maanantai 21. joulukuuta 2015

2-vuotissynttärit! (Sisältää hykerryttävän nolon jutun)

Kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin. Olin ihan pihalla siitä, kuinka tehdä hyviä arvosteluja ja kuinka ylipäänsä pärjätä blogimaailmassa. Tuolloin omistin elämäni blogille (katsokaa vaikka postausten määrää, oikeasti).

Lukijoita alkoi tulla hitaasti mutta varmasti. Kun olin lisännyt lukijat-gadgetin, tarkkailin koko ajan, milloin ensimmäinen ihminen ilmestyisi. Riemuitsin, kun se tapahtui.

Kaksi vuotta on lyhyt aika. Siinä kuitenkin ehtii oppia itsestään ja maailmasta paljon. Ja lukea, ihan uskomattomia määriä. Kymmeniätuhansia sivuja, joiden läpi olen kahlannut, satoja maailmoja, joissa olen vieraillut.


Löysin myös ystävän, joka minun laillani verhoutui anonyymiteetin naamioon ja antoi minun lukea käsikirjoituksiaan. Hän pyysi minua kutsumaan itseään Sudeksi. Keskustelimme syvällisistä ja kevyistä asioista, tapasimme kerran ja sitten tapasimme uudelleen. Susi ei ollut susi lammasten vaatteissa, kuten pelkäsin aluksi.

Minä haluan pysyä anonyyminä. Kritisointi on helpompaa, kun tietää, että postilaatikkoon ei tipahda aamuisin valtavaa nippua vihapostia. Olen koko blogiaikani kuluessa saanut vain yhden negatiivisen viestin eräältä suomentajalta, joka oli loukkaantunut postauksestani.
(Kuvani kuitenkin löytyy sydämellä merkitystä välilehdestä. Aika hankala minua on siitä silti tunnistaa.)

Tähän samaan virteen yhdistänen vielä kiitoksen viidellekymmenelle lukijalleni. Kuinka ihmeessä te tänne olette ajautuneet? Melkein koen ramppikuumetta julkaise-nappia painaessani, kun tiedän, että jotkut tulevat todella näkemään nämä kirjoitukset. 

Toivottavasti kehityn seuraavan kahden vuoden aikana vielä enemmän kuin olen kehittynyt blogiaikanani. Teroitan sanani säilän ja ruodin kirjallisuutta (ja toivottavasti entistä enemmän myös muita siihen liittyviä ilmiöitä) niin tarkasti kuin kykenen. 

Vakava osuus oli tässä, nyt viihdettä kansalle :D Saatte lukea ennenjulkaisemattoman, ensimmäisellä luokalla kirjoittamani tarinan. Cringe alert!

Köyhät tontut

Oli kerran kaksi onnellista tyttöä. He eivät kuitenkaan tienneet, että jos sammakko hyppäisi heidän viereltään keski yöllä, heidän vintillään asuisi pian 2 tonttua, jotka vertauskuvasivat heitä.

Mutta he olivat köyhiä, ja jos tontut olisivat köyhiä, niin olisivat tytötkin. He eivät lainkaan tienneet tästä vaanivasta vaarasta. Ja se tapahtui seuraavana yönä. Kaikki oli pahan noidan taikaa. Mutta tämä noita oli nuori eikä osannut purkaus loitsua.

Noidan äiti, jonka nimi oli Eva, antoi voimansa lapselleen. Mutta taika raukeaisi vain, jos Mira tai Sara niminen tyttö rakastuisi 24-vuotiaaseen prinssiin ja sanoisi: Minä rakastan.

Eräänä aamuna oli Mira ja Sara ullakolla, kunnes Sara löysi niteen nimeltä "NOIDAN VOIMA ON MAAILMAN KORKEIN". Enpä usko, ajatteli Sara hiljaa. Ja hän ajatteli että kertoisi pian Miralle. 

Mutta mitä ihmettä! Mira oli kadonnut. Paha noita asui Saran tietämättä ullakolla tyttöjen salavessakopissa, sillä rakennus oli ennen hotelli. Teini-ikäinen nykynoita tunnetaan nimellä Sabrina Jokinen. Mutta Sabrinan sisko on tullut kostamaan siskolleen, joka sai voimat. Mira oli kaapattu. Tontut voittivat lotossa ja tulivat rikkaiksi. Sara oli prinsessa jolla oli keijun voimat. Mira ei jäänyt hetkeksikään WC-koppiin vaan lähti.

-Etsimään puolisoa. Hän löysi linnan ja sanoi eräälle prinssille: minä rakastan... silloin kaikki muuttui; Tontut himmenivät toisen ulottuvuuden iltahämärään. Noita muuttui tuhkaksi. Kaikki palasi entiselleen. Jopa heidän onnellisuutensa.
Loppu.
Haastan muutkin kirjabloggarit kaivamaan esille lapsuutensa noloimmat tekstit ja julkaisemaan ne. Häpeä kasvattaa luonnetta! ;)

Lopuksi vielä pari kuvaa siitä, mitä aion tehdä jouluna. 





Soittelen siis balalaikkaa, luen paljon ja pelaan Salaisuuksien saarta. Kyseinen peli on muuten aivan mahtava, suosittelen kokeilemaan!

Tästä tuli pitkä postaus. Lopuksi haluaisin sanoa, kuinka ihanaa on, että minulla on näin paljon lukijoita - ja että täällä ja muissakin kirjablogeissa vallitsee iloinen ja ystävällinen henki. 

Minusta on mahtavaa jutella kirjoista ja kirjoittamisesta. Ole siis rohkea ja laita keskustelua vireille!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta ❤


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Ruta Sepetys - Harmaata valoa

Puhdistuksen luettuani mielenkiintoni alkoi yhä enemmän kohdistua Neuvosto-Baltian kohtaamiin vääryyksiin ja vuosikymmeniä kestäneeseen nöyryytykseen. Ruta Sepetyksen Harmaata valoa käsittelee Liettuan synkkää historiaa yllättävän kauniilla tavalla.

15-vuotias Lina Vilkas on lahjakas piirtäjä, jonka taidekoulu saa jäädä neuvostosotilaiden viedessä koko perheen työleirille Siperiaan. Elämä siellä on kovaa, mutta kaiken kurjuudenkin keskellä löytyy jotain, mistä pitää kiinni elämän valuessa ympäriltä.

Hiukan Anne Frankin päiväkirjaa muistuttava teos on ehkä yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. En halua kertoa juonta turhan tarkkaan, mutta hahmoissa panin merkille mustavalkoisuuden puuttumisen. Sepetys ei moralisoi muttei toisaalta sorru niin sanottuun vihollisen hyvyyteen: esimerkiksi Kretski on ylimielinen, ilkeä ja paha joistain harvoista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta.



Harmaata valoa herätteli jo ennestään vahvaa mielenkiintoani pimeää historiaa kohtaan. Toinen maailmansota on täynnä kauheuksia, ja osasta varmasti vaietaan vieläkin. Neuvostoliiton kaltoinkohtelemat ovat uskaltaneet puhua tapahtumista vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan. Kirjassa ei herkutella väkivallalla, mutta henkisesti se saattaa olla herkemmälle todella rankka.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Referaatti: Aradia

Tutkija Charles G. Lelandin kokoama pakanaeepos kertoo Aradiasta, noitien palvoman jumalatar Dianan tyttärestä, jonka hän lähettää maan päälle pelastamaan köyhät ja orjuutetut - ja tietysti julistamaan noituuden ilosanomaa.

