Luin jokin aika sitten kirjan Sara, tarinatyttö ja pidin siitä melko kovasti suomennoksen kurjasta laadusta huolimatta. Nyt tuli vuoroon jatko-osa, joka oli edeltäjäänsä parempi paitsi laadullisesti myös sisällöllisesti.
Kultainen tie merkitsee kirjan lasten kauneuden ja viattomuuden päiviä: aikaa ennen aikuisuutta. Joukon veturi, Sara Stanley (myös Tarinatyttönä tunnettu neitokainen) kertoo ystävilleen satuja ja johdattaa heidät jos jonkinmoisiin kommelluksiin. Kuitenkin hän on heistä vanhin: viisitoistavuotiaan toinen jalka on lapsuudessa ja toinen aikuisuudessa.
Hahmot olivat aika värittömiä ja heidät määriteltiin vain yhden asian kautta. Cecily oli viaton, turhamainen koulutyttö; Felicity nipottava pikku leipuri; Sara Ray kurja itkupilli; Dan ärsyttävä kiusanhenki; Peter kunnollinen mutta vähän huonompiosainen poika; Felix onneton pullero ja Sara Stanley mestarillinen tarinankertoja. Ja sitten tietty kirjan kertojaääni, Bev, jonka olemassaolon hetkittäin lähes unohdin, niin tylsä ja väritön hahmo oli kyseessä. (Voi, miksi kirjailija ei käyttänyt hänkertojaa!)
Montgomery on mestarillinen sanataituri. Varmasti Tarinatytön hahmossa on vähän häntä itseään. Hahmot hurmaavat hienoisesta typeryydestään huolimatta. Kaikkein eniten rakastuin Ujoon mieheen (edellisen osan ensimmäisessä osassa suomennettu Avuttomaksi mieheksi, mikä hämmensi vähän), sillä hänessä oli eniten ambivalenssia. Halu tulla nähdyksi mutta pakko piilossa pysymiseen. Kiehtovaa!
Kirjasta ei uskoisi, että se on kirjoitettu yli sata vuotta sitten. Se on hyvin modernin oloinen, jos koukeroista ja maalailevaa kieltä ei ota huomioon. Jotkut asiat eivät vain muutu. Nuoret ovat aina nuoria - ja hyvä kirjallisuus on aina hyvää kirjallisuutta. Suosittelen! (Kannattaa kylläkin lukea ykkösosa ensin.)
perjantai 19. joulukuuta 2014
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Hei taas!
Olen vähän pitänyt taukoa blogijutuista, mutta ajattelin tulla takaisin nyt kun lukijat ovat vielä tallessa ja blogimaailma muutenkin houkuttelee minua takaisin - rakas harrastus ei ikinä unohdu.
Kuitenkin on sanottava, että tästä lähtien bloggaan harvemmin. Kerran tai kaksi kuukaudessa parhaista lukemistani kirjoista. Luettujen kirjojen listaa voisin pitää noin muuten vaikkapa jollain välilehdellä. Näin voin toivottavasti taata teille laadukkaampia postauksia hätäpäissä sutaistujen sijaan.
Sekä tietty enemmän juttuja liittyen omiin kirjoituksiin ja kirjamaailman ilmiöihin muutenkin.
Tervetuloa lukemaan uudistuvaa blogia, sekä vanhat että uudet lukijat! Kuinka olenkaan kaivannut tätä.
Kuitenkin on sanottava, että tästä lähtien bloggaan harvemmin. Kerran tai kaksi kuukaudessa parhaista lukemistani kirjoista. Luettujen kirjojen listaa voisin pitää noin muuten vaikkapa jollain välilehdellä. Näin voin toivottavasti taata teille laadukkaampia postauksia hätäpäissä sutaistujen sijaan.
Lukemisessa on taikaa!
Kuva: Sylwia Telari, deviantart.com
Sekä tietty enemmän juttuja liittyen omiin kirjoituksiin ja kirjamaailman ilmiöihin muutenkin.
Tervetuloa lukemaan uudistuvaa blogia, sekä vanhat että uudet lukijat! Kuinka olenkaan kaivannut tätä.
torstai 16. lokakuuta 2014
Charlaine Harris - Kuiskauksia haudan takaa
Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!
Tämä onkin nyt ensikosketukseni Harrisin tuotantoon. En ole lukenut Sookie Stackhouse -kirjoja (ystäväni innokkaista suositteluista huolimatta), mutta ne taitavat olla lukulistalla. Sillä epävirallisella siis. Eihän kukaan myönnä ääneen lukevansa Harrisin kirjoja. Totta puhuen minulla ei ole aavistusta, miksi Harrisia halveksitaan niin paljon. Ilmiö muistuttaa vähän Fifty Shadesin ympärillä pyörinyttä kohua. Kukaan ei kerro lukevansa niitä, mutta kummasti kaikki silti tietävät niistä vähän takakannen tietoja enemmän. (Minäkään en sitten muuten myönnä mitään.)
Kuiskauksia haudan takaa on genressään siitä erikoinen kirja, että siinä ei ole romantiikkaa juuri lainkaan. Yksinäisyyttä enemmänkin. Jonkinlaista rakkaudenkaipuuta. Pääparina ovat veli ja sisko, jotka matkaavat ympäri Yhdysvaltoja etsien kuolleita ja selvittäen kuolinsyitä ja -hetkiä. Tämä asetelma on jotenkin kummallinen, sillä velipuoli Tolliver on vain mukana roikkuva apulainen, ja Harper hoitaa itse työn. Tolliverilla naissuhteita riittää, mutta nekin ovat vain satunnaisia yhden illan pyrähdyksiä. Jokin hyvin alhainen osa minussa toivoi, että näiden kahden välille syttyisi rakkaussuhde. Periaatteessa siinä ei olisi ollut mitään väärää, koska Harper ja Tolliver eivät ole verisukulaisia. Eettisesti voidaan tietty miettiä vaikka mitä, mutta omasta mielestäni rakkaussuhde on okei niin kauan, kun samaa geeniperimää kantavat eivät sekaannu toisiinsa. Mutta - minkäpä sitä tunteilleen mahtaa.
Kirjassa on jonkinlaista perinteisen mysteeritarinan tuntua. Jännittäväksi sitä ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Mysteeritkin selvitettiin aika nopeasti kirjan lopussa. Kantava jännite olikin loppujen lopuksi veljen ja siskon välillä, ei kuitenkaan rakkauden muodossa.
Kirja on kuin nuortenkirja, paitsi että päähenkilönä on aikuinen. Harper ei ole mikään helpoin mahdollinen samaistumiskohde, mutta jokaisella on varmasti joku juttu, jonka vuoksi tuntee olevansa erilainen, ja tässä saattaa olla juuri se yhteinen tekijä, peili joka kiinnittää tarinan omaan, päänsisäiseen maailmaan. Harperilla on kiehtovan karmiva kyky, jonka avulla hän saa selville vainajan viimeisten hetkien kulun. Moni ei usko sitä, ja Harper joutuu selittelemään kykyään ja vakuuttelemaan, ettei se suinkaan ole paholaisesta lähtöisin.
Juoni tökki paikoitellen aika pahasti ja patetiaa käytettiin tehokeinona aivan kummallisissa paikoissa. Kirja saa kuitenkin viihtellisyydestään ja erinomaisesta suomennoksestaan paljon pisteitä. Kirjan maailma oli myös ihan kekseliäs: mitä jos yliluonnollisia ilmiöitä kokevat saisivat oikeasti elää noin rauhassa?
Suosittelen lukemaan vaikkapa matkalla tai "välipalana" raskaampien teosten välillä. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Yllätyksiä haudan takaa.
Tämä onkin nyt ensikosketukseni Harrisin tuotantoon. En ole lukenut Sookie Stackhouse -kirjoja (ystäväni innokkaista suositteluista huolimatta), mutta ne taitavat olla lukulistalla. Sillä epävirallisella siis. Eihän kukaan myönnä ääneen lukevansa Harrisin kirjoja. Totta puhuen minulla ei ole aavistusta, miksi Harrisia halveksitaan niin paljon. Ilmiö muistuttaa vähän Fifty Shadesin ympärillä pyörinyttä kohua. Kukaan ei kerro lukevansa niitä, mutta kummasti kaikki silti tietävät niistä vähän takakannen tietoja enemmän. (Minäkään en sitten muuten myönnä mitään.)
Kuiskauksia haudan takaa on genressään siitä erikoinen kirja, että siinä ei ole romantiikkaa juuri lainkaan. Yksinäisyyttä enemmänkin. Jonkinlaista rakkaudenkaipuuta. Pääparina ovat veli ja sisko, jotka matkaavat ympäri Yhdysvaltoja etsien kuolleita ja selvittäen kuolinsyitä ja -hetkiä. Tämä asetelma on jotenkin kummallinen, sillä velipuoli Tolliver on vain mukana roikkuva apulainen, ja Harper hoitaa itse työn. Tolliverilla naissuhteita riittää, mutta nekin ovat vain satunnaisia yhden illan pyrähdyksiä. Jokin hyvin alhainen osa minussa toivoi, että näiden kahden välille syttyisi rakkaussuhde. Periaatteessa siinä ei olisi ollut mitään väärää, koska Harper ja Tolliver eivät ole verisukulaisia. Eettisesti voidaan tietty miettiä vaikka mitä, mutta omasta mielestäni rakkaussuhde on okei niin kauan, kun samaa geeniperimää kantavat eivät sekaannu toisiinsa. Mutta - minkäpä sitä tunteilleen mahtaa.
Kirjassa on jonkinlaista perinteisen mysteeritarinan tuntua. Jännittäväksi sitä ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Mysteeritkin selvitettiin aika nopeasti kirjan lopussa. Kantava jännite olikin loppujen lopuksi veljen ja siskon välillä, ei kuitenkaan rakkauden muodossa.
Kirja on kuin nuortenkirja, paitsi että päähenkilönä on aikuinen. Harper ei ole mikään helpoin mahdollinen samaistumiskohde, mutta jokaisella on varmasti joku juttu, jonka vuoksi tuntee olevansa erilainen, ja tässä saattaa olla juuri se yhteinen tekijä, peili joka kiinnittää tarinan omaan, päänsisäiseen maailmaan. Harperilla on kiehtovan karmiva kyky, jonka avulla hän saa selville vainajan viimeisten hetkien kulun. Moni ei usko sitä, ja Harper joutuu selittelemään kykyään ja vakuuttelemaan, ettei se suinkaan ole paholaisesta lähtöisin.
Juoni tökki paikoitellen aika pahasti ja patetiaa käytettiin tehokeinona aivan kummallisissa paikoissa. Kirja saa kuitenkin viihtellisyydestään ja erinomaisesta suomennoksestaan paljon pisteitä. Kirjan maailma oli myös ihan kekseliäs: mitä jos yliluonnollisia ilmiöitä kokevat saisivat oikeasti elää noin rauhassa?
Suosittelen lukemaan vaikkapa matkalla tai "välipalana" raskaampien teosten välillä. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Yllätyksiä haudan takaa.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Joël Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Totuuttahan me kaikki jossain muodossa etsimme, mutta mikä on sen hinta? Tällainen kysymys heräsi mielessäni lukiessani kirjaa, jota olin jonottanut kuukausia kirjastosta. Siis: kuukausia. Ja sitten luin sen kolmessa päivässä. Moni 300-sivuinen kirja on vienyt kauemmin aikaa kuin tämä 800-sivuinen järkäle.
Kyseessä on todella kiehtova tarina. 2010-luku on kypsä uudelle Lolitalle, johon on sotkettu murhamysteerikin sekaan. Hämmästyttävää. Mutta taidokasta. Kirjan juonta on vaikeaa lähteä ruotimaan, koska kaikkea ehtii tapahtua jo ennen alkua, ja lisää tapahtuu koko ajan. Teematkin ovat kovin syvällä. Chercher la verité - jos nyt kirjan alkuperäiskieltä käytetään - voisi kuvata aika hyvin tämän teoksen keskeisimpiä aiheita. Totuus on tärkeä, ja se on etsittävä, kaivettava ulos ja kerrottava maailmalle - vaikka hintana olisi oma kirjailijan ura.
Aurora on kaunis ja turvallinen pikkukaupunki - oikea unelma kirjailijalle, joka on tullut etsimään inspiraatiota vellovasa merestä ja vakaasta kalliosta. Harry Quebert, kyseinen kirjailija, sattuu kuitenkin epäonnekseen rakastumaan. Alaikäiseen tyttöön, Nola Kellerganiin. Nola on vasta viisitoista ja itse viattomuus - ainakin niin kauan, kun pakkomielle kolmikymppiseen kirjailijaan ei ole hiipinyt varjostamaan orastavaa rakkautta. Sittemmin tyttö murhataan, ja luut löytyvät herra kirjailijan takapihalta. Mutta kuka, kuka on syyllinen? Tästä alkavat kutkuttavat juonenkäänteet, jotka saavat lukijan tuntemaan itsensä melkeinpä ruumiinryöstäjäksi. Jokainen uusi juonenkäänne herättää intoa ja riemastusta - joko nyt? Mutta ei, murhaaja antaa odottaa itseään.
Kirjan kertoja Marcus Goldman on kirjailija, jolla on toisen kirjan kriisi: hän ei keksi enää mitään kirjoitettavaa, mutta deadline ja verenhimoinen kustannustoimittaja painavat päälle. Niinpä hän muuttaa Harryn luo Auroraan. Kirjoitukset lähtevät kuitenkin käyntiin vasta, kun Harrya syytetään murhasta, ja Goldman ottaa tehtäväkseen pelastaa sekä esikuvansa että tämän maineen.
