Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paula Havaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paula Havaste. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Paula Havaste - Lumen armo

Kolme vuotta sitten luin Havasteen Vihat-sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, ja hullaannuin täysin. Nyt, sarjan saatua päätöksensä Lumen armon myötä tunnen vain suunnatonta tyhjyyttä. Miksi ihmeessä vaivauduin? Mitä näin tässä kirjasarjassa? Missä vaiheessa minusta on tullut niin vaativa?



Päähenkilö Kertte on vihdoin palannut kotikonnuilleen. Hänellä on mukanaan Usva, lapsi, jonka hän on synnyttänyt toiselle miehelle - ja aviomies Larri ei ymmärrettävästi kauheasti asiasta innostu.

Minua ei ärsyttänyt Lumen armossa eniten edes kieli, joka oli valtavan laiskaa ja mielikuvituksetonta, vaan juonen puute. Tarinoissa on kyse siitä, että asia X johtaa asiaan Y, ja hahmot muuttuvat jollain tapaa lukijan saadessa katharsiksen.

Vihat-sarjan päätöksessä tapahtuu kyllä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kerten tytär Mimerka lähes vihaa äitiään. Sen sijaan, että tekisi jotain, Kertte vain märehtii kurjaa kohtaloaan. Larri polttaa kirkon - kas, pitäisikö pakata kamppeet ja lähteä Lappiin? Missään ei kuitenkaan näy konkreettista uhkaa eli kannoilla laukkaavia kruunun miehiä, ei edes painajaisunissa. Kerten veli kuolee, eikä mikään muutu. Vaikuttaa siltä, että Havaste on niin rakastunut omiin hahmoihinsa, että hän pelkää asettaa näiden tielle esteitä. Kaikki on helppoa, eikä missään ei ole ylivoimaisia koetuksia, joiden myötä hahmot voisivat oppia itsestään jotain.

Kielestä vielä: Ihan oikeasti, ei hahmojen ajatusten ilmaiseminen lukijalle vaadi sitä, että päänsisäinen monologi on kuin jotain tajunnanvirtaa. Kirjallisuus on eri asia kuin puhuttu kieli, ja on keinoja, joilla ajatukset saa luettavaan muotoon. Ja nyt kun vauhtiin pääsin, myös toisto ja kuluneiden kielikuvien käyttö tekivät lukemisesta tuskallista.

H-U-O-H. Edes kustannustoimittaja voisi paikkailla vähän, jos kirjailija ei osaa kirjoittaa. Olen menettämässä uskoani suomalaiseen kirjallisuuteen. Tai ehkä olen yliherkkä kaikille virheille, kun olen koettanut hioa omaa (kauno)kirjoittamistani huippuunsa viime kuukaudet ja sitten eteen sattuu tämä kultakimpale.

lauantai 13. elokuuta 2016

Paula Havaste - Veden vihat

Havaste ei petä koskaan - jo kolmas osa Vihat-sarjaa, enkä ole millään tapaa kyllästynyt. Päinvastoin. Tahdon vain lisää ja lisää! Veden vihoissa vaihdetaan jälleen maisemaa. Viroon merenkulkija-Osmin mukana paennut Kertte kerää elämänkokemusta ja tutustuu uuteen maahan ja sen ihmisiin. Ikävä oman Larrin luo on tietty kova, mutta onneksi Osmi pitää jonkinlaista seuraa, vaikkei hän Kerten rakastettu olekaan.



Monella tapaa Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa muistuttava Vihat-sarja osoittaa, että historiallisuus ja informatiivisuus ei ole este mukaansatempaavalle juonelle. Edelleen muistan kommentit siitä, ettei kirja ole historiallisesti aivan piiruntarkka - miksi tarvitsisikaan olla? - mutta jonkinlaista ajankuvaa se luo. Se myös sekoittaa viehättävästi aitoa historiaa fiktiiviseen tarinaan. Aikamatkustelua sentään ei tässä sarjassa ole, siitä Havasteelle kiitos. Kuitenkin rakastetut eri maissa (Gabaldonilla jopa eri aikoina) ja tapahtumapaikan usea vaihtelevuus ovat yhdysmerkkejä näiden sarjojen välillä.

Päähenkilö Kertte on edelleen yhtä omapäinen ja vahva, vaikka onkin pehmentynyt ensimmäisen kirjan alusta huomattavasti. Hän on paitsi äiti, myös itsenäinen toimija, mikä ei varmasti tuon ajan maailmassa ollut mikään itsestäänselvä valinta tai edes mahdollisuus. Toisinaan mietin, olisiko kauppaa tekevä, miesten kanssa laivassa matkustanut nainen kohdannut hiukan enemmän vastarintaa kuin Havasteen luomassa maailmassa. Toisaalta keskiaikaa, valtavan pitkää ja aivan turhaan halveksittua ajanjaksoa, leimaa myös uudistuminen ja asenteiden nykyaikaistuminen - vaikka valistusajan ajattelijat ottavatkin siitä usein kunnian mieluusti itselleen.