Kirjassa kerrotaan maailman synty myyteille klassiseen tapaan. Ensin luotiin Diana, joka puolestaan loi maan päälle keijut ja maahiset. Härän virtsarakosta hän loi taivaan ja hiiristä tähdet ja sateen.


Kirjassa on myös useita loitsuja ja niihin liittyviä tarinoita. Hahmot ovat jumalolentoja ja myyttisiä otuksia.

Aradia muistuttaa Raamattua yllättävän paljon. Se sekoittaa muinaisen Kreikan ja Rooman jumalia kristinuskon messiaskertomukseen. Kirjan kertomusten alkuperää voi epäillä, mutta jos tarinat olisivat todella antiikin ajoilta, saattaisivat ne paljastaa jotain tuohon aikaan vaikuttaneista pakanakulteista, joiden perintö elää yhä tänäkin päivänä mm. wiccalaisuudessa.

On hyvin mielenkiintoista, kuinka orjuuden lakkauttaminen on kirjassa selitetty jumalallisena ansiona. Aradiassa on tosin paljon muutakin kuin "aikalaiskertomuksia" ja tuon ajan ilmiöiden selittämistä. Aradia sisältää syntymyytin, tarinoita ja ohjeita noituuteen. Kirja on nykytietojen mukaan koottu monista lähteistä, ja siksi Antiikin Kreikan ja Rooman kulttuurit ovat sulautuneet siinä ikään kuin yhteen.


Lähde: Charles G. Leland: Aradia, eli Noitaevankeliumi (1899). Suom. Päivi Laakso. Salakirjat 2012

Kuvat:
Pinterest
tari-elkiotter.livejournal.com

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kirjakuvia!

Minne jäivät Parnasso-pastissit? Tässä kuvapostaus, jonka tarjoama fakta on valitettavasti nolla, mutta esteettinen anti poikkeuksellisen suurta tähän blogiin. Ennen joulua koetan tehdä muutaman oikean kirjoituksen tänne, ja sen jälkeen vetäydyn budoaariini sulattelemaan joulukinkkuasoijakorviketta.







P.S. Muistakaa, että kehitysmaahan lähetettävän vuohen jälkeen paras joululahja on kirja! (Ja minä toivoin sarjalippuja elokuviin... Fariseus on puhunut.)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Liebster Award -tunnustus

Kiitos, Susi ja Nina Mari, kun tuplahaastoitte minut!


Kuva ryöstetty Nina Marin blogista.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Vastaan siis kahteenkymmeneenkahteen kysymykseen. Otan ensin Nina Marin kysymykset, koska hän ehti haastaa ensin.

1. Mikä on inhokkisi kirjallisuusgenreissä?
Sanoisin, että elokuvien pohjalta tehdyt kirjat. Kaupallisuus oikein huokuu niistä. Lajilla ei ole tässä genressä mitään väliä. Poikkeuksena Piano-kirja, joka oli tehty kylläkin elokuvan käsikirjoituksen kanssa yhtä aikaa (luulisin).

2. Katsotko mielelläsi kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja?
Jostain syystä edellinen toimii toisin päin erittäin hyvin :D Kyllä katson, siis. Niin moni elokuva perustuu kirjaan, ettei ilmiöltä voi oikein välttyä. Sarjoista lemppari on ehdottomasti Murdochin murhamysteerit.

3. Millaisista kansista pidät?
Kutsuvista, omaperäisistä ja tyylikkäistä. Piirretyt tai maalatut kannet ovat ihan mahtavia! Esimerkiksi Maresin kansi on upea.
4. Nimeä viisi suosikkielokuvaasi.
Veren vangit
Interstellar
Tessin tarina (BBC:n minisarja vuodelta 2008, mutta se laskettakoon)
Piano
Sweeney Todd

5. Oletko kriittinen lukija?
Olen. Mikään kirja ei ole sellainen, että nielisin sen ihan kokonaan. Ennen en ehkä osannut olla niin nokka pystyssä ja korvat höröllä lukemani suhteen, mutta tämä taito kehittyy.

6. Oletko aina ollut lukija?
Kolmevuotiaasta asti, eli kyllä, periaatteessa aina.

7. Luetko kirjoja yhdeltä istumalta kokonaan?
Ihan liian usein... rakastan sitä, kun saan vain uppoutua syvemmälle ja syvemmälle kirjan maailman.

8. Mikä kovasti hypetetty kirja on edelleen lukematta?
Raamattu. Ja uudemmista teoksista sanoisin Painovoiman sateenkaaren. Se on lukulistalla, kyllä vain...

9. Järjestätkö kirjahyllysi millään erityisellä tavalla?
Kyllä vain. Ylimpänä on suomalainen fantasia, scifi ja kauhu, sitten ulkomainen fantasia ja sitten paleofiktio yms. yms. Englanninkieliset ovat myös erikseen. Ennen minulla oli aakosjärjestys, mutta se ei näyttänyt kovin kauniilta.

10. Kauhukirjallisuus, nay vai yay?
NAY!

11. Ja vielä lopuksi, mitä kirjaa suosittelet kaikille?
Walt Whitmanin Valitut runot. Jakaa lukijansa kuin giljotiini, mutta minusta se on mahtava!

Ja sitten Susi.

1. Kenen fiktiivisen hahmon kanssa tahtoisit jumittua hissiin rupattelemaan?
Ihana kysymys, mutta kaamean vaikea. Jos nyt unohdetaan se, että saattaisin päätyä ateriaksi, ottaisin sen aidon ja alkuperäisen Draculan.

2. Mikä kirja on pelottanut sinua eniten?
Sinisen peilin atikvariaatti. Hävettää vähän, koska kirja on suunnattu noin 9-vuotiaille, hah hah!

3. Minkä asian muistat aina, koska luit sen lempikirjastasi?
Näitä on ihan liikaa! Suurimman osan oppimistani asioista olen lukenut hyvistä kirjoista. En osaa vastata. Anteeksi.

4. Jätätkö yleensä kirjoja kesken? Millä perusteilla?
Todella harvoin. Kirjan pitää olla täysi pohjanoteeraus, jotta heittäisin sen romukoppaan. Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä sekä Hannu Raittilan Terminaali ovat jääneet tylsyytensä takia kesken. Joskus syynä on myös laina-ajan päättyminen.

5. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi?
Todellakin! Kesällä luen paljon enemmän kuin muulloin, koska silloin on kunnolla aikaa.

6. Luetko ”huonoja kirjoja” tietäen etukäteen, ettet tule pitämään niistä? Miksi?
*miettii Sookie Stackhousea* Joo, kyllä. Muistaakseni eräs ystävä suositteli niitä. 