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hieno kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja totuudesta, joka löytyy aina - toivoa ainakin on. Kaikki on täydellisen onnistunutta, ja tarina on paitsi viihteellinen, myös ajatuksia herättävä. Suosittelen.
Kyseessä on todella kiehtova tarina. 2010-luku on kypsä uudelle Lolitalle, johon on sotkettu murhamysteerikin sekaan. Hämmästyttävää. Mutta taidokasta. Kirjan juonta on vaikeaa lähteä ruotimaan, koska kaikkea ehtii tapahtua jo ennen alkua, ja lisää tapahtuu koko ajan. Teematkin ovat kovin syvällä. Chercher la verité - jos nyt kirjan alkuperäiskieltä käytetään - voisi kuvata aika hyvin tämän teoksen keskeisimpiä aiheita. Totuus on tärkeä, ja se on etsittävä, kaivettava ulos ja kerrottava maailmalle - vaikka hintana olisi oma kirjailijan ura.
Aurora on kaunis ja turvallinen pikkukaupunki - oikea unelma kirjailijalle, joka on tullut etsimään inspiraatiota vellovasa merestä ja vakaasta kalliosta. Harry Quebert, kyseinen kirjailija, sattuu kuitenkin epäonnekseen rakastumaan. Alaikäiseen tyttöön, Nola Kellerganiin. Nola on vasta viisitoista ja itse viattomuus - ainakin niin kauan, kun pakkomielle kolmikymppiseen kirjailijaan ei ole hiipinyt varjostamaan orastavaa rakkautta. Sittemmin tyttö murhataan, ja luut löytyvät herra kirjailijan takapihalta. Mutta kuka, kuka on syyllinen? Tästä alkavat kutkuttavat juonenkäänteet, jotka saavat lukijan tuntemaan itsensä melkeinpä ruumiinryöstäjäksi. Jokainen uusi juonenkäänne herättää intoa ja riemastusta - joko nyt? Mutta ei, murhaaja antaa odottaa itseään.
Kirjan kertoja Marcus Goldman on kirjailija, jolla on toisen kirjan kriisi: hän ei keksi enää mitään kirjoitettavaa, mutta deadline ja verenhimoinen kustannustoimittaja painavat päälle. Niinpä hän muuttaa Harryn luo Auroraan. Kirjoitukset lähtevät kuitenkin käyntiin vasta, kun Harrya syytetään murhasta, ja Goldman ottaa tehtäväkseen pelastaa sekä esikuvansa että tämän maineen.
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hieno kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja totuudesta, joka löytyy aina - toivoa ainakin on. Kaikki on täydellisen onnistunutta, ja tarina on paitsi viihteellinen, myös ajatuksia herättävä. Suosittelen.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Maggie Stiefvater - Viettelys
Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!
Ja jälleen... Maggie Stiefvateria! Tosin suomeksi tällä kertaa. Pitkästä aikaa. Väristys jäi mieleen aika lähtemättömänä, kuinka käy Viettelyksen? Sen aika näyttää. Nyt kuitenkin tiedän, että joskus on parempi lukea suomennettuna kuin alkuperäiskielellä. Tarinaan pääsee helpommin mukaan ja hahmoihin ehtii keskittyä kunnolla.
Niin, ne hahmot. Kuka muistaa Cole St. Clairin, kyltymättömän rokkari-ihmissuden, jonka elämäntyyliä jokainen paheksuu ääneen (mutta josta haaveilee salaa)? Entäpä Isabelin, kauniin mutta kovin ynseän tyttösen? Koko asetelma on hämmästyttävä. Hämmentävä. Hämärä. Miksi, miksi Väristyksen kaksi inhottavinta hahmoa piti ympätä samaan kirjaan? Ja vielä päähenkilöiksi? Harkitsemattoman harkitusti viljelty sysimusta sarkasmi on lähes pelastaa Colen, mutta ei. Hahmosta jää paha jälkimaku, vaikka sielukkuudesta ja originelliudesta onkin annettava reippaasti (sääli)pisteitä. Isabel on töykeä ja välinpitämätön, juuri sitä, mitä täydellisen raivostuttavasta tyypistä voi olettaakin. Ainoa hyvä hahmo on Sofia, joka tarjosi itselleni parhaan samaistumisen kohteen. Ja oli uskomattoman suloinen kaikkine neurooseineen.
Joskus ihmettelen, miksi Stiefvater kirjoittaa fantasiaa. Kaikista tarinoista (paitsi ehkä Väristyksestä, mutta se onkin jo toinen juttu) olisi voinut jättää fantasian pois ilman, että tarina olisi kärsinyt pätkääkään. Ehkä genrevalinnalla yritetään houkutella nuoria lukijoita, jotka lankeavat tietty oitis tällaiseen kaupalliseen ansaan. Eikä siitä voi heitä syyttää, kirjojen laadun voi tietää vasta itse ne luettuaan.
Spin-offeista voidaan olla yhtä jos toistakin mieltä. Oma mielipiteeni on, että niin kauan kun tarina ei ole väkisin väännetty ja teennäinen - ja toki muutkin jutut kunnossa - kirja on hyvä. Spin-offiudella ei ole siinä enää väliä. Tietty silloin, kun tarina on selkeää jatkoa mutta eri näkökulmasta, on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyseessä itsenäinen teos vai trilogian neljäs osa.
Viettelys tuo kiehtovasti ne asiat, jotka Väristys jätti pimentoon: epäoikeudenmukaisen julmuuden, onnettoman rakkauden ja ihmissusisielun pimeän puolen. Amerikka on aina ollut mielessäni vähintäänkin epäilyttävä paikka, mutta nyt kaikki inhottava ja kuvottava aivan lävähtää silmille. Ja mikä pahinta, Viettelykseen on kylvetty vähintään totuuden siemen - media repostelee ihmisten yksityiselämällä, sielu myydään tosi-tv:lle ja itseä etsitään huumehuuruisilta kujilta vailla tietoa, minne ollaan edes menossa.
Silti kirja tuo totuutta esiin yksipuolisesti - vähintäänkin peitellysti. Cole elää turvallisesti verrattuna todelliseen menoon rapakon takana. Koko kirja säilyttää malttinsa ansiokkaasti: tabuihin ei tartuta, koska ne ovat maton alla ja siellä on auttamattoman pölyistä. Viettelys onnistuu kääntymään itseään vastaan yhdysvaltalaisen kulttuurin irvikuvaksi, ja on enemmän kuin totta kaikessa valheellisuudessaan.
Harva nuortenkirja herättää oikeasti näin paljon vastenmielisyyden tunteita. Molemmin jaloin on tarina erikseen, ehkä senkin luen uudelleen joku päivä ja revin sen sana sanalta kappaleiksi. (Märkä uneni tuskin koskaan toteutuu, sillä vannoin itselleni, etten lue tuota kirjaa koskaan toiste.)
Siispä: jotain konkreettista tänne amerikkalaiskulttuuriperinnön kritisoinnin sekaan. Ihan kelvollinen kirja, ihan sopiva niille, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin lukea jotain näin valtavirtaista. Väristyksen fanit älköön vaivautuko - tämä vain pettäisi karvaasti kaikki odotuksenne (myös minun, valitettavasti). Juoni on kuitenkin mukaansatempaava ja teemat räikeitä ja selkeitä. En tiedä, oliko se kirjailijan tarkoitus vai onko niin vain päässyt käymään. Ajatuksia herättävä kuitenkin.
Kirjan englanninkielinen kansi. Suomenkielistä ei löytynyt netistä.
Ja jälleen... Maggie Stiefvateria! Tosin suomeksi tällä kertaa. Pitkästä aikaa. Väristys jäi mieleen aika lähtemättömänä, kuinka käy Viettelyksen? Sen aika näyttää. Nyt kuitenkin tiedän, että joskus on parempi lukea suomennettuna kuin alkuperäiskielellä. Tarinaan pääsee helpommin mukaan ja hahmoihin ehtii keskittyä kunnolla.
Niin, ne hahmot. Kuka muistaa Cole St. Clairin, kyltymättömän rokkari-ihmissuden, jonka elämäntyyliä jokainen paheksuu ääneen (mutta josta haaveilee salaa)? Entäpä Isabelin, kauniin mutta kovin ynseän tyttösen? Koko asetelma on hämmästyttävä. Hämmentävä. Hämärä. Miksi, miksi Väristyksen kaksi inhottavinta hahmoa piti ympätä samaan kirjaan? Ja vielä päähenkilöiksi? Harkitsemattoman harkitusti viljelty sysimusta sarkasmi on lähes pelastaa Colen, mutta ei. Hahmosta jää paha jälkimaku, vaikka sielukkuudesta ja originelliudesta onkin annettava reippaasti (sääli)pisteitä. Isabel on töykeä ja välinpitämätön, juuri sitä, mitä täydellisen raivostuttavasta tyypistä voi olettaakin. Ainoa hyvä hahmo on Sofia, joka tarjosi itselleni parhaan samaistumisen kohteen. Ja oli uskomattoman suloinen kaikkine neurooseineen.
Joskus ihmettelen, miksi Stiefvater kirjoittaa fantasiaa. Kaikista tarinoista (paitsi ehkä Väristyksestä, mutta se onkin jo toinen juttu) olisi voinut jättää fantasian pois ilman, että tarina olisi kärsinyt pätkääkään. Ehkä genrevalinnalla yritetään houkutella nuoria lukijoita, jotka lankeavat tietty oitis tällaiseen kaupalliseen ansaan. Eikä siitä voi heitä syyttää, kirjojen laadun voi tietää vasta itse ne luettuaan.
Spin-offeista voidaan olla yhtä jos toistakin mieltä. Oma mielipiteeni on, että niin kauan kun tarina ei ole väkisin väännetty ja teennäinen - ja toki muutkin jutut kunnossa - kirja on hyvä. Spin-offiudella ei ole siinä enää väliä. Tietty silloin, kun tarina on selkeää jatkoa mutta eri näkökulmasta, on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyseessä itsenäinen teos vai trilogian neljäs osa.
Viettelys tuo kiehtovasti ne asiat, jotka Väristys jätti pimentoon: epäoikeudenmukaisen julmuuden, onnettoman rakkauden ja ihmissusisielun pimeän puolen. Amerikka on aina ollut mielessäni vähintäänkin epäilyttävä paikka, mutta nyt kaikki inhottava ja kuvottava aivan lävähtää silmille. Ja mikä pahinta, Viettelykseen on kylvetty vähintään totuuden siemen - media repostelee ihmisten yksityiselämällä, sielu myydään tosi-tv:lle ja itseä etsitään huumehuuruisilta kujilta vailla tietoa, minne ollaan edes menossa.
Silti kirja tuo totuutta esiin yksipuolisesti - vähintäänkin peitellysti. Cole elää turvallisesti verrattuna todelliseen menoon rapakon takana. Koko kirja säilyttää malttinsa ansiokkaasti: tabuihin ei tartuta, koska ne ovat maton alla ja siellä on auttamattoman pölyistä. Viettelys onnistuu kääntymään itseään vastaan yhdysvaltalaisen kulttuurin irvikuvaksi, ja on enemmän kuin totta kaikessa valheellisuudessaan.
Harva nuortenkirja herättää oikeasti näin paljon vastenmielisyyden tunteita. Molemmin jaloin on tarina erikseen, ehkä senkin luen uudelleen joku päivä ja revin sen sana sanalta kappaleiksi. (Märkä uneni tuskin koskaan toteutuu, sillä vannoin itselleni, etten lue tuota kirjaa koskaan toiste.)
Siispä: jotain konkreettista tänne amerikkalaiskulttuuriperinnön kritisoinnin sekaan. Ihan kelvollinen kirja, ihan sopiva niille, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin lukea jotain näin valtavirtaista. Väristyksen fanit älköön vaivautuko - tämä vain pettäisi karvaasti kaikki odotuksenne (myös minun, valitettavasti). Juoni on kuitenkin mukaansatempaava ja teemat räikeitä ja selkeitä. En tiedä, oliko se kirjailijan tarkoitus vai onko niin vain päässyt käymään. Ajatuksia herättävä kuitenkin.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Maggie Stiefvater - The Scorpio Races
Kaikkea sitä pitääkin mennä TBR100-listaansa tunkemaan. Englanninkielisiäkin olen sinne laittanut, enkä voi lakata ihmettelemästä, miksi - eihän näihin pääse edes kunnolla sisälle. Olen lukenut Stiefvateria ennenkin: Lamentin, Väristyksen, Häivähdyksen ja Ikuisuuden. The Scorpio Races sijoittuu laadultaan keskivaiheille. Se ei yllä Väristyksen tasolle, muttei myöskään uiskentele syvissä pohjamudissa kuten viime talvena lukemani Lament.
Tarina on perinteinen YA-fantasia: tyttö, poika, jotain yliluonnollista ja tielle tuleva este, joka aiheuttaa ryppyjä rakkauteen. Eli tämän kirjan tapauksessa: Puck, Sean, vesihevosia ja tulevat kilpailut, joissa kummallakin olisi enemmän kuin hyvä syy voittaa. Minulle jäivät lievästi sanoen hämäräksi koko kilpailut ynnä muut. Mistä lie johtunut, mutta tarina tuntui junnaavan paikallaan.