Historiallista romaania on aina syytä lukea kahdessa kontekstissa: historiallisessa ja juonellisessa. Kyseessä on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Siksipä tärkeään tarkastelun valokeilaan nousevat juoni ja päähenkilöt. Kummassakaan en sanoisi olevan moitteen sijaa. Ehkä Havastekin kärsii vähän täydellisen päähenkilön syndroomasta, mutta se hänelle suotakoon. Hahmot ovat moniulotteisia ja kestävät lähemmänkin tarkastelun paljastumatta paperinohuiksi.

Yhä edelleen suosittelen tätä kirjaa historian- ja romantiikannälkäisille. Kyseessä on hieno teos, joka toivottavasti nousee ansaitsemaansa asemaan kotimaamme kirjamarkkinoilla.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Paula Havaste - Maan vihat

Varoitan, että tämä postaus sisältää valtavasti juonipaljastuksia edellisestä osasta! Lue omalla vastuulla.

Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.

Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.


Kun Lallin saadaan tietää surmanneen piispa Henrikin, alkaa armoton ajojahti. Kertte saa kuitenkin lunastettua miehelleen vapauden lupautumalla Arimon, piispanmiehen vaimoksi. Liitto vie Ruotsiin, jossa Kertte ikävöi rakastaan mutta samalla kuitenkin kokee tunteita Arimoa, nykyistä miestään kohtaan.

Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.

Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.

Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.

Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.

tiistai 5. elokuuta 2014

Paula Havaste - Tuulen vihat

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!


Sain tämän kirjan tosiaan postissa muutama päivä sitten, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa kunnolla. Luin Tuulen vihat parissa tunnissa, sen verran jännittäväksi se sitten osoittautuikin. Minulla oli tosi pahoja ennakko-odotuksia, koska havaitsin kirjan muistuttavan Kristiina Vuoren Siipirikkoa. Siitä en olekaan tainnut vielä kirjoittaa. Kyseisestä kirjasta en pitänyt aivan hirveästi, koska päähenkilö oli mielestäni liian laskelmoiva.

Mutta... Kyllä myös Tuulen vihojen Kertte oli aika kiero, kunhan vain pääsi kunnolla vauhtiin. Tavallaan oli ihan hauskaa lukea tytön kaikista edesottamuksista, mutta toisaalta en voinut olla miettimättä, kuinka kauhealta Kerten noitamaisesta melkein-äitipuolesta Marjasta on mahtanut tuntua, kun hänen rakastettunsa tytär on sellainen ilkimys.

Marjan kohtaloa en paljasta, mutta varmaan jokainen arvaa, kumpi hävisi tämän tahtojen taistelun. Kertellä oli tosin häijy pikku aavetyttö apunaan. Kaksi vastaaan yksi - niin julmaa.

Tuulen vihat on pullollaan kansanperinnettä ja sukupolvelta toiselle periytyvää tietoa. Historialliset seikat ovat hyvin tarkkoja, eikä henkilöitäkään ole liikaa - mutta kuitenkin tarpeeksi. Kummassakin vertaan Tuulen vihoja Siipirikkoon. En vain jotenkin voi olla vertaamatta, sillä kumpikin kertoo keskiajalla elävän tytön kasvutarinan. Ehkei tuota keskiaikaa kannattaisi mainita ollenkaan - kyseinen ajanjakso kun kesti lähes tuhat vuotta. Aivan kuin meidän päiviämme vertaisi renessanssiin.

Kirjaan on ujutettu uskomattoman taitavasti eräs kuuluisa historiallinen tapahtuma. Kuka muistaa alakoulun historiantunnilta tutun Lallin, piispansurmaajan? (Minä en muistanut. Kummasti tuo tarina vain silti muistui mieleen kirjaa lukiessa.) Aluksi olin ihan ihmeissäni, sillä en uskonut minkään muun paitsi Lallin nimen liittyvän yhtään mihinkään todellisiin tapahtumiin, mutta niinpä vain Kerttekin (tai Kerttu) mainitaan historiankirjoissa.

En ole lukenut muita Havasteen kirjoja kuin tämän, mutta seuraavaa teosta odotellessa saatan lukea kirjailijan muita kirjoja - joita näyttäisi olevan onneksi aika paljon!