7. Kirja, josta et vain pidä, vaikkei siinä ole sinänsä mitään vikaa.
Sofi Oksasen Norma.

8. Miten suhtaudut kirjoihin, jotka joudut lukemaan esimerkiksi koulua varten?
Moni kirja, jonka esimerkiksi yläasteella luin, oli todella hyvä. Esimerkiksi Linnanneidon lokikirja oli aivan ihana. Luin sen muistaakseni lukudiplomia varten.

9. Mikä genre on vähiten mieluisin?
Elokuvasta kirjaksi ja elämäkerrat. Yöks.

10. Miten paljon elämäntilanteesi (esim rahahuolet, rakastuminen, pahat riidat, lottovoitto) vaikuttaa siihen, mitä pidät sillä hetkellä lukemastasi kirjasta?
Ei oikeastaan vaikuta... Minulle ei edes ole tapahtunut mitään noista! :D Mutta minulle kirjat ovat joka tapauksessa ihan oma, pyhä maailmansa, johon arkielämä ei juuri vaikuta.

11. Mistä sarjasta / sarjoista kirjoittaisit ficin? Keitä hahmoja siinä olisi, mitä siinä tapahtuisi?
Diana Gabaldonin Matkantekijästä. Älkää kysykö, tuo kirja on ihan kummallinen, mutta asetelma on mielenkiintoinen. Claire olisi nuori ja vähemmän aistillinen, ja alkuperäiskirjan tyyliin hän olisi joku lääkäri- tai sairaanhoitajaopiskelija - tosin nykypäivästä eikä lähihistoriasta. Claire ja Jamie rakastuisivat, Jamien sukulaiset suuttuisivat ja uhkaisivat nitistää nuorenparin ja kaksikko lähtisi hyvin romanttiselle pakomatkalle. Luojan kiitos en kirjoita fanifiktiota! 

Minun kysymykseni:

1. Mikä on ensimmäinen lukemasi kirja?
2. Keneen fiktiiviseen hahmoon olet ollut rakastunut?
3. Mikä on sinulle tärkein seuraavista: juoni, hahmot vai kirjan kieli?
4. Oletko lukenut jonkin kirjan useammin kuin kolme kertaa? Minkä?
5. Miksi päätit aloittaa (kirja)bloggaamisen?
6. Oletko tavannut jonkun kirjailijan? Kenet?
7. Haluaisitko julkaista jonkin kaunokirjallisen tekstisi?
8. Luetko mieluummin uutuuskirjoja vai klassikkoja?
9. Mikä kirja on ehdottomasti yliarvostettu...
10. ...ja mikä aliarvostettu?
11. Kuinka perustelisit lukemisen tärkeyden lapselle tai nuorelle?

Haastan seuraavat kirjabloggarit:

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

No yök, herra Grey!

Koko arvostelun juoni lyhyesti, jotta ette joutuisi kärsimään enempää tästä ilmiöstä: Kauhea kirja, jota ei saisi myydä ilman poikkeuslupaa ja valtavia varoitustarroja, joissa lukee: "Liikaa toistoa! Laimeinta seksiä ikinä! Karseat päähenkilöt!" ja niin edelleen.

Kyseessä on siis maailmanmaineeseen noussut mammapornotekele Fifty Shades of Grey, jota en antaisi pahimman vihollisenikaan luettavaksi.


No, minä luin sen. Miksi? Koska tahdon tietää, mitä haukun. Tämänkaltainen kirjallisuus on oikein huvittavaa, mutta se saa minut miettimään asioita. Ihmiset tyytyvät tällaiseen sontaan, kun voisivat lukea Irvingiä, Whitmania, Stokeria ja niin edelleen. Huoh. Ja kun tämä julkaistiin suomeksi, saatettiin jättää kustantamatta joku oikein hyvä kotimainen, koska se ei mahtunut ohjelmaan.

Ja sitten SE seksi. Tavallisessa harlekiinissakin on enemmän panemista. Ja se on kirjoitettu paremmin. Jos kyseessä on hitusenkin laadukkaampi yksilö, päähenkilöllä ei ole pikkusieviä maneereja, kuten "kiihottava" huulten pureminen ja silmien pyörittely. Eikä miespäähenkilölläkään ole epämiellyttävää menneisyyttä, joka ajaa piiskaamaan neitsyistä luulot pois. (Ja hei, kaikki sympatiani BDSM-ihmisille, olen aivan varma, että teidän leikkinne ovat järkevämpiä eivätkä aiheudu posttraumaattisista stressireaktioista - tai johda sellaisiin...)

En tiedä, onko jostakusta sitten uskomattoman kiihottavaa, kun siloposkinen, superhyperkorkeassa virassa oleva big boss lähestyy tarjoten aivan uskomattoman ihmeellistä seksisopimusta, joka kattaa sänkyleikkien lisäksi myös muun elämän ruokailusta vaatetukseen. Oma lukunsa ovat 24/7-harrastajat, mutta Anastasia ja Christian eivät selvästikään sellaisia ole.

Vaikka minun olisi ilmeisesti tarkoitus samaistua naispäähenkilö Anaan, se on aika vaikeaa. Kaikki hänessä huokuu tympeää ailahtelevaisuutta ja jopa vastuuttomuutta (tarvitseeko tätä edes selittää?) sekä ylitsepursuavaa, romanttista sentimentaalisuutta. Greyn tarkoitus onkin sitten kai tarjota jokin aivan ihmeellinen fantasioiden kohde - kirjailija epäonnistuu tässä aika pahasti.

Anan elämä on niin kliseistä, että oksettaa. Tällä puhdasoppisella "Mary Suella" on ystävä, joka muistuttaa lähinnä Duracell-pupua, äiti, jolle voisi puheidensa perusteella nostaa insestisyytteen ja ystävä, joka on toivottomasti Anaan rakastunut (ja sanokaa minun sanoneen, tuhat kertaa parempi valinta kuin Grey). Sitten tämän nuoren, kauniin ja epävarman kirjallisuudenopiskelijatytön elämään astuu mystinen ja karismaattinen herra Grey, jonka erikoisominaisuuksia ovat pianon soittaminen pelkästään öisin ja se pelottava Punainen Huone, jossa hän pitää mitä kummallisimpia sessioita.

Minua oksettaa kuitenkin kaikista eniten se, kuinka kirjailija on muka koettanut tehdä räävittömästä tarinastaan jotenkin korkeakirjallisemman viittaamalla tämän tästä Thomas Hardyn klassikkokirjaan Tessin tarina. Voi, miksi?! Tess on ihana, suloinen ja sympaattinen. Anastasia taas on tylsä ja suorastaan kulahtanut. Lisäksi Tessin tarinassa päähenkilö raiskataan (tästä on kylläkin käyty polemiikkia melko lailla), kun taas Fifty Shades of Greyssä päähenkilö lähtee enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan leikkiin mukaan.

Hyvät lukijani, jos vain mitenkään voitte välttyä tämän kirjan lukemiselta, tehkää se. Tämä on kuin Twilightin pahimmat palat potenssiin sata ja vielä huonommin kirjoitettuna.