Puck on päähenkilöksi hyvin ärsyttävä - hän on kova, muttei vahva. Epävarmuus on eittämättä oikein annosteltuna ihan mukava luonteenpiirre, mutta jos koko tarina perustuu siihen, ollaan aika pahassa liemessä.
Sean taas oli vähän sellainen väkisin väännetty muka-unelmapoika, jonka hahmo tuntui silti lipsuvan aivan ulottumattomiini. Sitten se kaikki säätö... Ei asioiden tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tavoittelemisen arvoisia! Kyllä rakkaus voi olla rakkautta ilman, että koko ajan on jotain ylitsepääsemättömiä ongelmia.
Yhteenvetona sanoisin, että ihan luettava opus, varsinkin englanninopiskelumielessä. Sanastokin tässä on hiukan monipuolisempaa kuin Lamentissa.
Tarina on perinteinen YA-fantasia: tyttö, poika, jotain yliluonnollista ja tielle tuleva este, joka aiheuttaa ryppyjä rakkauteen. Eli tämän kirjan tapauksessa: Puck, Sean, vesihevosia ja tulevat kilpailut, joissa kummallakin olisi enemmän kuin hyvä syy voittaa. Minulle jäivät lievästi sanoen hämäräksi koko kilpailut ynnä muut. Mistä lie johtunut, mutta tarina tuntui junnaavan paikallaan.
Puck on päähenkilöksi hyvin ärsyttävä - hän on kova, muttei vahva. Epävarmuus on eittämättä oikein annosteltuna ihan mukava luonteenpiirre, mutta jos koko tarina perustuu siihen, ollaan aika pahassa liemessä.
Sean taas oli vähän sellainen väkisin väännetty muka-unelmapoika, jonka hahmo tuntui silti lipsuvan aivan ulottumattomiini. Sitten se kaikki säätö... Ei asioiden tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tavoittelemisen arvoisia! Kyllä rakkaus voi olla rakkautta ilman, että koko ajan on jotain ylitsepääsemättömiä ongelmia.
Yhteenvetona sanoisin, että ihan luettava opus, varsinkin englanninopiskelumielessä. Sanastokin tässä on hiukan monipuolisempaa kuin Lamentissa.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
L.M. Montgomery - Sara Stanleyn tarinat
Jokin aika sitten luin Annan nuoruusvuodet, josta pidin kovasti. Suunnittelin postauksessa lukevani Montgomerya enemmänkin, ja tässä sitä nyt ollaan - vähän pettyneinä. Valitettava tosiasia - suomentajalla on todennäköisesti ollut kiire saada työ tehdyksi, ja muutamat sivut ovat jääneet aivan kuin raakaversiovaiheeseen. Itse tarina on sen sijaan ihan luettava, vaikka "lasten" käytös lievästi hämmentääkin.
Tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jolta kirjailija itse on kotoisin. Teini-ikäiset serkukset viettävät siellä aikaansa leikkien ja kuunnellen ihastuttavan Saran tarinoita. Sara on neljätoista eli ryhmän "aikuinen". Hän selvästikin nauttii siitä ihailusta, mitä kaikki muut hänelle osoittavat.
Henkilöiden sukulaisuussuhteet ja asuinpaikat jäivät minulle vähän epäselviksi. Sara ainakin asui saarella, samoin Felicity ja Cecily, jotka kumpikin olivat omalla tavallaan vähän turhan kärjistettyjä hahmoja maneereineen ja päähänpinttymineen. Felicity oli ehdottomasti koko porukan rasittavin tapaus. Peter, nuori apupoika taas oli valloittava persoona.
Kertojaratkaisu on vähintäänkin omituinen. Minä-kertojana toimii Beverley King, jolla itsellään ei ole erityisen suurta merkitystä tarinan kannalta. Tarina itsessään on silti melko mukaansatempaava - luinhan kirjan sentään loppuun asti!
Suosittelen, jos pidät nostalgisesta nuortenkirjallisuudesta, jonka kanssa saa tunnelmoida ihan kunnolla!
Huom. en löytänyt kantta vanhasta painoksesta. Postauksen kuva on Minervan vuonna 2010 julkaisemasta uudesta käänöksestä.
Tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jolta kirjailija itse on kotoisin. Teini-ikäiset serkukset viettävät siellä aikaansa leikkien ja kuunnellen ihastuttavan Saran tarinoita. Sara on neljätoista eli ryhmän "aikuinen". Hän selvästikin nauttii siitä ihailusta, mitä kaikki muut hänelle osoittavat.
Henkilöiden sukulaisuussuhteet ja asuinpaikat jäivät minulle vähän epäselviksi. Sara ainakin asui saarella, samoin Felicity ja Cecily, jotka kumpikin olivat omalla tavallaan vähän turhan kärjistettyjä hahmoja maneereineen ja päähänpinttymineen. Felicity oli ehdottomasti koko porukan rasittavin tapaus. Peter, nuori apupoika taas oli valloittava persoona.
Kertojaratkaisu on vähintäänkin omituinen. Minä-kertojana toimii Beverley King, jolla itsellään ei ole erityisen suurta merkitystä tarinan kannalta. Tarina itsessään on silti melko mukaansatempaava - luinhan kirjan sentään loppuun asti!
Suosittelen, jos pidät nostalgisesta nuortenkirjallisuudesta, jonka kanssa saa tunnelmoida ihan kunnolla!
Huom. en löytänyt kantta vanhasta painoksesta. Postauksen kuva on Minervan vuonna 2010 julkaisemasta uudesta käänöksestä.
Elina Rouhiainen - Jäljitetty
Kiitos arvostelukappaleesta, Tammi!
Jess! Vihdoinkin olen saanut Jäljitetyn hyppysiini. Odotukseni on palkittu hämmentävällä mutta vetoavalla tarinalla, joka on (kliseisyydestään huolimatta) aivan mahtavaa luettavaa. Edelleenkään en voi olla ihmettelemättä, kuinka Rouhiainen kykenee ymppäämään samaan tarinaan ihmissusia, vampyyreja, irlantilaisia keijuja ja antiikin Kreikan daimoneita vaikuttamatta silti yhtään kornilta. Kaikki yliluonnollinen sulautuu yhteen todella luonnollisesti.
Raisa asuu Kalliossa ja haaveilee taidemaalarin urasta. Taideakatemia vaikuttaa kuitenkin aivan vääränlaiselta paikalta. Siellä Raisan vaikuttavan realistiset työt ovatkin tylsiä, ja opettaja Sirpa Kojo on hirveistä hirvein. Sitten Raisa saakin hiukan parempaa tekemistä. ei, en aio kertoa, mitä. Olen vannonut pyhästi olevani spoilaamatta turhan päiten.
Hän löytää vampyyri-Konstan avulla kaksoisveljensä Mitjan, ja käy ilmi, että heidän isänsä ei ollutkaan aivan niin tavallinen kuolevainen kuin he olivat odottaneet. Kehiin astuu myös lajityypin ykkösklisee, muinainen ennustus, joka saattaa Raisan ja tämän veljen valtavaan vaaraan.
Koko Susiraja on ihan älyttömän suloinen sarja. Siinä on jotain samankaltaista kuin Väristyksessä, mutta se ei ole läheskään niin siirappinen. Kirjasarja ei kuitenkaan ole niin "tulikuuma" kuin takalieve antaa ymmärtää. Faunoideissa puhutaankin jo ihan eri lämpötilasta, mutta ei kaiken tarvitse olla niin hengästyttävää ja mielikuvitusta ruokkivaa luettavaa. Joskus on hyväksi tällainen vähän realistisempi kerrontatapa.
Kuten taisinkin jo Kesyttömän arvostelussani mainita, on upeaa, että tällainen yliluonnollinen YA-romanssi sijoitetaan suomalaiseen maisemaan. Pidin Hukkavaaran korvesta ihan mielettömästi, mutta helsinkiläisen kirjailijan käsissä koko ihana pääkaupunki herää eloon autenttisine tapahtumapaikkoineen. Sielunsyöjien Blue Cove oli lähinnä hupaisa yritys matkia Twilightia, mutta rauhallinen Hukkavaara ja urbaani suomalainen kaupunkimaisema ovat aivan mahtavia (ja tuhat kertaa coolimpia) tapahtumapaikkoja kuin "salaperäinen amerikkalainen pikkukaupunki". Sekä tietty kiehtova daimonien saari Kreikan saaristossa.
Suosittelen tätä kirjaa noin 12-20-vuotiaille, fantasiasta ja romantiikasta innostuneille lukijoille.
Jess! Vihdoinkin olen saanut Jäljitetyn hyppysiini. Odotukseni on palkittu hämmentävällä mutta vetoavalla tarinalla, joka on (kliseisyydestään huolimatta) aivan mahtavaa luettavaa. Edelleenkään en voi olla ihmettelemättä, kuinka Rouhiainen kykenee ymppäämään samaan tarinaan ihmissusia, vampyyreja, irlantilaisia keijuja ja antiikin Kreikan daimoneita vaikuttamatta silti yhtään kornilta. Kaikki yliluonnollinen sulautuu yhteen todella luonnollisesti.
Raisa asuu Kalliossa ja haaveilee taidemaalarin urasta. Taideakatemia vaikuttaa kuitenkin aivan vääränlaiselta paikalta. Siellä Raisan vaikuttavan realistiset työt ovatkin tylsiä, ja opettaja Sirpa Kojo on hirveistä hirvein. Sitten Raisa saakin hiukan parempaa tekemistä. ei, en aio kertoa, mitä. Olen vannonut pyhästi olevani spoilaamatta turhan päiten.
Hän löytää vampyyri-Konstan avulla kaksoisveljensä Mitjan, ja käy ilmi, että heidän isänsä ei ollutkaan aivan niin tavallinen kuolevainen kuin he olivat odottaneet. Kehiin astuu myös lajityypin ykkösklisee, muinainen ennustus, joka saattaa Raisan ja tämän veljen valtavaan vaaraan.
Koko Susiraja on ihan älyttömän suloinen sarja. Siinä on jotain samankaltaista kuin Väristyksessä, mutta se ei ole läheskään niin siirappinen. Kirjasarja ei kuitenkaan ole niin "tulikuuma" kuin takalieve antaa ymmärtää. Faunoideissa puhutaankin jo ihan eri lämpötilasta, mutta ei kaiken tarvitse olla niin hengästyttävää ja mielikuvitusta ruokkivaa luettavaa. Joskus on hyväksi tällainen vähän realistisempi kerrontatapa.
Kuten taisinkin jo Kesyttömän arvostelussani mainita, on upeaa, että tällainen yliluonnollinen YA-romanssi sijoitetaan suomalaiseen maisemaan. Pidin Hukkavaaran korvesta ihan mielettömästi, mutta helsinkiläisen kirjailijan käsissä koko ihana pääkaupunki herää eloon autenttisine tapahtumapaikkoineen. Sielunsyöjien Blue Cove oli lähinnä hupaisa yritys matkia Twilightia, mutta rauhallinen Hukkavaara ja urbaani suomalainen kaupunkimaisema ovat aivan mahtavia (ja tuhat kertaa coolimpia) tapahtumapaikkoja kuin "salaperäinen amerikkalainen pikkukaupunki". Sekä tietty kiehtova daimonien saari Kreikan saaristossa.
Suosittelen tätä kirjaa noin 12-20-vuotiaille, fantasiasta ja romantiikasta innostuneille lukijoille.
torstai 25. syyskuuta 2014
Maria Turtschaninoff - Maresi
Kiitos arvostelukappaleesta, Tammi!
Olen lukenut Turtschaninoffilta aiemmin kaksi teosta, Anachén ja Arran. Tämä uusin kirja, Maresi, sijoittuu samaan maailmaan kuin edellä mainitut. Oikeastaan sitä ei edes huomaa. Periaatteessa kirjailija olisi voinut erottaa kaikki nuo maailmat ja tarinat vain jättämällä muutaman jutun kertomatta, mutta aivan mainiosti tämä näinkin käy. Kaikki nuo "tolkienilaiseen fantasiamaailmaan" (luki etuliepeessä) sijoittuvat tarinat ovat kuitenkin aivan omia kokonaisuuksiaan, eikä niitä voi siten kutsua sarjaksi.
Turtschaninoffille tyypillinen (kolmen luetun kirjan perusteella) feministinen sanoma nousi Maresissakin esiin, oikeastaan vielä vahvemmin kuin kahdessa edellisessä. Naiset, jotka ovat paenneet Punaiseen luostariin köyhää elämää ja väkivaltaisia miehiä, ovat aivan eristyksissä - ja toivottavasti myös turvassa - pienellä Menoksen saarella.
Voin sanoa, että takakansi on hirvittävän spoilaava. Sitä ei kannata lukea, jos haluaa hyvän lukukokemuksen. Periaatteessa juoni on ennalta-arvattava, mutta tämä on niitä kirjoja, jossa se ei haittaa. Kirjan kaunis, herkkä kieli ja koko maailma tekevät tehtävänsä. Juonen suoraviivaisuus ei liioin häiritse lukiessa. Kirjan loppuessa häiritsee vain yksi asia. Se, että kirja oli niin lyhyt. Ja takakansi.
Juonesta lienee turha paljastaa enempiä. Sanottakoon vain, että päähenkilö, suloinen ja neuvokas - ja ilahduttavan inhimillinen - Maresi on aivan omaa luokkaansa. Pidän siitä, että hahmoilla on selkäranka ja aatteita, joista he pitävät kiinni - ja joiden takia vähän kärsivätkin. Ylipäätään Maresia ei päästetty helpolla. Pidän siitä. Kirjan hahmot eivät kasva, jollei heitä vähän ravistele ja läpsäyttele poskelle... Silloin tällöin.