P.S. Yksi ainoa asia ohentaa mutakerrosta, joka tätä kirjaa mielessäni peittää, ja se on maininta yhdestä upeimmasta klassisesta kappaleesta ikinä, Thomas Tallisin Spem in Aliumista. Grey pistää tämän kappaleen soimaan, kun hivelee Anastasiaa sulalla. Miksi ei muuten koskaan koko kanalla? Sehän se vasta pervoa olisikin!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen - Norma

Sofi Oksasen uusin kirja Norma on yllättäen ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta lukemani kirja. Sanotaan nyt heti alkuun, että vaikken muiden teosten tasosta tiedäkään, Norma vaikutti hyvin keskitasoiselta ja oikeastaan jopa mitäänsanomattomalta kirjalta. Olen tänä vuonna lukenut monta esikoiskirjaa, jotka ovat reilusti tätä parempia. Valitettavasti - olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta.

Oksanen kirjoittaa hyvin, täysin moitteettomasti. Mitään varsinaisesti negatiivista on hankala löytää. Kirja ei kuitenkaan iskenyt lainkaan. Kaikki tuntui niin lattealta ja Norma Ross, päähenkilö, aika ärsyttävältä tyypiltä.

Konsepti on eittämättä kiintoisa: Norman hiukset kasvavat metrin vuorokaudessa. Tätä oikkua Norman kampaajaäiti Anita koettaa peitellä kaikin tavoin, jottei tytärparka joutuisi Mengele-tyylisiin, epäinhimillisiin kokeisiin ja tutkimuksiin (joita siis ei nykypäivänä varmasti Suomessa tehdä). Tosin  ennakkotapauskin on: Norman "esiäiti" Eva poseerasi mallina hiustensa kanssa, ja huonostihan siinä kävi. Tosin silloin elettiin aikaa yli sata vuotta sitten, jolloin kaikki oudohko oli pelottavaa ja saatanallista.


Kirja alkaa Anitan itsemurhasta. Niin työtoverit kuin Normakin yrittävät löytää Anitan salaisuuden ennen muita. Mistä tulivat hienot ukrainalaiset hiustenpidennykset, joiden toimittajaa ei millään tunnu löytyvän? Anita on kuitenkin jättänyt tyttärelleen perinnön, joka johtaa paitsi synkkien salaisuuksien, myös Norman oman alkuperän lähteille.

Kirjaan oli yritetty ympätä liikaa kaikkea. Silti juoni junnasi paikallaan ja tuntui, ettei oikein mitään tapahtunut. Oksanen itse on sanonut, että kirjaan on tulossa jatkoa (hyvä niin, ehkä tarina etenee sitten), ensin pitää kuulemma "kirjoittaa libretto". Mielenkiintoista.

Olin siis tosiaan Suomalaisessa kirjakaupassa seuraamassa Sofin haastattelua, ja keskustelu toimi oivana alustuksena kirjan lukemiselle. Jos kirjailija on vielä tulossa teidän kaupunkiinne, menkää ihmeessä katsomaan!

Arvostelukappale.

P.S. Sain Sofin nimikirjoituksen. Nyt minulla on kokoelmassani "jo" neljä signeerausta. Vau.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Antti Holma - Kauheimmat runot (+pari lukunäytettä)

Saanko esitellä: vuoden matalamielisin runokirja. Antti Holma sylkee ja urinoi hienojen runoilijoiden haudoille ja heittää vieläpä mällit päälle. Tämä saa tosiaan miettimään, onko mikään enää pyhää. Muun muassa Eino Leinon kunniakasta muistoa halvennetaan oikein urakalla.

On kuitenkin sanottava, että minä nauroin. Mutta laatu pistää kyllä mietityttämään, kun yhden ainoan kirjan (ja vieläpä niinkin viatonta tekstilajia kuin runokokoelmaa edustavan teoksen) siteeraaminen riittää tuhoamaan puolet allekirjoittaneen vaivalla rakentaneista ihmissuhteista. Sitäkin ihmettelen, miksi "kustannusmaailman Pohjois-Koreaksi" kutsuttu kustantamo kehtaa julkaista tällaista banaalia kännirunoutta. No, kaipa sielläkin arvomaailman yläpuolelle on noussut nykyajan arvo numero 1 eli raha. Tällainen irvokas mukarunous kyllä myy ihan varmasti!

Tässäpä teille muutama näyte (jotta ette vahingossakaan erehtyisi lukemaan koko kirjaa):

Vuosipäivänä

Mitä sait sä poikaystävältä?
No nakkeja ja wc-raikasteen.
Ne vastaanotit miekkoselta tältä,
ken huusi sitten: Paskalle mä meen.

Ei suudelmia eikä illallista.
On vuosipäivä. Unohti hän sen.
Sait tiivistelmän kiekkotuloksista
ja siemensyöksyn ennenaikaisen.

Hän saattaa vahingossa sua lyödä
ja kännissä on aivan mahdoton.
Voi tekemäsi ruoan yksin syödä,
ja huutaa: Vittu! Vielä nälkä on.

Sait kalsarit ja kalsareiden rannut
ja ehkä suukon pierunmakuisen
Hän kuulemma on siskoasi pannut
et usko, vaikka sisko myönsi sen.

Aika ajoin mietit, milloin riittää,
kun hajunsakin sua ällöttää.
Saat silti joka päivä häntä kiittää:
ei kaikki löydä poikaystävää.

-Sirsi Sunnas

Hyvää yötä

Komeron perällä
musta ovi.
Ovessa musta,
murtunut lovi.
Sinne laita se pimeä raha,
aukeaa ovi;

siellä on Paha.

Jalkasi puutuvat,
haistat suusi,
Paha ei lannistu
vastusteluusi.
Lonkerot työntyvät
sieraimiisi.
Paha on Saatana.
Paha on Hiisi.

Kyynelet vaihtuvat
jäähän ja vereen,
Paha vie sinua
ikuiseen mereen.
Kipu ei lakkaa,
jouda et kuolla;
työsi on Pahan
kasseja nuolla.

-Sirsi Sunnas

vauva.fi

Äidit istuvat revenneinä,
kahdeksi lyötyinä
kipujensa päällä.

Kaikki on heiltä viety:
ihminen heidän sisältään,
lupa piirtää rajoja
itsensä ja maailman väliin.
Heidän lapsensa omistavat
heidän vartalonsa,
heidän miehensä unohtavat
heidän vartalonsa.

Mutta yksi heillä pysyy:
sana.

Sana on heidän rajansa,
aseensa,
rakastajansa.
He taivuttavat
sanaa.

Eikä sana jätä heitä.
Sana pysyy heidän kanssaan,
sanasta kasvaa patsas,
puu
ja temppeli.
Siellä sanasta
siunataan lause:

en kasvattaisi ikinä lapsestani vasen kätistä
alatie on ainoatie
ja
onko ok jos haiskahtaa kun menee kyykkyyn???

-Edith Södermalm

Talviyön laulu

Läpi tuonelan talviyön tumman on
halla hoitanut kuollutta lastaan;
halki hyyn, yli jään, minä kunniaton
yhä tappelen pakkasta vastaan.

Takaa tunturin pirttini pilkistää
mutta mustana, suljetuin uksin.
Oi hallatar! Tänne ei kalmoni jää,
siis mykkänä vittuun suksin.