Kirjassa parasta olivat rituaalikuvaukset ja se uskonnon kaltainen olotila, joka Menoksella vallitsi. Kirja saa myös olemaan ylpeä sukupuolestaan (paitsi jos sattuu olemaan mies...), ja vaikken ole ikinä kauheasti alkuäitijutuista piitannutkaan, ne iskivät jollain tavalla tässä kirjassa. Kovaa.
Suosittelen. Kirja on ihana myös ulkonäöltään - jos tänä vuonna järjestetään Kaunein kansi -kilpailu, tulen äänestämään tätä. Ja kyllä Maresi myös vuoden parhaisiin tulee todennäköisesti yltämään.
Olen lukenut Turtschaninoffilta aiemmin kaksi teosta, Anachén ja Arran. Tämä uusin kirja, Maresi, sijoittuu samaan maailmaan kuin edellä mainitut. Oikeastaan sitä ei edes huomaa. Periaatteessa kirjailija olisi voinut erottaa kaikki nuo maailmat ja tarinat vain jättämällä muutaman jutun kertomatta, mutta aivan mainiosti tämä näinkin käy. Kaikki nuo "tolkienilaiseen fantasiamaailmaan" (luki etuliepeessä) sijoittuvat tarinat ovat kuitenkin aivan omia kokonaisuuksiaan, eikä niitä voi siten kutsua sarjaksi.
Turtschaninoffille tyypillinen (kolmen luetun kirjan perusteella) feministinen sanoma nousi Maresissakin esiin, oikeastaan vielä vahvemmin kuin kahdessa edellisessä. Naiset, jotka ovat paenneet Punaiseen luostariin köyhää elämää ja väkivaltaisia miehiä, ovat aivan eristyksissä - ja toivottavasti myös turvassa - pienellä Menoksen saarella.
Voin sanoa, että takakansi on hirvittävän spoilaava. Sitä ei kannata lukea, jos haluaa hyvän lukukokemuksen. Periaatteessa juoni on ennalta-arvattava, mutta tämä on niitä kirjoja, jossa se ei haittaa. Kirjan kaunis, herkkä kieli ja koko maailma tekevät tehtävänsä. Juonen suoraviivaisuus ei liioin häiritse lukiessa. Kirjan loppuessa häiritsee vain yksi asia. Se, että kirja oli niin lyhyt. Ja takakansi.
Juonesta lienee turha paljastaa enempiä. Sanottakoon vain, että päähenkilö, suloinen ja neuvokas - ja ilahduttavan inhimillinen - Maresi on aivan omaa luokkaansa. Pidän siitä, että hahmoilla on selkäranka ja aatteita, joista he pitävät kiinni - ja joiden takia vähän kärsivätkin. Ylipäätään Maresia ei päästetty helpolla. Pidän siitä. Kirjan hahmot eivät kasva, jollei heitä vähän ravistele ja läpsäyttele poskelle... Silloin tällöin.
Kirjassa parasta olivat rituaalikuvaukset ja se uskonnon kaltainen olotila, joka Menoksella vallitsi. Kirja saa myös olemaan ylpeä sukupuolestaan (paitsi jos sattuu olemaan mies...), ja vaikken ole ikinä kauheasti alkuäitijutuista piitannutkaan, ne iskivät jollain tavalla tässä kirjassa. Kovaa.
Suosittelen. Kirja on ihana myös ulkonäöltään - jos tänä vuonna järjestetään Kaunein kansi -kilpailu, tulen äänestämään tätä. Ja kyllä Maresi myös vuoden parhaisiin tulee todennäköisesti yltämään.
maanantai 22. syyskuuta 2014
Rebecca Alexander - Elämän ja kuoleman salaisuudet
Kiitos arvostelukappaleesta, Like!
Fantasia elää! Ja ei pelkästään nuortenfantasia, vaan myös ihan tällainen "aikuisfantasia", jossa päähenkilöt ovat kypsempiä ja harkitsevaisempia kuin teineille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa. Mukavaa saada kerrankin luettavaksi tämänkaltaista kirjallisuutta (joka ei kuitenkaan painotu sinne makuukamarin puolelle).
Esikoisteoksia on aina kiva lukea, koska niissä on vielä sitä ihanaa herkkää pateettisuutta, joka karisee enemmän kirjoittamisen myötä. Niissä on sellaista... Kunnianhimoa. Parhaansa pystymistä ja riman kirkasta ylittämistä.
Kirjan kansi herätteli jo tietynlaista tunnelmaa. Ajattelin, että kirja on täynnä verta ja käyskentelyä hylätyillä hautausmailla, mutta ei se sitten ollutkaan aivan sitä, mitä odotin. Miljöö oli silti onnistunut, vaikka odotinkin jotain gootahtavampaa. Enemmän Udolphon kaltaista.
Kirja kulkee kahdessa ajassa. Yleensä tämänkaltainen ratkaisu on joko totaalinen emämunaus taikka sitten täydellinen loistoidea. Alexander on kyllä onnistunut aikaratkaisussaan. Kaikki paljastuu pala palalta, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.
Faktat olivat hallussa ihan hyvin, paitsi että satanismi ei todellakaan ole mitään saatananpalvonnan kaltaista pseudokristillisyyttä vaan yksi pakanauskovaisuuden muoto. Näin Saatanallisen Raamatun lukeneena ja aiheeseen tutustuneena voin sanoa, ettei tuon pikkuseikan varmistus olisi vienyt muutamaa minuuttia kauempaa. Muuten eenokinkieliset aakkoset olivat ihan kiehtova juttu. Tosin kirja ei onnistunut tässäkään tarjoamaan mitään uusia myyttejä. Suunnilleen kaikki lukijalle välitetty tieto löytyy Wikipediastakin.
Vaikka arvostankin taustatutkimusta, juoni on ensisijainen. Periaatteessa tässä oli havaittavissa ilmiö, jota kutsun "alkumateluksi", eli tapahtumien myöhäinen käynnistyminen. Menneisyydessä kylläkin tapahtui sitäkin enemmän.
Hahmoista pidin - ja kovasti, vaikka osa herättikin "pientä" vastenmielisyyttä. Oliko Edward Kelley (joka muuten on todellinen historiallinen hahmo John Deen ohella) todella kosketuksissa enkeleihin vai pelkkä harhainen skitsofreenikko? Vaikka kirjan lopussa tähän periaatteessa vastaus annetaankin, asiaa voi jäädä miettimään myöhemminkin. Muistaakseni "todellisessa tarinassa" enkelten äänien kuulija olisi ollut itse Dee, mutten voi olla varma. Wikipediasta sekin tieto varmaan löytyy.
Nykypäivässä Sadie taas on äärimmäisen uskottava hahmo. Kiltti tyttö, joka yhden illan irtioton jälkeen on (periaatteessa) kuollut, kapinoi aluksi mutta ymmärtää lopulta, mikä on hänelle parhaaksi ja muuttuu kypsemmäksi kuin monet aikuiset ympärillään. "Koettelemukset jalostavat" on totta, ainakin jos tarkastellaan tätä kirjaa.
Jackdaw'n (eli Jackin) ja professori Felix Guichardin välinen romanssi on lähinnä kiusallista seurattavaa. Se tuntui lähinnä päälleliimatulta, tarinaan väkisin tungetulta elementiltä. Mutta hahmot itsessään olivat onnistuneita, hekin koettelemustensa jalostamia hahmoja, joiden kyseenalaisiakin ratkaisuja saattoi ymmärtää.
Elämän ja kuoleman salaisuudet on siitä monipuolinen kirja, että sitä voidaan pitää paitsi kasvutarinana, ns. mainstreamfantasiana, kauhukertomuksena, mutta myös oikean ja väärän raivokkaana kamppailuna. Uskollisuus nousee teemana molemmissa ajoissa esiin, ja se kummittelee oikeastaan taustalla joka hetkessä. Voidaan jopa miettiä, onko kirjan "pahis" uskollinen omalle mieliteolleen. Ja sitten tietty se, mitä uskollisuus on. Oma valinta vai riippuvuutta?
Oli mielenkiintoista, kuinka Erszébet Bathory oli vedetty tähän juttuun mukaan. Omien tietojeni mukaan Deen ja Kelleyn ja Erszébetin polut eivät missään vaiheessa kohdanneet. Toisaalta se versio, joka Bathorysta oli tehty, oli jotain aivan toista kuin todellisuus. Vai oliko sittenkään..?
Legendat saavat mielessä nostetta tätä kirjaa lukiessa. Kirja on monessa mielessä onnistunut. Suosittelen.
Kirjan upea suomenkielinen kansi.
Fantasia elää! Ja ei pelkästään nuortenfantasia, vaan myös ihan tällainen "aikuisfantasia", jossa päähenkilöt ovat kypsempiä ja harkitsevaisempia kuin teineille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa. Mukavaa saada kerrankin luettavaksi tämänkaltaista kirjallisuutta (joka ei kuitenkaan painotu sinne makuukamarin puolelle).
Esikoisteoksia on aina kiva lukea, koska niissä on vielä sitä ihanaa herkkää pateettisuutta, joka karisee enemmän kirjoittamisen myötä. Niissä on sellaista... Kunnianhimoa. Parhaansa pystymistä ja riman kirkasta ylittämistä.
Kirjan kansi herätteli jo tietynlaista tunnelmaa. Ajattelin, että kirja on täynnä verta ja käyskentelyä hylätyillä hautausmailla, mutta ei se sitten ollutkaan aivan sitä, mitä odotin. Miljöö oli silti onnistunut, vaikka odotinkin jotain gootahtavampaa. Enemmän Udolphon kaltaista.
Kirja kulkee kahdessa ajassa. Yleensä tämänkaltainen ratkaisu on joko totaalinen emämunaus taikka sitten täydellinen loistoidea. Alexander on kyllä onnistunut aikaratkaisussaan. Kaikki paljastuu pala palalta, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.
Faktat olivat hallussa ihan hyvin, paitsi että satanismi ei todellakaan ole mitään saatananpalvonnan kaltaista pseudokristillisyyttä vaan yksi pakanauskovaisuuden muoto. Näin Saatanallisen Raamatun lukeneena ja aiheeseen tutustuneena voin sanoa, ettei tuon pikkuseikan varmistus olisi vienyt muutamaa minuuttia kauempaa. Muuten eenokinkieliset aakkoset olivat ihan kiehtova juttu. Tosin kirja ei onnistunut tässäkään tarjoamaan mitään uusia myyttejä. Suunnilleen kaikki lukijalle välitetty tieto löytyy Wikipediastakin.
Vaikka arvostankin taustatutkimusta, juoni on ensisijainen. Periaatteessa tässä oli havaittavissa ilmiö, jota kutsun "alkumateluksi", eli tapahtumien myöhäinen käynnistyminen. Menneisyydessä kylläkin tapahtui sitäkin enemmän.
Hahmoista pidin - ja kovasti, vaikka osa herättikin "pientä" vastenmielisyyttä. Oliko Edward Kelley (joka muuten on todellinen historiallinen hahmo John Deen ohella) todella kosketuksissa enkeleihin vai pelkkä harhainen skitsofreenikko? Vaikka kirjan lopussa tähän periaatteessa vastaus annetaankin, asiaa voi jäädä miettimään myöhemminkin. Muistaakseni "todellisessa tarinassa" enkelten äänien kuulija olisi ollut itse Dee, mutten voi olla varma. Wikipediasta sekin tieto varmaan löytyy.
Englanninkielisen version kansi.
Nykypäivässä Sadie taas on äärimmäisen uskottava hahmo. Kiltti tyttö, joka yhden illan irtioton jälkeen on (periaatteessa) kuollut, kapinoi aluksi mutta ymmärtää lopulta, mikä on hänelle parhaaksi ja muuttuu kypsemmäksi kuin monet aikuiset ympärillään. "Koettelemukset jalostavat" on totta, ainakin jos tarkastellaan tätä kirjaa.
Jackdaw'n (eli Jackin) ja professori Felix Guichardin välinen romanssi on lähinnä kiusallista seurattavaa. Se tuntui lähinnä päälleliimatulta, tarinaan väkisin tungetulta elementiltä. Mutta hahmot itsessään olivat onnistuneita, hekin koettelemustensa jalostamia hahmoja, joiden kyseenalaisiakin ratkaisuja saattoi ymmärtää.
Elämän ja kuoleman salaisuudet on siitä monipuolinen kirja, että sitä voidaan pitää paitsi kasvutarinana, ns. mainstreamfantasiana, kauhukertomuksena, mutta myös oikean ja väärän raivokkaana kamppailuna. Uskollisuus nousee teemana molemmissa ajoissa esiin, ja se kummittelee oikeastaan taustalla joka hetkessä. Voidaan jopa miettiä, onko kirjan "pahis" uskollinen omalle mieliteolleen. Ja sitten tietty se, mitä uskollisuus on. Oma valinta vai riippuvuutta?
Oli mielenkiintoista, kuinka Erszébet Bathory oli vedetty tähän juttuun mukaan. Omien tietojeni mukaan Deen ja Kelleyn ja Erszébetin polut eivät missään vaiheessa kohdanneet. Toisaalta se versio, joka Bathorysta oli tehty, oli jotain aivan toista kuin todellisuus. Vai oliko sittenkään..?