-Reino Leino

Vasum

Helkkyös runoni kannel -
(tai panen sinut saatana takkaan)
Laulaos sieluni lintu -
(tai päällesi pissaan ja kakkaan)

Soittaos syömmeni viulu -
(tai kielesi perkele katkon)
Kumise unteni rumpu -
(tai kalvosi piikillä ratkon)

Tummuos eloni ilta -
(on tässä vittu jo käyty)
Särkyös henkeni ruukku -
(jottei se paskalla täyty)

-Reino Leino


Aivan järkyttävän upeita pastisseja, en voi muuta sanoa. Ja hei, loppuun vielä se yksi, jota ystäväni niin kavahtivat:

Katkera runo luokan parhaalle tytölle

Himssun hamssun hiivapimppi,
pimpissäs on outo klimppi.
Tässä tulos kokeiden:
Siellä kasvaa Alien.

Tien se läpi mahas syö
ja sitten turpiin sua lyö
ja heti kun vain saapuu yö,
se tappaa ihmiskunnan
ja huutaa: Ninnan nunnan!

Sillin sallin sinun syy,
Klimppipimppi! Kenkäs myy!
Paljain jaloin juokse
hevon vitun luokse.

-Sirsi Sunnas

Joo, ihan helvetin kauheita runojahan nämä ovat. Nauroin oikeasti vedet silmissä. Ja hei, katsokaapa sitä kantta vähän tarkemmin. Niin kuin elämässä yleensä, kauniit kukkaset paljastuvatkin joksikin ihan muuksi...

Tästä olisi muuten kiva kuulla lukijoidenkin mielipiteitä. Onko teos lukulistallanne vai vaikuttaako turhan roisilta? Olisipa muuten mahtava lukea jostain Parnassosta jonkun Eino Leinoa fanittavan homekorvan mielipide tästä kirjasta! Saattaisi siinä kriitikolla kirjoituskone vähän savuta.

torstai 17. syyskuuta 2015

Kolmen kirjan haaste

Pahoittelut myöhästymisestä! Ideana on siis kertoa kolme bloggausaikana luettua kirjaa, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haastan teidät kaikki. ;) Ja anonyymit/blogittomat voivat kertoa kommenteissa.

1. Alan Bradley - Piiraan maku makea

Miksi? Tässä on ihana tunnelma, hauskat hahmot ja runsaasti huumoria.

2. Maggie Stiefvater - Väristys

Miksi? Kun luin tämän ensimmäisen kerran, olin ihan tyrmistynyt. Väristys myös sytytti rakkauteni YA-genreen.

3. Jean M. Untinen-Auel - Hevosten laakso

Miksi? Tämä nyt vain on ihan ylivoimaisen hyvää romanttista viihdettä. 


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä

En kestä. Siiri Enoranta on tehnyt sen taas. Kirjoittanut mahtavan kirjan, joka saa miettimään, miksi itse edes yritän.

No, totta on, että maailmaan mahtuu monenlaista kirjaa. Ja minulla on vielä aikaa. Mutta Siiri Enoranta luo puhdasta upeutta kerta toisensa jälkeen. Kun luin varhaisnuorena Gisellen kuoleman, en tajunnut puoliakaan, mutta sen tajusin, että tässä on mahtava kirjailija. (Tosin traumatisoiduin oikeasti siitä vessakohtauksesta, jossa kertoja nauraa polvistuvalle tytölle!)


Vaikka tämä ylistäminen saattaa vaikuttaa sokealta, sitä se ei suinkaan ole. Huomasin useita asioita, jota eivät miellyttäneet minua, mutta kun hyperkriittisyyden yli pääsee, on kirjan lukeminen paljon helpompaa. Ennakko-odotukset olivat valtavat - en yhtään ihmettele, miksi jotkut suositut kirjailijat tahtoisivat käyttää salanimeä. Kuitenkin haluan ruotia näitä silmäänpistäneitä asioita vähän, koska mikään ei ole niin hauskaa kuin ärsyttävillä asioilla mässäily.

No, aloitetaanpa vaikka siitä, että Siiri Enorantaa pidetään yhtenä sukupolvensa parhaista spefikirjailijoista. Todennäköisesti hän tiedostaa asian oikein hyvin. Ja vaikka mitään kulttimaista mainetta ei olisi syntynytkään, kirjoittaja yleensä tietää, jos osaa asiansa. No... Enoranta ilmiselvästi tietää sen. Hyvä itsetunto on aivan mahtava asia, mutta kun tekstistäkin tulee itseriittoista, alkaa lukijaa ärsyttää.

Toinen inha asia on typerät, fantasiakirjamaiset nimet ja ne iänikuiset kartat ja hölmöt paikannimet. Sadeia, Mereia ja niin edelleen. Hyvä on, Sadeian ymmärrän, koska nimi saattaa olla viittaus erääseen kuuluisaan ja omituisia taipumuksia omanneeseen markiisi-kirjailijaan.

Mutta argh, ne kaikki fantasiakliseet! Joku pikku saari, josta kukaan ei tiedä mitään. Ja ah-niin-sivistynyt paikka, jossa naiset hallitsevat ja miehet ovat tossun alla lytyssä, paikka, jossa laivan miehistö naisisto on hurjaa ja riuskaa porukkaa ja palvelee rasittavaa teinihallitsijaa, joka suurin piirtein räjäyttää palatsinsa lasinsiruiksi, kun jokin asia ei satu miellyttämään.

Ja sitten niihin hyviin asioihin.

Enoranta on upea kirjoittaja. Hänen kielensä on omalaatuista ja vahvaa - ei ehkä niin tunnistettavaa kuin soisin, mutta aivan käsittämätöntä silti. Ja hahmot ovat mielenkiintoisia puutteineen kaikkineen. Kuka tahansa muu olisi tehnyt ylipainoisesta teinitytöstä superhuonoitsetuntoisen hahmon, mutta Surunhauraassa, lasinterävässä se todellinen epävarma hahmo on prinsessa Sadeia, hän, joka on kaikista kaunein, ihailluin ja kadehdituin. Kirjailija myös kuvaa lasittarien (jotka siis ovat käytännössä prinsessan palvelijoita) keskinäisen hierarkian muodostumista hämmentävän tarkkanäköisesti.

Loppu on erityisen koskettava. Se sai minut miettimään asioita, joita pidän yleensä sentimentaalisena hölynpölynä, aivan uudelleen. Oma paikka maailmassa, rakkaus ja niin edelleen... Vau. Myös Enorannan idea kauriista, jotka antavat murheiden taakan kannettavaksi jo lapsena, on ajatuksia herättävä ja tavallaan lohdullinen: jospa meidänkin surumme on määrätty jo syntymässä.

Tämä taitaa olla muuten ensimmäinen Enorannan kirja, johon ollaan myymässä käännösoikeuksia. Toivottavasti tästä tehdään käännöksiä monelle kielelle, jotta eri puolilla maailmaa ihmiset voivat lukea tätä samaa tarinaa. Ja toivonpa myös, että Enoranta julkaisisi taas pian jotain uutta.