Legendat saavat mielessä nostetta tätä kirjaa lukiessa. Kirja on monessa mielessä onnistunut. Suosittelen.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Annukka Salama - Harakanloukku
Sekin on sitten ohi. Miksi kaikki hyvät kirjasarjat loppuvat? En ollut mitenkään valmistautunut siihen, että joutuisin heittämään hyvästit Unnalle, Rufukselle, Joonelle, Vikelle, Ronnille, Edenille ja Nemolle. Rakastin kaikkia noita hahmoja ja rakastan yhä, vaikka kirjasarja onkin jo luettu.
On upeaa huomata, kuinka urbaani, suomalainen fantasia voi olla näinkin laadukasta ja mukaansatempaavaa. Oma käsitykseni suomalaisesta nuortenkirjasta on ollut aika suppea - tiedättehän, ne kirjat, mitä opettajat tuputtavat oppilailleen - Tottisalmen perilliset ynnä muut vastaavat, sormea raivokkaasti heristelevät, opettavaiset ja kuivakkaat opukset. Harakanloukussa kuljetaan toista äärilaitaa: siinä nuoret ovat oman elämänsä valtiaita ja täysin vailla sääntöjä. Tavallaan nuortenkirjakulttuurin vapautuminen on hyvä asia, toisaalta se saattaa luoda nuorille turhia paineita sen suhteen, millainen pitäisi olla ollakseen hyväksytty ja ihailtu.
Faunoidit-trilogia on onnistunut täyttämään trilogian määritelmän täydellisesti ja vieläkin paremmin. Jokainen kirja on oma kokonaisuutensa, mutta kolme kirjaa muodostavat yhdessä saumattomasti toimivan kokonaisuuden, jossa kulkee oma juonikaarensa. Jokainen kirja nostaa päähenkilöiden lisäksi esiin myös yhden tai useamman sivuhenkilön, joiden elämää sitten seurataan.
Minua yllätti myös, kuinka taidokkaasti kirjasarja muuttuu aikuisempaan suuntaan - Käärmeenlumooja on kepeä, paranormaali teiniromanssi, Piraijakuiskaaja taas raikas ja hitusen jännittäväkin, ja tämä viimeinen on sysimustaa, lähestulkoon raivokkaan synkkää selviytymistaistelua. Trilogioille epätyypillisesti Faunoideissa kaikki osat olivat lähestulkoon yhtä hyviä. Ei siis ollut sitä tavallista kaavaa - ensimmäinen upea, toinen floppi ja kolmas keskinkertainen - vaan kaikki kirjat olivat tasalaatuisen hyviä. Ehkä jonkinlaista väliosalle tyypillistä notkahdusta oli havaittavissa Piraijakuiskaajassa, mutta muuten kirjat olivat täydellisen punnittuja paketteja.
Itse pidin eniten viimeisestä osasta. Joonen ja Ivarin rakkaus oli ihanan suloista seurattavaa - sellainen ällömakea siirappiromanssi oli niin kaukana kuin vain mahdollista. Toisaalta myös sellainen "tämä on homokirja, ostakaa ja valistakaa itseänne!" -tyylinen mäkätyskin oli autuaasti poissa. En tiedä yhtään ei-heteroromanssia, joka olisi näin onnistunut. Kukkahattutätikirjailijat, ottakaahan oppia!
Faunoidijengin villiori Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, ja muiden on tehtävä kaikkensa pelastaakseen hänet. Venorin faunoidinnahkakatto suojaa lumelta, mutta kylmyys hiipii silti luihin ja ytimiin asti. Tunnelma on silti tulikuuma, ja lopussa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Vikke täytyy pelastaa. Mutta onko Venorista enää ulospääsyä, kun sinne on kerran astunut?
Suosittelen! Parasta suomalaista nuortenfantasiaa ikinä.
Suosittelen! Parasta suomalaista nuortenfantasiaa ikinä.
Erik Axl Sund - Varistyttö
No. Niin. Minun on otettava itseäni tiukasti niskasta kiinni ja ryhdyttävä kirjoittamaan arvosteluja jälleen. Varistytön lukemisesta on niin kauan, että muistan siitä hyvin vähän, mutta koska tämä oli TBR100-listassa, minun on kirjoitettava edes jonkinlainen arvostelu.
Muistan, että minulla oli aika kovat odotukset Varistytön suhteen. Monessa paikassa hehkutettu ja ylistetty kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan sille tasolle, johon oletin sen pystyvän. Hyvä on, juoni oli jännittävä, joskin paikotellen ennalta-arvattava, ja henkilöhahmot olivat onnistuneita. Kirjasta jäi kuitenkin puuttumaan se jokin, se suuri jokin, jonka olemassaolo riippuu vain ja ainoastaan lukijasta itsestään. Täydellinen kirja voi olla jonkun mielestä hengetön ja jonkun mielestä aivan upean koskettava.
Itse juonesta. No, päähenkilöiden nimet ovat vähän hämärässä muistissa, mutta koetan kertoa jotakin. Nuori naispoliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja toisaalla psykologi Sofia koettaa auttaa asiakasta, jonka menneisyys on painajainen: täynnä vihaa, hyväksikäyttöä ja hylkäämisiä. Nämä kaksi liittyvät sitten oleellisesti yhteen. Kirjassa oli jonkinlainen suloinen kieroutuma, jotain sellaista, mitä ei arkielämässä koskaan voisi kokea.
Dekkari ei ole koskaan ollut minun lajityyppini, ja ylipäätään se on genrenä aika vaikeasti uudistettava. Varistyttö ei ole kumouksellinen, muttei se myöskään aivan kliseiden suon pohjamudissa ryve - jotain sen psykologisissa vivahteissa oli. Kirja muistutti hiukan Karin Slaughterin Triptyykkiä. Kummassakin maailma esitetään lähes luotaantyöntävän kuvottavana paikkana. Ehkä tämä on dekkareille tyypillistä, en tiedä. Murha laitumella ja Piiraan maku makea ovat ihan mainioita poikkeuksia tuohon muottiin. Minulla on muuten viimeksimainitun jatko-osa odottamassa lukemista. Muutamankymmenen muun kirjan kanssa.
Suosittelen. Keskivertoa parempi skandinaavinen dekkari, joka on mainion koukuttava.
Muistan, että minulla oli aika kovat odotukset Varistytön suhteen. Monessa paikassa hehkutettu ja ylistetty kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan sille tasolle, johon oletin sen pystyvän. Hyvä on, juoni oli jännittävä, joskin paikotellen ennalta-arvattava, ja henkilöhahmot olivat onnistuneita. Kirjasta jäi kuitenkin puuttumaan se jokin, se suuri jokin, jonka olemassaolo riippuu vain ja ainoastaan lukijasta itsestään. Täydellinen kirja voi olla jonkun mielestä hengetön ja jonkun mielestä aivan upean koskettava.
Itse juonesta. No, päähenkilöiden nimet ovat vähän hämärässä muistissa, mutta koetan kertoa jotakin. Nuori naispoliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja toisaalla psykologi Sofia koettaa auttaa asiakasta, jonka menneisyys on painajainen: täynnä vihaa, hyväksikäyttöä ja hylkäämisiä. Nämä kaksi liittyvät sitten oleellisesti yhteen. Kirjassa oli jonkinlainen suloinen kieroutuma, jotain sellaista, mitä ei arkielämässä koskaan voisi kokea.
Dekkari ei ole koskaan ollut minun lajityyppini, ja ylipäätään se on genrenä aika vaikeasti uudistettava. Varistyttö ei ole kumouksellinen, muttei se myöskään aivan kliseiden suon pohjamudissa ryve - jotain sen psykologisissa vivahteissa oli. Kirja muistutti hiukan Karin Slaughterin Triptyykkiä. Kummassakin maailma esitetään lähes luotaantyöntävän kuvottavana paikkana. Ehkä tämä on dekkareille tyypillistä, en tiedä. Murha laitumella ja Piiraan maku makea ovat ihan mainioita poikkeuksia tuohon muottiin. Minulla on muuten viimeksimainitun jatko-osa odottamassa lukemista. Muutamankymmenen muun kirjan kanssa.
Suosittelen. Keskivertoa parempi skandinaavinen dekkari, joka on mainion koukuttava.
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Sari Paldánius - Bahálaš
Anteeksi, kun tämä kirjoitus ilmestyy näin myöhään. Olen pitänyt taukoa blogihommista, mutta nyt olen tulossa takaisin. Tässä jokin aika sitten luin Sari Paldániuksen esikoisen ja kirjoitan siitä arvostelun... Toivottavasti muistan jotain.
Juoni on toisarvoinen, vaikka kiinnostavahan sekin toki on. Kirjan todellinen anti on sen teema, sen sanoma. Aloin miettiä maailmaa, jossa kuka tahansa voisi elää millaisessa kehossa tahansa. Ihan kuin silmäni olisivat avautuneet näkemään jotain uutta ymmärtäessäni oman typeryyteni ja pinnallisuuteni. Sillä sanokaahan - saattaisitteko rakastua kurttuiseen, Yodan ja vanhan, ryppyisen ukon sekoitukselta näyttävään olioon? Entäpä aivan uskomattoman hyvännäköiseen ja lihaksikkaaseen intiaanimieheen? Niinpä. Niinpä. Mekinhän saatamme elää millaisessa kehossa tahansa, ollen silti aivan samanlaisia kuin mitä olisimme toisenlaisessa ruumiissa.
Tämä kirja sai minut miettimään tosi syvällisiä juttuja. Jopa innoituin siitä niin, että kirjoitin runon siitä - ei, sen saatte lukea vasta kansien välistä. En ole aikeissa julkaista netissä näitä... juttujani. Aika syvällistä kamaa sekin nimittäin on. Hiukan liiankin syvällistä. Kun katselen kirjoituksiani jälkikäteen... Huh sentään.
Kirjassa hypellään ajasta ja paikasta toiseen pysyen kuitenkin aina pohjoisilla seuduilla. Kirja on todella hämmentävä, mutta silti uskottava ja oikeastaan aika tyylikäs. Ihmisluontoa on kuvattu aivan sensuroimatta ja Hani on päähenkilönä suloisen ärsyttävä.
Suosittelen, jos haluat hämmentyä, kiusaantua, rakastua ja lukea mahtavan kirjan. Tietty teos on viihdettä, kuten oikeastaan lähes kaikki kaunokirjallisuus, mutta pinnan alla on todella mahtavia ajatuksia.
Juoni on toisarvoinen, vaikka kiinnostavahan sekin toki on. Kirjan todellinen anti on sen teema, sen sanoma. Aloin miettiä maailmaa, jossa kuka tahansa voisi elää millaisessa kehossa tahansa. Ihan kuin silmäni olisivat avautuneet näkemään jotain uutta ymmärtäessäni oman typeryyteni ja pinnallisuuteni. Sillä sanokaahan - saattaisitteko rakastua kurttuiseen, Yodan ja vanhan, ryppyisen ukon sekoitukselta näyttävään olioon? Entäpä aivan uskomattoman hyvännäköiseen ja lihaksikkaaseen intiaanimieheen? Niinpä. Niinpä. Mekinhän saatamme elää millaisessa kehossa tahansa, ollen silti aivan samanlaisia kuin mitä olisimme toisenlaisessa ruumiissa.
Tämä kirja sai minut miettimään tosi syvällisiä juttuja. Jopa innoituin siitä niin, että kirjoitin runon siitä - ei, sen saatte lukea vasta kansien välistä. En ole aikeissa julkaista netissä näitä... juttujani. Aika syvällistä kamaa sekin nimittäin on. Hiukan liiankin syvällistä. Kun katselen kirjoituksiani jälkikäteen... Huh sentään.
Kirjassa hypellään ajasta ja paikasta toiseen pysyen kuitenkin aina pohjoisilla seuduilla. Kirja on todella hämmentävä, mutta silti uskottava ja oikeastaan aika tyylikäs. Ihmisluontoa on kuvattu aivan sensuroimatta ja Hani on päähenkilönä suloisen ärsyttävä.
Suosittelen, jos haluat hämmentyä, kiusaantua, rakastua ja lukea mahtavan kirjan. Tietty teos on viihdettä, kuten oikeastaan lähes kaikki kaunokirjallisuus, mutta pinnan alla on todella mahtavia ajatuksia.
lauantai 16. elokuuta 2014
Kerstin Gier - Smaragdinvihreä
Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!
Voi, kuinka ihanaa olikaan jälleen palata Rakkaus ei katso aikaa -sarjan pariin ja lukea pitkään odotettu viimeinen osa! Smaragdinvihreä päättää tarinan, johon rakastuin heti ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Jokin tuossa lievästi sekopäisessä aikamatkaajasuvussa vain viehättää minua ihan hirmuisesti.
Saatan muuten spoilata edellisiä osia juonesta kertoessani, joten jos et ole lukenut aiempia osia, en suosittele lukemaan seuraavaa kappaletta lainkaan.
Gwendolynin ja Gideonin rakkaudessa on ongelmia - Gwenny on joutunut jätetyksi, ja on oikeutetusti raivoissaan. Paras ystävä Leslie koettaa auttaa Gwendolynia parhaansa mukaan, mutta lopulta tilanne äityy niin monimutkaiseksi, että Leslie on vain hämmentämässä entisestään sekaista soppaa. Gideon kun ei taidakaan olla aivan niin hirveä auervaara kuin tytöt ovat olettaneet.