P.S. Epäilen, että tämä voisi hyvinkin olla seuraava Finlandia Junior -voittaja. Katsotaan, kuinka käy!

perjantai 4. syyskuuta 2015

Angela Sommer-Bodenburg - Pikku vampyyri -sarja

Löysin tämän ihanan sarjan aivan sattumalta, ja rakastuin siihen välittömästi. Angela Sommer-Bodenburgin kirjoitustyyli on ihana, ja itse Pikku vampyyri... voih. Vaikka tutustuinkin näihin kirjoihin vasta "ihmisen iässä", en voi silti olla lapsellisesti ajattelematta, että olisi ihanaa, jos joku Rydigerin kaltainen lapsivampyyri hakisi minut yölennolle.
Anton, kirjan päähenkilö on tavallinen poika, joka harrastaa vampyyrikirjoja hiukan liikaa - ainakin, jos hänen äidiltään kysytään. Sitten Rydiger eli Pikku vampyyri ja hänen pikkusiskonsa Anna astuvat Antonin elämään. Auringonlaskun jälkeen nämä ystävykset joutuvat jos jonkinlaisiin kommelluksiin.


Suosittelen ehdottomasti!
Hyvää: Kuvaus ystävyydestä valo- ja varjopuolineen, Dorothee-täti (kyllä, pidän tästä erikoisesta rouvasta todella paljon) sekä Mufti Ikuinen Rakkaus ynnä muut Muftit. Kirjan lukeneet tietävät, mistä puhun.
Huonoa: Ensimmäinen kirja on hirmuhauska, mutta myöhemmissä osissa huumoria olisi voinut olla enemmänkin.

Sarjan osat
  1. Pikku vampyyri
  2. Pikku vampyyri muuttaa
  3. Pikku vampyyri matkustaa
  4. Pikku vampyyri maalla
  5. Pikku vampyyri rakastuu
  6. Pikku vampyyri vaarassa
  7. Pikku vampyyri Itkulaaksossa
  8. Pikku vampyyri ja kielletty kirja
  9. Pikku vampyyri ja vaarallinen potilas
  10. Pikku vampyyri leijonan luolassa
  11. Pikku vampyyri auringon armoilla
  12. Pikku vampyyri ja tyhjän arkun arvoitus
  13. Pikku vampyyri ja suuri huiputus
  14. Pikku vampyyri luokkaretkellä
  15. Iloista joulua, Pikku vampyyri
  16. Pikku vampyyri ja kreivi Dracula
  17. Pikku vampyyri tanssitunnilla
  18. Pikku vampyyrin syntymäpäivät

Kirje Timo K. Mukalle


Kaupungissa X 10.2.2015
Hyvä kirjailija Mukka, 

hämmästelen ja ihailen kirjallisia ja kerronnallisia lahjojanne, joihin olen teostenne kautta tutustunut. Ensimmäisenä kaikista luin kirjan Maa on syntinen laulu. Pidin siitä, kuten myös Tabusta. Erityisesti luontokuvaus jäi muistiini vahvana.

Minua kiehtoo ja samalla myös toisaalta ihmetyttää se, että kummassakin teoksessa on kyseessä tietynlainen havahtuminen, joka kuitenkin päättyy melko traagisesti. Miksi näin on? Luin Laulua Sipirjan lapsista vähän matkaa, ja täytyy sanoa, ettei se ollut likimainkaan samankaltainen. Siinä oli  silti jotain viehättävän pittoreskia, rappioromanttista kaipuuta, jota itse en voisi koskaan omissa teksteissäni toteuttaa. 

Minua viehättää nuorena kirjoittajana tavattomasti se, kuinka aikaisin olette kirjallisen uranne aloittanut. Jollain tapaa samastun teihin suuresti: olen aloittanut kirjoittajanurani (vielä en uskalla viitata itseeni kirjailijana) melko nuorena.. Olette oman aikanne avantgardisti, raja-aitoja kaatava outolintu, ja toivon sydämestäni, etteivät saappaanne ole minulle liian suuret täytettäviksi.

Kuinka toivonkaan, että elämänne ei olisi päättynyt niin aikaisin. Olisitte voinut antaa maailmalle paljon, elää kirjallista unelmaanne vuosikymmen toisensa jälkeen vapaana turhauttavan konservatiivisista kahleista. Toisaalta teistä olisi voinut tulla kirjalija muiden joukossa, jos loppunne ei olisi ollut varhaisuudessaan niin hirvittävän traaginen. Kuolema tekee taiteilijan, vai kuinka? Ja kuten eräs toinen taiteilija, hänkin nuorena kuollut, tokaisi: “On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois.” Tähän minä uskon.



Olisitte onnellinen, jos tietäisitte, millaisessa maineessa olette nyt. Kirjoistanne otetaan uusia painoksia, niitä luetaan, juhlaluentoja pidetään, kirjojenne filmatisointeja esitetään televisiossa. Te olette ehkä lähtenyt, mutta vaikutuksenne ei koskaan katoa. Olette vaikuttanut minuun ja saanut minut uskomaan mahdollisuuksiini nuorena kirjailijana.

Mitä parhain terveisin,
Maria Xxxxxx

Tämä kirje päättää Timo K. Mukasta kertovien kirjoitusten sarjan. Aiempia osia ovat kirja-analyysi Tabusta ja Elämä ja teokset.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Poimintoja: Vampyyrikirjoja



Vampyyreista on kirjoitettu monenlaista, mutta mytologia vertaimevistä olennoista pysyy aina kohtalaisen samana: vampyyrit eivät vanhene ja ne kuluttavat ravinnokseen verta. Tähän koosteeseen olen valinnut teoksia laidasta laitaan - aina Draculasta Twilightiin.

Bram Stoker - Dracula


Tämä teos on yksi ensimmäisistä lajinsa kirjoista, ja se esittelee vampyyrit rumina ja kauhistuttavina olentoina. Suloiset teinivampyyrit loistavat poissaolollaan. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja on yksi kaikkien aikojen parhaista vampyyrikirjoista. Olen kirjoittanut tästä pidemmänkin postauksen, ja se löytyy Bram Stokerin kohdalta Kirjailijat-listasta.


John Ajvide Lindqvist - Ystävät hämärän jälkeen

Lindqvistin Eli-vampyyri on kiinnostava, lapsenomainen muunnelma perinteisestä "hirviöstä". Kirja käsittelee vakavia teemoja kauhufantasian keinoin, ja hurjasta pituudestaan (607 sivua) se jaksaa pitää lukijaa jännityksessä loppuun saakka.

Charlaine Harris - Sookie Stackhouse -sarja (13 osaa)

Hiukan viihteellisempi vampyyrisaaga kertoo tyhjäpäisestä Sookie-tarjoilijasta, joka pääsee mukaan vampyyrien maailmaan. Muista lajinsa kirjoista poiketen tässä teoksessa vampyyrit elävät ihmisten kanssa rinta rinnan ja juovat True Blood -tekoverta. Kirjoista on tehty myös tv-sarja, joka ei kulje aivan samoja polkuja juonellisesti. Televisiosarja voittaa kirjat 6-0, sillä Harris kirjoittaa luokattoman huonosti. Tv-sarjasta on muuten tehty kirjasovitus - mutta se onkin jo ihan toinen juttu...

Stephenie Meyer - Twilight-sarja (4 osaa)



Luokattoman huonosta puheen ollen... Joskus on vaikea ymmärtää, miksi tietyt kirjat nousevat maailmanmaineeseen. Bella on kömpelö teinityttö ja Edward pateettinen glittervampyyri, ja näiden kahden rakkaustarinan seuraaminen neljän kirjan verran on silkkaa tuskaa.

D. L. King (toim.) - Suloisin suudelma

Tämä on tietääkseni ainoa suomenkielinen novellikokoelma, joka kertoo vampyyreista. Eroottisten kertomusten taso heittelee laidasta laitaan, mutta joukossa on myös helmiä.

Anne Rice - Vampyyrikronikat (3 suomennettua osaa)

Uuden ajan vampyyriklassikko kertoo Louisista ja Lestatista, jotka kulkevat yhdessä halki vuosisatojen rakastaen, vihaten ja kaivaten. Kaikista vampyyrikirjoista näissä on mielestäni paras mytologia. Kirjojen kieli on eteerisen ja unenomaisen kaunista.

J. R. Ward - Mustan tikarin veljeskunta -sarja

Myös tämä sarja esittelee vampyyrit viettelevinä ja eroottisina olentoina. Perinteisistä mytologioista poiketen tämän sarjan vampyyrit juovat verta toisistaan. Vampyyreiksi ei tulla, vaan synnytään. Laadultaan kirjat ovat keskitasoa.

Abigail Gibbs - Illallinen vampyyrin kanssa

Teini-ikäisen tytön kirjoittama kirja on juoneltaan ja hahmoiltaan melko lailla Twilightin kaltainen - se kirjoitettiin alun perin fanifiktioksi kyseiseen sarjaan. Ironista kyllä, Gibbsin kirja on parempi kuin innoittajansa. Kuitenkin Illallinen vampyyrin kanssa on mielestäni jopa vähän keskitasoa parempi, vaikka moni bloggari onkin sitä parjannut.

Charlaine Harris, Maggie Shayne & Marilyn Tracy - Pimeyden olennot

Kolmesta eri kirjasta koostuva harlekiini on kustantamonsa laatutasolle uskollinen. Führer-fontilla painetun kirjan lukee nopeasti - onneksi.


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kerstin Gier - Lupaus

Untuvankepeän aikamatkustustarinan kirjoittanut Gier ottaa uudessa romaanissaan askeleen kohti synkempiä sfäärejä. Lupaus-kirjassa eläväisiä unia näkevä Liv päätyy mukaan koulunsa mahtavaan sisäpiiriin - ja seuraukset ovat vähintäänkin karmivat. Teos muistuttaa jollain tapaa Night School -sarjaa, paitsi että se on vieläkin koukuttavampi!



Tunnustus: rakastan Kerstin Gieriä. Tai siis hänen kirjojaan. Vaikka ne ovatkin välillä aivan hupsuja, joskus on hauska karata täysin utopistiseen mielikuvitusmaailmaan. Kaiken lisäksi Gier kirjoittaa hyvin. Hänen kirjansa ovat helppoja lukea. Koskaan ei joudu tarkistelemaan, että kukas se siellä nyt puhuu - tai mikä vielä pahempaa - mistä edes puhutaan. Dialogi on jouhevaa ja päähenkilön päänsisäiset huomiot nokkelan sarkastisia.

Vaikka Rakkaus ei katso aikaa -trilogia veikin sydämeni täysin, on myönnettävä, että Gierin uusin kirja on vieläkin parempi. Rakastan mysteerejä, ja vaikka olisinkin toivonut jotain muinaista mytologiaa höysteeksi (siis taustatutkimusta!), oli kirja suorastaan hykerryttävän arvoituksellinen. Olen ehkä vähän kuin Liv, sillä pidän kaikesta mystisestä. Ja kun päähenkilö siteeraa Sherlock Holmesia, olen sulaa vahaa.

Mielestäni on hienoa, että myös saksalaista nuortenkirjallisuutta suomennetaan. Yleensä täällä julkaistavat nuorten- tai YA-kirjat ovat joko alunperin suomenkielisiä tai sitten englannista suomennettuja. Tosin kirjan tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, mutta silti lukijat saavat pieniä maistiaisia saksalaisesta tapakulttuurista.

Jos olet jo ennestään Kerstin Gierin fani, lue ihmeessä. Jos taas et - siis vielä - tämä kirja on oikein hyvä ensikosketus hänen tuotantoonsa! Suosittelen.

Arvostelukappale.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Charlaine Harris - Yllätyksiä haudan takaa

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!



Harrisin uusin suomeksi julkaistu teos, Yllätyksiä haudan takaa, jatkaa Harperin tarinaa. Eksentrinen aaveenmetsästäjä pääsee todistamaan kykyjään skeptikkoproffalle, ja haudasta löytyy... Tadaa, yllätys! Ruumis, jonka ei missään nimessä pitäisi olla haudassa - ruumis, jota Harper on ennenkin etsinyt. Tästäpä sankaritar velipuolineen pääsee selvittelemään vuosisadan arvoitusta. Joko tekee mieli päästä lukemaan?

Olen lukenut True Bloodia - mitä, seitsemän osaa? - ja Sookie muistuttaa Harperia kieltämättä aika paljon. Traagisine menneisyyksineen, epäilyttävine kykyineen ja kompleksisine rakkauselämineen neidit ovat kuin kaksi marjaa. Erään sanonnan mukaan kirjailija kirjoittaa uransa aikana yhden kirjan yhä uudelleen ja uudelleen. Tässäkin tapauksessa näin taitaa olla.

Mitään korkeakirjallisuuttahan Harrisin kirjat eivät missään nimessä ole. Tarinat ovat kuitenkin viihdyttäviä, ja on hauskaa palata ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun oli nuori, naiivi ja luki Neiti Etsivä -kirjoja mitä suurimmalla innolla. Harper Connelly -kirjat voisivat mennä vakavana viihteenä noin 11-vuotiaille, mutta sitä vanhemmille ne ovat lähinnä hupaisia välipalalukemisia, joista katsotaan esimerkkejä kirjailijan Not to do -listoille.

Harrisin teksti on suoraan sanottuna hirveää. Klassinen ohje "näytä, älä selitä" olisi kannattanut omaksua ennen kirjailijauran aloittamista. Nyt saamme kuitenkin lukea lähes kymmenen kertaa samat selitykset - jotka saavat raivon partaalle jo ensimmäisellä kerralla. Ei, ketään ei kiinnosta, että Tolliverin posket ovat rokonarpiset, koska hänen vanhempansa eivät ostaneet hänelle aknevoidetta. Huoh. Suomentajan työlle nostan kuitenkin hattua. Ilmaisut ovat niin monipuolisia ja teksti värikästä kuin alkuperäistekstin puitteissa on mahdollista.

Kuten jo kirjasarjan edellistä osaa koskevassa postauksessa kerroin, shippaan Harperia ja Tolliveria siitä huolimatta, että sisarusten rakkaussuhde on kyseenalainen juttu. Tosin päähenkilöt eivät olekaan millään tavalla sukua muuta kuin aviollisten siteiden kautta. Ihailen ja tavallaan ihmettelenkin tätä menettelyä: miksi Harris antaa koko ajan vihjeitä näiden kahden (mahdollisesti tulevasta) suhteesta? Joka tapauksessa Harper on mielenkiintoinen hahmo, jolla on enemmän ulottuvuuksia kuin aluksi luulisi. Harrisin hahmot eivät maistu pahvilta, vaan ihmisiltä. 