Kirjassa käsitellään kepeällä ja humoristisella otteella nuoren tytön elämän vaikeuksia ja iloja. Gwedolyn on päähenkilönä eräänlainen antisankari, jonka elämä on näennäisen helppoa, mutta hän onnistuu silti järjestämään itsensä aina vaikeuksiin.
Kirjan kantava idea, kokonainen aikamatkustajasuku, on kiehtova ja erilainen. Ja kuten joka suvulla, Montroseilla ja De Villierseilläkin on omat mustat lampaansa ja paimenensa. Charlotte äiteineen edustaa maailman raivostuttavinta ihmistyyppiä, kun taas Gwendolyn on empatiaa herättävä altavastaaja. Mutta, kuten kirjaa lukiessa saa huomata, erinomaisen sitkeä vastustaja.
Suosittelisin Smaragdinvihreää jokaiselle romantiikan ja fantasian ystävälle. Jos pidät vielä aikamatkustuksestakin, lukunautinto on taattu. Tosin jos liika romantiikka saa niskakarvat nousemaan pystyyn, tämä ei ole ihan oikea kirja. En sanoisi siirappiseksi, mutta... Aika makea kirja.
Suomentajaa voisin vielä vähän ylistää. Verbejä oli käytetty ihanan monipuolisesti, ja kirjoitusvirheitäkään ei mainittavasti näkynyt. Kiitosta myös kansitaiteilijalle, koko kirjasarjan kannet ovat aivan tyrmäävän kauniita!
Voi, kuinka ihanaa olikaan jälleen palata Rakkaus ei katso aikaa -sarjan pariin ja lukea pitkään odotettu viimeinen osa! Smaragdinvihreä päättää tarinan, johon rakastuin heti ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Jokin tuossa lievästi sekopäisessä aikamatkaajasuvussa vain viehättää minua ihan hirmuisesti.
Saatan muuten spoilata edellisiä osia juonesta kertoessani, joten jos et ole lukenut aiempia osia, en suosittele lukemaan seuraavaa kappaletta lainkaan.
Gwendolynin ja Gideonin rakkaudessa on ongelmia - Gwenny on joutunut jätetyksi, ja on oikeutetusti raivoissaan. Paras ystävä Leslie koettaa auttaa Gwendolynia parhaansa mukaan, mutta lopulta tilanne äityy niin monimutkaiseksi, että Leslie on vain hämmentämässä entisestään sekaista soppaa. Gideon kun ei taidakaan olla aivan niin hirveä auervaara kuin tytöt ovat olettaneet.
Kirjassa käsitellään kepeällä ja humoristisella otteella nuoren tytön elämän vaikeuksia ja iloja. Gwedolyn on päähenkilönä eräänlainen antisankari, jonka elämä on näennäisen helppoa, mutta hän onnistuu silti järjestämään itsensä aina vaikeuksiin.
Kirjan kantava idea, kokonainen aikamatkustajasuku, on kiehtova ja erilainen. Ja kuten joka suvulla, Montroseilla ja De Villierseilläkin on omat mustat lampaansa ja paimenensa. Charlotte äiteineen edustaa maailman raivostuttavinta ihmistyyppiä, kun taas Gwendolyn on empatiaa herättävä altavastaaja. Mutta, kuten kirjaa lukiessa saa huomata, erinomaisen sitkeä vastustaja.
Suosittelisin Smaragdinvihreää jokaiselle romantiikan ja fantasian ystävälle. Jos pidät vielä aikamatkustuksestakin, lukunautinto on taattu. Tosin jos liika romantiikka saa niskakarvat nousemaan pystyyn, tämä ei ole ihan oikea kirja. En sanoisi siirappiseksi, mutta... Aika makea kirja.
Suomentajaa voisin vielä vähän ylistää. Verbejä oli käytetty ihanan monipuolisesti, ja kirjoitusvirheitäkään ei mainittavasti näkynyt. Kiitosta myös kansitaiteilijalle, koko kirjasarjan kannet ovat aivan tyrmäävän kauniita!
maanantai 11. elokuuta 2014
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta
Tämä arvostelu kertoo kirjan juonesta melko paljon, muttei kaikkein olennaisimpia osia. Harkitse kahdesti, luetko.
Ihan hetki sitten luin Jääskeläisen uusimman kirjan, Sielut kulkevat sateessa. Se oli tyrmäävä. Tämä Lumikko ja yhdeksän muuta taas... No, ei ihan yhtä tyrmäävä. Mutta hyvä. Ehdottoman hyvä. Minun lienee syytä kertoa kirjan saamisesta - itse kirjailija nimittäin lähetti sen minulle! Vastauksena fanikirjeeseeni. (Signeerattuna tietty, hahaa!) Olen niin onnellinen. Ensimmäinen minulle signeerattu kirja koskaan. Mikä ilonaihe. Säilytän kirjaa ja vastauskirjettä kuin pyhäinjäännöstä. (Kiitos muuten sinulle, Pasi, jos satut tätä lukemaan.)
Kirja kertoo Ella Milanasta, nuoresta opettajasta, joka saa kutsun "hiukan" hämäräperäiseen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan, jota johtaa kukapa muukaan kuin legendaarinen Laura Lumikko, Japanissa asti tunnettu lastenkirjailija. Ella on seuran kymmenes jäsen, mutta onko hän ensimmäinen kymmenes jäsen?
Kiehtova mysteeri alkaa selvitä, kun Ella pääsee mukaan Peliin, jonka idea on yksinkertainen - haastaja kysyy kysymyksen, minkä tahansa, ja sitten haastettu vuotaa kaiken ulos. Vastaukset ovat polveilevia ja sekavia: eivät tarinoita, vaan muistoja puhtaimmillaan. "Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme."
Tietysti myös haastaja joutuu vastaamaan kysymyksiin. Kuitenkin aina on parempi haastaa kuin tulla haastetuksi.
Vuotamisellakin on toki rajansa - ja hintansa. Seuran jäsenet hädin tuskin puhuvat enää toisilleen, sillä Peli on saanut heidät tuntemaan toisensa niin hyvin, ettei keskustelulle ole enää tarvetta. Se ei pelaa, joka pelkää, ja Ella Milanakin - kunnioitettavan kylmäpäisestä luonteestaan huolimatta - saa miettiä kahdesti, onko hinta todella maksamisen arvoinen.
Sielut kulkevat sateessa on kuin Lumikon paranneltu versio. Inhottaa jotenkin asettaa saman kirjailijan kirjoja arvojärjestykseen, mutta kuitenkin kehitys on tapahtunut parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Harjukaupungin salakäytävät on myös lukulistalla. Sen verran hyviä nämä molemmat Jääskeläisen kirjat ovat olleet.
Suosittelen!
Ihan hetki sitten luin Jääskeläisen uusimman kirjan, Sielut kulkevat sateessa. Se oli tyrmäävä. Tämä Lumikko ja yhdeksän muuta taas... No, ei ihan yhtä tyrmäävä. Mutta hyvä. Ehdottoman hyvä. Minun lienee syytä kertoa kirjan saamisesta - itse kirjailija nimittäin lähetti sen minulle! Vastauksena fanikirjeeseeni. (Signeerattuna tietty, hahaa!) Olen niin onnellinen. Ensimmäinen minulle signeerattu kirja koskaan. Mikä ilonaihe. Säilytän kirjaa ja vastauskirjettä kuin pyhäinjäännöstä. (Kiitos muuten sinulle, Pasi, jos satut tätä lukemaan.)
Kirja kertoo Ella Milanasta, nuoresta opettajasta, joka saa kutsun "hiukan" hämäräperäiseen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuraan, jota johtaa kukapa muukaan kuin legendaarinen Laura Lumikko, Japanissa asti tunnettu lastenkirjailija. Ella on seuran kymmenes jäsen, mutta onko hän ensimmäinen kymmenes jäsen?
Kiehtova mysteeri alkaa selvitä, kun Ella pääsee mukaan Peliin, jonka idea on yksinkertainen - haastaja kysyy kysymyksen, minkä tahansa, ja sitten haastettu vuotaa kaiken ulos. Vastaukset ovat polveilevia ja sekavia: eivät tarinoita, vaan muistoja puhtaimmillaan. "Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme."
Tietysti myös haastaja joutuu vastaamaan kysymyksiin. Kuitenkin aina on parempi haastaa kuin tulla haastetuksi.
Vuotamisellakin on toki rajansa - ja hintansa. Seuran jäsenet hädin tuskin puhuvat enää toisilleen, sillä Peli on saanut heidät tuntemaan toisensa niin hyvin, ettei keskustelulle ole enää tarvetta. Se ei pelaa, joka pelkää, ja Ella Milanakin - kunnioitettavan kylmäpäisestä luonteestaan huolimatta - saa miettiä kahdesti, onko hinta todella maksamisen arvoinen.
Sielut kulkevat sateessa on kuin Lumikon paranneltu versio. Inhottaa jotenkin asettaa saman kirjailijan kirjoja arvojärjestykseen, mutta kuitenkin kehitys on tapahtunut parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Harjukaupungin salakäytävät on myös lukulistalla. Sen verran hyviä nämä molemmat Jääskeläisen kirjat ovat olleet.
Suosittelen!
torstai 7. elokuuta 2014
L. M. Montgomery - Annan nuoruusvuodet
Jostain syystä tartuin näihin nuortenkirjojen vankkumattomiin klassikoihin vasta nyt. Olin ajatellut, että tyttökirjat olisivat sellaista antifeminististä söpöstelyä, mutta jouduin - taas kerran - hyväksymään erehdykseni. Annan nuoruusvuodet oli minun ja äitini lukuhaasteeseen kuuluva kirja, joten se oli pakko lukea. Olen kyllä iloinen, että luin! Kirjan päähenkilö Anna Shirley on suloinen tyttö, jolta ei puutu mielikuvitusta tai kapinahenkeä. Hänen kasvattiäitinsä Marilla on myös ihana ihminen, vaikka välillä onkin olevinaan vähän ärtyisä. Ja Matthew... Kunpa jokaisella nuorella olisi tuollainen kuunteleva ja välittävä ihminen vierellään!
Kirjan ajankuva on aito, sillä kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1908 - jostain syystä se on suomennettu kuitenkin vasta 1920. Omien tietojeni (kirjassa lukeneiden vuosilukujen) mukaan siis. Joten kaikilla hassuilta kuulostavilla "puhvihihat ovat nyt muotia" -puheilla on vinha perä. Kyllä minua naurattaisi, jos sellaiset tulisivat muotiin tänä päivänä. Voisihan niitä toki käyttää, mutta... Hieman hupaisiltahan ne näyttäisivät.
Rakastin koko kirjan maailmaa. Kaikki oli niin suloista ja viatonta. Pidän kyllä myös rajummista tarinoista, kun sillä tuulella olen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain tällaista kevyttä ja piristävää. Vihervaara, Tumma päilyvä aallokko, koivukuja... Toivottavasti voin vielä palata joskus noihin maisemiin. Montgomerylla on upea taito kuvailla ympäristöä runsaasti sortumatta silti melodramaattiseen maailailuun.
Kirja alkaa, kun Anna tulee Marillan luo orpokodista. Marillan ja Matthew'n tarkoituksena oli ottaa poika, joka oisi auttaa peltotöissä, mutta Annan hurmaavan luonteen ansiosta he antavat tytön jäädä. Joissain kohtaa tuntui aivan epäreilulta, että jollakulla saattaa olla noin liukas kieli! Anna onnistui puhumaan itsensä jokaisesta pinteestä pois. Kunpa minäkin... Huoh.
Kirja kattaa sellaiset kuusi vuotta Annan elämästä, mikä on aika paljon nuortenkirjaan - tai ylipäänsä ihan tavalliseen romaaniin. Välillä tuntui raivostuttavalta, kun mihinkään tapahtumaan ei ehditty paneutua kunnolla, vaan aika meni koko ajan eteenpäin. Yksitoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi on kuitenkin aika pitkä matka. Mitä ihmettä tulevissa kirjoissa voi enää tapahtua? Eikö nuortenkirjojen tarkoitus ole kertoa nuoren elämästä?
Mutta, nopeasta ajankulusta huolimatta, suosittelen lämpimästi. Kirjaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa ihanaksi, vaikka tuollaisia ylimakeita sanoja yleensä pyrin välttelemään. Lukekaa tämä, ette taatusti tule pettymään.
L. M. Montgomeryn tuotantoa:
Anna-sarja:
Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme
Annan unelmavuodet
Anna opettajana
Anna omassa kodissaan
Annan perhe
Sateenkaarinotko
Kotikunnaan Rilla
Runotyttö-sarja:
Pieni runotyttö
Runotyttö maineen polulla
Runotyttö etsii tähteään
Sara-sarja:
Sara Stanleyn tarinat/Sara, tarinatyttö (2 eri suomennosta)
Sara ja kultainen tie
Pat-sarja:
Vanhan kartanon Pat
Pat vanhan kartanon valtiatar
Jane Victoria -sarja:
Jane Victoria
Jane Victoria tulee kotiin
Novellikokoelmia:
Tie eiliseen
Tiedän salaisuuden
Muita:
Sininen linna
Marigoldin lumottu maailma
Hedelmätarhan Kilmeny
Tiedot ovat Wikipediasta, mutta osan kirjoista olen niputtanut sarjoiksi ihan omin luvin. Ja kun tuota ihmeellistä supertietosanakirjaa selailin, löytyi tieto, että Annan nuoruusvuosia olisi suomennettaessa lyhennelty aika rankasti. Surullista. Ehkä kirjan tempo tuntui siksi niin nopealta.
Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi, että Annan nuoruusvuosien kirjoittamisesta on jo yli sata vuotta. Ajat ovat muuttuneet, mutta vähemmän kuin saattaisi aluksi kuvitella!
Kirjan ajankuva on aito, sillä kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1908 - jostain syystä se on suomennettu kuitenkin vasta 1920. Omien tietojeni (kirjassa lukeneiden vuosilukujen) mukaan siis. Joten kaikilla hassuilta kuulostavilla "puhvihihat ovat nyt muotia" -puheilla on vinha perä. Kyllä minua naurattaisi, jos sellaiset tulisivat muotiin tänä päivänä. Voisihan niitä toki käyttää, mutta... Hieman hupaisiltahan ne näyttäisivät.
Rakastin koko kirjan maailmaa. Kaikki oli niin suloista ja viatonta. Pidän kyllä myös rajummista tarinoista, kun sillä tuulella olen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain tällaista kevyttä ja piristävää. Vihervaara, Tumma päilyvä aallokko, koivukuja... Toivottavasti voin vielä palata joskus noihin maisemiin. Montgomerylla on upea taito kuvailla ympäristöä runsaasti sortumatta silti melodramaattiseen maailailuun.
Kirja alkaa, kun Anna tulee Marillan luo orpokodista. Marillan ja Matthew'n tarkoituksena oli ottaa poika, joka oisi auttaa peltotöissä, mutta Annan hurmaavan luonteen ansiosta he antavat tytön jäädä. Joissain kohtaa tuntui aivan epäreilulta, että jollakulla saattaa olla noin liukas kieli! Anna onnistui puhumaan itsensä jokaisesta pinteestä pois. Kunpa minäkin... Huoh.
Kirja kattaa sellaiset kuusi vuotta Annan elämästä, mikä on aika paljon nuortenkirjaan - tai ylipäänsä ihan tavalliseen romaaniin. Välillä tuntui raivostuttavalta, kun mihinkään tapahtumaan ei ehditty paneutua kunnolla, vaan aika meni koko ajan eteenpäin. Yksitoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi on kuitenkin aika pitkä matka. Mitä ihmettä tulevissa kirjoissa voi enää tapahtua? Eikö nuortenkirjojen tarkoitus ole kertoa nuoren elämästä?
Mutta, nopeasta ajankulusta huolimatta, suosittelen lämpimästi. Kirjaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa ihanaksi, vaikka tuollaisia ylimakeita sanoja yleensä pyrin välttelemään. Lukekaa tämä, ette taatusti tule pettymään.
L. M. Montgomeryn tuotantoa:
Anna-sarja:
Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme
Annan unelmavuodet
Anna opettajana
Anna omassa kodissaan
Annan perhe
Sateenkaarinotko
Kotikunnaan Rilla
Runotyttö-sarja:
Pieni runotyttö
Runotyttö maineen polulla
Runotyttö etsii tähteään
Sara-sarja:
Sara Stanleyn tarinat/Sara, tarinatyttö (2 eri suomennosta)
Sara ja kultainen tie
Pat-sarja:
Vanhan kartanon Pat
Pat vanhan kartanon valtiatar
Jane Victoria -sarja:
Jane Victoria
Jane Victoria tulee kotiin
Novellikokoelmia:
Tie eiliseen
Tiedän salaisuuden
Muita:
Sininen linna
Marigoldin lumottu maailma
Hedelmätarhan Kilmeny
Tiedot ovat Wikipediasta, mutta osan kirjoista olen niputtanut sarjoiksi ihan omin luvin. Ja kun tuota ihmeellistä supertietosanakirjaa selailin, löytyi tieto, että Annan nuoruusvuosia olisi suomennettaessa lyhennelty aika rankasti. Surullista. Ehkä kirjan tempo tuntui siksi niin nopealta.
Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi, että Annan nuoruusvuosien kirjoittamisesta on jo yli sata vuotta. Ajat ovat muuttuneet, mutta vähemmän kuin saattaisi aluksi kuvitella!
Alan Bradley - Piiraan maku makea
"Aina kun Feely ajattelee Nediä, hän soittaa Schumannia. Siksi kai sen sanotaan edustavan romantiikan ajan musiikkia. Kerran kun hän soitti yhtä Schumannin sonaattia erityisen haaveellinen ilme kasvoillaan, huomautin Daffylle kuuluvalla äänellä, että minusta lavatansseissa soitetaan aivan ihanaa musiikkia, ja silloin Feely pillastui: sitä pillastumista ei hillinnyt edes se, että astelin rauhallisesti ulos huoneesta ja palasin hetkisen kuluttua takaisin korvallani komerosta löytynyt bakeliittinen kuulotorvi, kädessä tinakuppi ja kaulassa käsinkirjoitettu kyltti, jossa luki: 'Kuuroutunut traagisessa piano-onnettomuudessa. Auttakaa.'"
Tätä on kyllä odotettu! Tai no, ilmestyihän Piiraan maku makea jo ajat sitten, mutta jotenkin en vain saanut sitä varattua. Minulla on ollut viime aikoina hirveästi tekemistä ja lukemista. Aikaa ei ole jäänyt minkään sortin kirjoittamiselle.
Olen nähtävästi palaamassa vanhoihin, hyviin aikoihin - luen kirjan päivässä. Kirja päivässä pitää verisuonitukoksen lähellä, mutta niin myös sivistyksen ja kirjaviisauden - ja siksi minä luen. Kun aamulla herään, ensimmäinen koskettamani asia ei suinkaan ole herätyskellon torkutin vaan sänkyni vieressä odottava kirja. Tietysti olen lukenut sitä edellisenä iltana myöhään yöhön, mutta koska minun on oltava virkeä, kun upeat juonenkäänteet seuraavat toinen toistaan, minun on yritettävä nukkua edes vähän.
Mutta itse kirjasta... En voi kuin äimistellä. En ole koskaan lukenut Marpleja tai Viisikkoja, mutta silti kirja iski minuun ihan täysillä. Jokainen lause on huolella harkittu, ja 50-luvun englantilainen maaseutu on täydellinen ympäristö tällaiselle kertomukselle. Vanha kartano, jossa Flavia de Luce, kirjan nuori sankaritar asuu, on aivan ihanteellinen tapahtumapaikka... Murhalle.
Niinpä niin. Jollain tapaa minua karmii ajatuskin siitä, että 11-vuotias tyttö on pääosassa tarinassa, jossa tapahtuu kylmäverinen murha ja joka muutenkin on aika raaka. Tavallaan olen pettynyt. Tai siis odotukseni eivät täyttyneet ihan täysin, mutta en sitten tiedä, puhutaanko nyt laadusta vai jostain ihan muusta. Luulin, että Piiraan maku makea olisi enemmänkin sellainen kirja, jossa tyydyttäisiin litkimään teetä, kun poliisit setvivät rikoksia. Mutta Flavia onkin aikamoinen tehopakkaus - hän on paitsi lahjakas kemisti, myös virtuoosimainen myrkyttäjä ja salapoliisi.
Tapahtumat alkavat, kun Flavia löytää kotipihaltaan kuolemaisillaan olevan miehen. Tämä on vielä elossa, ja viimeisiksi sanoiksi jää vain latinankielinen hyvästely, "vale". Luulin ensin, että sana tarkoittaisi valhetta. Tässä tulee hyvin ilmi oma latinantuntemukseni. (Jonkin verran sitä ihanista ihaninta kuollutta kieltä on tultu opiskeltuakin, mutta se on suoraan sanottuna aika tylsää kaiken muun paitsi lentävien lauseiden osalta.)
Poliisit tulevat hakemaan ruumiin ja samalla kuulustelemaan Flaviaa ja muita perheenjäseniä. Epäiltyjen listalle joutuu myös Dogger, Buckshawin puutarhuri. Kaikki koettavat suojella toisiaan, ja näin syntyy mitä mahtavin ja herkullisin soppa. Kun päälle lisätään vielä Flavian mitä erikoisimmalla tavalla ilmenevä sisarrakkaus, alkaa keitos (tai siis piiras) olla valmis... Mutta vielä parin postimerkin arvoitus on selvittämättä.
Tämä oli oma "kesädekkarini", josta puhuin silloin aiemmin. Eli jonkin rikoskirjallisuusgenreen kuuluvan teoksen aioin tänä kesänä lukea, ja myöskin luin. Varistyttö kun on vielä varauksessa.
Suosittelen mitä lämpimimmin.
Post Scriptum: (Krhmmm, osaan minä sitä latinaa sentään vähän!) Syyskuun viidentenä päivänä ilmestyy Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. No eihän se olekaan, paitsi jos kyse on Flaviasta. ;)
Tätä on kyllä odotettu! Tai no, ilmestyihän Piiraan maku makea jo ajat sitten, mutta jotenkin en vain saanut sitä varattua. Minulla on ollut viime aikoina hirveästi tekemistä ja lukemista. Aikaa ei ole jäänyt minkään sortin kirjoittamiselle.
Olen nähtävästi palaamassa vanhoihin, hyviin aikoihin - luen kirjan päivässä. Kirja päivässä pitää verisuonitukoksen lähellä, mutta niin myös sivistyksen ja kirjaviisauden - ja siksi minä luen. Kun aamulla herään, ensimmäinen koskettamani asia ei suinkaan ole herätyskellon torkutin vaan sänkyni vieressä odottava kirja. Tietysti olen lukenut sitä edellisenä iltana myöhään yöhön, mutta koska minun on oltava virkeä, kun upeat juonenkäänteet seuraavat toinen toistaan, minun on yritettävä nukkua edes vähän.
Mutta itse kirjasta... En voi kuin äimistellä. En ole koskaan lukenut Marpleja tai Viisikkoja, mutta silti kirja iski minuun ihan täysillä. Jokainen lause on huolella harkittu, ja 50-luvun englantilainen maaseutu on täydellinen ympäristö tällaiselle kertomukselle. Vanha kartano, jossa Flavia de Luce, kirjan nuori sankaritar asuu, on aivan ihanteellinen tapahtumapaikka... Murhalle.
Niinpä niin. Jollain tapaa minua karmii ajatuskin siitä, että 11-vuotias tyttö on pääosassa tarinassa, jossa tapahtuu kylmäverinen murha ja joka muutenkin on aika raaka. Tavallaan olen pettynyt. Tai siis odotukseni eivät täyttyneet ihan täysin, mutta en sitten tiedä, puhutaanko nyt laadusta vai jostain ihan muusta. Luulin, että Piiraan maku makea olisi enemmänkin sellainen kirja, jossa tyydyttäisiin litkimään teetä, kun poliisit setvivät rikoksia. Mutta Flavia onkin aikamoinen tehopakkaus - hän on paitsi lahjakas kemisti, myös virtuoosimainen myrkyttäjä ja salapoliisi.
Tapahtumat alkavat, kun Flavia löytää kotipihaltaan kuolemaisillaan olevan miehen. Tämä on vielä elossa, ja viimeisiksi sanoiksi jää vain latinankielinen hyvästely, "vale". Luulin ensin, että sana tarkoittaisi valhetta. Tässä tulee hyvin ilmi oma latinantuntemukseni. (Jonkin verran sitä ihanista ihaninta kuollutta kieltä on tultu opiskeltuakin, mutta se on suoraan sanottuna aika tylsää kaiken muun paitsi lentävien lauseiden osalta.)
Poliisit tulevat hakemaan ruumiin ja samalla kuulustelemaan Flaviaa ja muita perheenjäseniä. Epäiltyjen listalle joutuu myös Dogger, Buckshawin puutarhuri. Kaikki koettavat suojella toisiaan, ja näin syntyy mitä mahtavin ja herkullisin soppa. Kun päälle lisätään vielä Flavian mitä erikoisimmalla tavalla ilmenevä sisarrakkaus, alkaa keitos (tai siis piiras) olla valmis... Mutta vielä parin postimerkin arvoitus on selvittämättä.
Tämä oli oma "kesädekkarini", josta puhuin silloin aiemmin. Eli jonkin rikoskirjallisuusgenreen kuuluvan teoksen aioin tänä kesänä lukea, ja myöskin luin. Varistyttö kun on vielä varauksessa.
Suosittelen mitä lämpimimmin.
Post Scriptum: (Krhmmm, osaan minä sitä latinaa sentään vähän!) Syyskuun viidentenä päivänä ilmestyy Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. No eihän se olekaan, paitsi jos kyse on Flaviasta. ;)
tiistai 5. elokuuta 2014
Paula Havaste - Tuulen vihat
Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!
Sain tämän kirjan tosiaan postissa muutama päivä sitten, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa kunnolla. Luin Tuulen vihat parissa tunnissa, sen verran jännittäväksi se sitten osoittautuikin. Minulla oli tosi pahoja ennakko-odotuksia, koska havaitsin kirjan muistuttavan Kristiina Vuoren Siipirikkoa. Siitä en olekaan tainnut vielä kirjoittaa. Kyseisestä kirjasta en pitänyt aivan hirveästi, koska päähenkilö oli mielestäni liian laskelmoiva.
Mutta... Kyllä myös Tuulen vihojen Kertte oli aika kiero, kunhan vain pääsi kunnolla vauhtiin. Tavallaan oli ihan hauskaa lukea tytön kaikista edesottamuksista, mutta toisaalta en voinut olla miettimättä, kuinka kauhealta Kerten noitamaisesta melkein-äitipuolesta Marjasta on mahtanut tuntua, kun hänen rakastettunsa tytär on sellainen ilkimys.