Suosittelen kirjaa, mikäli tahdot viettää pienen tuokion seikkailuromaaninostalgian parissa. Myös Neiti Etsivä -kirjojen ystäville voin suositella mitä lämpimimmin.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Anu Holopainen - Ihon alaiset

Luin tämän kirjan lähes kertaistumalta, ja pidin siitävaltavasti (vastoin ennakko-odotuksiani). Holopaisen Molemmin jaloin ei todellakaan ollut minun makuuni, mutta tämä uusin iski - kovaa. Olen joskus ajat sitten lukenut myös Syysmaa-sarjan, josta muistan pitäneeni kovasti.


Karmiva tarina on kerrottu monin eri keinoin useammasta eri näkökulmasta. Yllättävää oli, että päähenkilö Jara olikin poika! PlastikPrincess, kauneusblogin pitäjä myy itseään rahoittaakseen tulevia kauneusleikkauksia. Nuori Inka tanssii luomuklubilla. Mediassa käydään villiä keskustelua siitä, pitäisikö terveyskeskusten ryhtyä tarjoamaan esteettisiä toimenpiteitä.

Kirja on paikoin todella ahdistava, ja osa kirjoissa esitetyistä skenaarioista tuntuu niin todelliselta, että selkäpiitä karmii. Uudesta trendistä hyötyvät myös tosi-tv:n tuottajat. Miltä kuulostaisi ohjelma, jossa kilpailijoiden pitää kestää kymmenen kauneusleikkausta ilman nukutusta tai puudutusta voittaakseen unelmiensa lärvin? Hyi, sanon minä! Onneksi elämme ainakin toistaiseksi maailmassa, jossa ei tarvitse olla leikelty päästäkseen opiskelemaan tai töihin.

Aluksi kirja tuntui hajanaiselta, mutta kyse on todella yhtenäisestä tarinasta eikä vain erilaisista tekstilaheista kasatusta tilkkutäkistä. Holopainen onnistuu saamaan kahdensadankahden sivun mittaan valtavasti moraalista pohdintaa. Onko ulkonäkö nykyaikana jo liian tärkeä asia?

Mietin, miten minun kävisi kirjan kuvaamassa maailmassa. Huonosti, luulisin. En meikkaa tai ole muutenkaan kovin kaunis, vastustan kauneusleikkauksia (paitsi jos ne tehdään onnettomuuden uhreille tai esteettisestä haitasta myös fyysisesti kärsiville) ja minulla on todellakin vaikeuksia mukautua yleiseen muottiin.

Kirjailijan lisäksi myös lukija saa pohdittavaa. Miksi maailmassa, jossa erikoisuuden tavoittelu leikkauksilla on hyväksyttävää, on sosiaalisesti väärin tavoitella erikoisuutta leikkaamattomuudella?

Suosittelen lämpimästi. Ja muistakaahan, että sisäinen kauneus ei ole vain tärkeää, vaan myös ainoaa todellista ja pysyvää kauneutta!

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Poimintoja: Kaksi kiintoisaa tietokirjaa


Anna Kontula - Tästä äiti varoitti

Tästä äiti varoitti on Anna Kontulan, seksiradikaalin ja uuden aallon feministin kirjoittama teos, joka kyseenalaistaa feminismiä rohkeasti ja tuo esille monenlaisia uusia aspekteja. Monessa kohdassa teki mieli hihkaista: "Juuri näinhän minä olenkin aina ajatellut!" Suosittelen niille, joita feminismi kiinnostaa aatteena - sekä naisille että miehille.

Kaarlo Forsman: Kreikkalaisten ja roomalaisten mytologiia

Vanhat tietokirjat ovat aina kiehtoneet minua kauniin kielensä ja kirjoittajien äärimmäisen huvittavan,  puolueellisen näkemystavan vuoksi. Kaarlo Forsman esittelee Antiikin Kreikan ja Rooman jumalia ja syntymyyttejä. Paikoitellen kirja on sekava ja vaatii todellakin jonkin verran tietämystä aiheesta hyvän lukukokemuksen aikaansaamiseksi, mutta jokin kirjailijan lähes hupaisan rennossa tavassa kuvailla muinaisia "jumal-olentoja" on viihdyttävää.



maanantai 23. maaliskuuta 2015

Miki Liukkonen - Raivon historia

Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!


"Raivon historia on epätoivoa Kauneudessa"

Miki Liukkonen on 2010-luvun Saarikoski ja nuori Rimbaud. Näin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin 25-vuotias runoilija-kirjailija-muusikko on kirjallisuudellaan osoittanut omintakeisen lahjakkuutensa ja siksi vuosikymmeniä sitten kuolleisiin runoilijoihin vertaileminen tuntuu, no, oudolta. Ja turhalta.

Ihailen runoilijan kykyä haistattaa pitkät suomalaiselle nykykirjallisuudelle ja "turvakirjailijoille" (mikä sana!) ja rypeä omassa pittoreskissa rappiollisuudessaan vaikuttamatta silti lainkaan naurettavalta. Liukkosen runous on unelmoivaa, hekumoivaa ja ravistelevaa. Runoilija kylvettää lukijaa oman päänsä sisällä ja huuhtelee lopuksi hämärillä ja vääristyneillä ajatuksilla. Vaikka Raivon historia onkin runoutta, sillä on paljon yhtymäkohtia proosaan. Välillä havaitsin samantapaista (lähes ilveilyltä vaikuttavaa) näsäviisasta pikkuasioiden huomiointia kuin Liukkosen esikoisromaanissa Lapset auringon alla.

Kuten kahdessa edellisessäkin runokokoelmassa, myös Raivon historiassa on valtavan hienoja, kiinnostavia ja eloisia runoja. Tekstejä voi lukea kaikilla aisteilla. Päässä vyöryy suunnaton assosiaatioketju, jonka ei soisi loppuvan. Liukkosen verraten erikoinen persoonallisuus pirskahtelee siellä täällä esiin.

Kaikista Liukkosen runokokoelmista Raivon historia on ehjin ja säännönmukaisin teos. Oikeastaan kirjaa voisi ajatella yhtenä valtavana runona monen erillisen sijaan. Lempirunoni kuitenkin löydän yhä Elisabet-kokoelmasta: erityisesti itse nimiruno on todella koskettava.

Suosittelen ehdottomasti! Vaikka muuten en olekaan mikään kovin suuri runojen ystävä, Liukkonen tekee aina vaikutuksen. Huhupuheiden mukaan seuraavaksi (milloin, sitä en tiedä) ilmestyy valtaisa eepos, jota Liukkonen itse on verrannut Infinite Jestiin. Sitä odotellessa...

P.S. Kohta alkaa varmasti ilmestyä haastatteluja ja arvosteluja niin nettiin kuin lehtiinkin. Kannattaa olla tarkkana!

perjantai 27. helmikuuta 2015

Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki

Kiitos arvostelukappaleesta!


Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.

Mutta. Sitten.

Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!

Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.

Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!

Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.

Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.

Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.

Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)