Marjan kohtaloa en paljasta, mutta varmaan jokainen arvaa, kumpi hävisi tämän tahtojen taistelun. Kertellä oli tosin häijy pikku aavetyttö apunaan. Kaksi vastaaan yksi - niin julmaa.
Tuulen vihat on pullollaan kansanperinnettä ja sukupolvelta toiselle periytyvää tietoa. Historialliset seikat ovat hyvin tarkkoja, eikä henkilöitäkään ole liikaa - mutta kuitenkin tarpeeksi. Kummassakin vertaan Tuulen vihoja Siipirikkoon. En vain jotenkin voi olla vertaamatta, sillä kumpikin kertoo keskiajalla elävän tytön kasvutarinan. Ehkei tuota keskiaikaa kannattaisi mainita ollenkaan - kyseinen ajanjakso kun kesti lähes tuhat vuotta. Aivan kuin meidän päiviämme vertaisi renessanssiin.
Kirjaan on ujutettu uskomattoman taitavasti eräs kuuluisa historiallinen tapahtuma. Kuka muistaa alakoulun historiantunnilta tutun Lallin, piispansurmaajan? (Minä en muistanut. Kummasti tuo tarina vain silti muistui mieleen kirjaa lukiessa.) Aluksi olin ihan ihmeissäni, sillä en uskonut minkään muun paitsi Lallin nimen liittyvän yhtään mihinkään todellisiin tapahtumiin, mutta niinpä vain Kerttekin (tai Kerttu) mainitaan historiankirjoissa.
En ole lukenut muita Havasteen kirjoja kuin tämän, mutta seuraavaa teosta odotellessa saatan lukea kirjailijan muita kirjoja - joita näyttäisi olevan onneksi aika paljon!
Sain tämän kirjan tosiaan postissa muutama päivä sitten, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa kunnolla. Luin Tuulen vihat parissa tunnissa, sen verran jännittäväksi se sitten osoittautuikin. Minulla oli tosi pahoja ennakko-odotuksia, koska havaitsin kirjan muistuttavan Kristiina Vuoren Siipirikkoa. Siitä en olekaan tainnut vielä kirjoittaa. Kyseisestä kirjasta en pitänyt aivan hirveästi, koska päähenkilö oli mielestäni liian laskelmoiva.
Mutta... Kyllä myös Tuulen vihojen Kertte oli aika kiero, kunhan vain pääsi kunnolla vauhtiin. Tavallaan oli ihan hauskaa lukea tytön kaikista edesottamuksista, mutta toisaalta en voinut olla miettimättä, kuinka kauhealta Kerten noitamaisesta melkein-äitipuolesta Marjasta on mahtanut tuntua, kun hänen rakastettunsa tytär on sellainen ilkimys.
Marjan kohtaloa en paljasta, mutta varmaan jokainen arvaa, kumpi hävisi tämän tahtojen taistelun. Kertellä oli tosin häijy pikku aavetyttö apunaan. Kaksi vastaaan yksi - niin julmaa.
Tuulen vihat on pullollaan kansanperinnettä ja sukupolvelta toiselle periytyvää tietoa. Historialliset seikat ovat hyvin tarkkoja, eikä henkilöitäkään ole liikaa - mutta kuitenkin tarpeeksi. Kummassakin vertaan Tuulen vihoja Siipirikkoon. En vain jotenkin voi olla vertaamatta, sillä kumpikin kertoo keskiajalla elävän tytön kasvutarinan. Ehkei tuota keskiaikaa kannattaisi mainita ollenkaan - kyseinen ajanjakso kun kesti lähes tuhat vuotta. Aivan kuin meidän päiviämme vertaisi renessanssiin.
Kirjaan on ujutettu uskomattoman taitavasti eräs kuuluisa historiallinen tapahtuma. Kuka muistaa alakoulun historiantunnilta tutun Lallin, piispansurmaajan? (Minä en muistanut. Kummasti tuo tarina vain silti muistui mieleen kirjaa lukiessa.) Aluksi olin ihan ihmeissäni, sillä en uskonut minkään muun paitsi Lallin nimen liittyvän yhtään mihinkään todellisiin tapahtumiin, mutta niinpä vain Kerttekin (tai Kerttu) mainitaan historiankirjoissa.
En ole lukenut muita Havasteen kirjoja kuin tämän, mutta seuraavaa teosta odotellessa saatan lukea kirjailijan muita kirjoja - joita näyttäisi olevan onneksi aika paljon!
sunnuntai 3. elokuuta 2014
Sally Green - Puoliksi paha
Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!
Kirjan päähenkilö, Nathan, on poika, jonka veressä virtaa sekä mustien että valkoisten noitien verta. Hänen täytyy valita puolensa 17-vuotiaana, kun hänestä tulee täysivaltainen noita. Kuitenkin on tahoja, joille Nathanin pitäminen poissa näkyvistä sopii oikein hyvin. Kumpikin puoli tahtoisi hänet omakseen, mutta kumpaan Nathan itse kokee kuuluvansa?
Välillä tarina melkein yllätti omaperäisyydellään, mutta sitten sain jälleen huomata, kuinka Puoliksi paha olikin koostettu vain eri kirjasarjojen palasista - vähän Harry Potteria, vähän Nälkäpeliä... Ja siinä se. Kyllä, taide on varastamista, mutta millainen on hyvä varkaus? Sellainen, jota ei edes huomaa.
Alussa esiintynyt toisen persoonan kirjoitustyyli oli alkuun... No, kiinnostava. Kunnes huomasin, kuinka kömpelösti se olikaan toteutettu. Ylipäänsä nykypäivänä kaikkialla viljelty preesensmuotoinen kerronta kummallisine tehosteineen vain vie huomion pois itse tarinasta. Kikkailua saa harrastaa, mutta jos sitä on enemmän kuin normaalia kerrontaa, alkaa lukeminen tuntua väsyttävältä.
Periaatteessa oli ihan virkistävää, että päähenkilö oli poika, mutta missä muualla Nathanin kaltainen, väärinymmärretty pikku noitapoju onkaan esiintynyt? Ai niin, Harry Potterissa. Välillä tuli ihan todella sellainen tunne, että Sally Green haluaisi olla seuraava J. K. Rowling. Pahaksi onneksi kaikki hyvät ideat voi keksiä vain kerran. Rowling teki sen jo, miksi siis seurata jalanjäljissä?
Kohderyhmää jäin miettimään. Kuitenkin minäkin tähän kirjaan tartuin, ja uskon, että varsinkin teineihin (poikiin jopa, kenties?) tämä saattaa upota oikein hyvin. Todennäköisesti Puoliksi pahasta ei tule puoliksikaan niin suosittua kuin vaikkapa Harry Potterista, mutta oman lukijakuntansa se varmasti löytää.
Kirjassa esitelty noitien tuomioistuin, Neuvosto, oli kaikessa karmeudessaan aika kiehtova juttu. Myös se, kuinka mustat ja valkoiset noidat pelkäsivät ja karttelivat toinen toisiaan, oli jotenkin niin kiinnostavaa luettavaa. Kumpikin puoli piti toista huonompana, ja silti kummatkin olivat noitia. Samaa rotua. Tavallaan musta ja valkoinen -erottelua olisi voinut pitää vertauskuvana rasismille, mutten usko, että Green olisi pyrkinyt ihan siihen.
Ihan luettava kirja. Suosittelen erityisesti pojille - tässäpä teille kerrankin vahva roolimalli, joka ei ole kuitenkaan mikään supersankari. ;)
Luin tämän kirjan parissa päivässä (oikeastaan yhdessä, koska tein noiden kahden päivän aikana muutakin kuin luin). Pieni varoituksen sana: älkää lukeko tätä väsyneenä! ;) Tässä pitää olla tarkkana, jotta ymmärtää, mitä on tapahtumassa.
Kirjan päähenkilö, Nathan, on poika, jonka veressä virtaa sekä mustien että valkoisten noitien verta. Hänen täytyy valita puolensa 17-vuotiaana, kun hänestä tulee täysivaltainen noita. Kuitenkin on tahoja, joille Nathanin pitäminen poissa näkyvistä sopii oikein hyvin. Kumpikin puoli tahtoisi hänet omakseen, mutta kumpaan Nathan itse kokee kuuluvansa?
Välillä tarina melkein yllätti omaperäisyydellään, mutta sitten sain jälleen huomata, kuinka Puoliksi paha olikin koostettu vain eri kirjasarjojen palasista - vähän Harry Potteria, vähän Nälkäpeliä... Ja siinä se. Kyllä, taide on varastamista, mutta millainen on hyvä varkaus? Sellainen, jota ei edes huomaa.
Alussa esiintynyt toisen persoonan kirjoitustyyli oli alkuun... No, kiinnostava. Kunnes huomasin, kuinka kömpelösti se olikaan toteutettu. Ylipäänsä nykypäivänä kaikkialla viljelty preesensmuotoinen kerronta kummallisine tehosteineen vain vie huomion pois itse tarinasta. Kikkailua saa harrastaa, mutta jos sitä on enemmän kuin normaalia kerrontaa, alkaa lukeminen tuntua väsyttävältä.
Periaatteessa oli ihan virkistävää, että päähenkilö oli poika, mutta missä muualla Nathanin kaltainen, väärinymmärretty pikku noitapoju onkaan esiintynyt? Ai niin, Harry Potterissa. Välillä tuli ihan todella sellainen tunne, että Sally Green haluaisi olla seuraava J. K. Rowling. Pahaksi onneksi kaikki hyvät ideat voi keksiä vain kerran. Rowling teki sen jo, miksi siis seurata jalanjäljissä?
Kohderyhmää jäin miettimään. Kuitenkin minäkin tähän kirjaan tartuin, ja uskon, että varsinkin teineihin (poikiin jopa, kenties?) tämä saattaa upota oikein hyvin. Todennäköisesti Puoliksi pahasta ei tule puoliksikaan niin suosittua kuin vaikkapa Harry Potterista, mutta oman lukijakuntansa se varmasti löytää.
Kirjassa esitelty noitien tuomioistuin, Neuvosto, oli kaikessa karmeudessaan aika kiehtova juttu. Myös se, kuinka mustat ja valkoiset noidat pelkäsivät ja karttelivat toinen toisiaan, oli jotenkin niin kiinnostavaa luettavaa. Kumpikin puoli piti toista huonompana, ja silti kummatkin olivat noitia. Samaa rotua. Tavallaan musta ja valkoinen -erottelua olisi voinut pitää vertauskuvana rasismille, mutten usko, että Green olisi pyrkinyt ihan siihen.
Ihan luettava kirja. Suosittelen erityisesti pojille - tässäpä teille kerrankin vahva roolimalli, joka ei ole kuitenkaan mikään supersankari. ;)
Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa
Kiitos, Leena Lumi!
Olen niin onnellinen, että olen saanut käsiini jotain näin upeaa. Olen vaikuttunut. Olen tyrmätty. En tiennyt, että Suomessakin on näin lahjakkaita kirjoittajia. Jopa kansainvälisellä tasolla Sielut kulkevat sateessa olisi sensaatiomainen. Se on sensaatiomainen. Kaikilla mittapuilla.
Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että kirjoitin Jääskeläiselle fanipostia. (Varmaan on muuten tosi imartelevaa, jos saa omistautuneen ihailijan, hah.) Nelisivuinen kirje lähti matkaan... Öö, toissapäivänä (vai eilenkö se olikin?). Ajantajuni on pahasti hämärtynyt. Osittain lukemisen vuoksi, osittain muista syistä. Joita en edes tiedä.
En voi olla ylistämättä kirjailijan nerokkuutta. Jos minä olisin kirjailija, olisin saattanut keksiä korkeintaan yhden tai kaksi kaikista noista elementeistä, joita Jääskeläinen on käyttänyt kirjassaan. Ja jos olisin keksinytkin useamman, en olisi taatusti laittanut niitä kaikkia samaan kirjaan. Olisin säästellyt ideoita seuraavia kirjoja varten. Mutta tässä on toisin. Jääskeläinen selvästi haluaa tarjota lukijalle vain parasta. Sielut kulkevat sateessa on selvästi koko sielulla (hah hah) kirjoitettu kirja. Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte ironisen nauruni.
Sielusta ja sen olomuodosta puhutaan tässä kirjassa paljon. Jotenkin jäin miettimään sitä, että jos sielulla ei ole mitään tekemistä ruumiin tai mielen kanssa, miksi meillä on se? Sielu on kirjassa kuin irrallinen osa, jota kannetaan mukana. Se on kuin loinen, joka syö isäntänsä ruumiin. Aivan kuin sielu olisi jotenkin paha... Mutta ei se ole. Vain tahdoton.
Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka on äärimmäisen epäkiinnostava tyyppi. Tavallaan kaikki kiinnostavuus syntyy ympäristöstä: kuolevasta Mauri-pojasta, Juditin työstä F-Remediumissa, kristilliset arvot omaavassa hoitofirmassa... Ja Leo Moreausta, ateistista, johon Judit palavasti rakastuu. Kuten kirjoissa yleensäkin saa huomata, rakkaus alkaa olla vaarallista. Ja panoksena on paitsi oma, myös muiden henki.
Judit saa F-Remediumissa töissä ollessaan törmätä mitä kummallisimpiin asioihin. Yksi näistä on Persinger-hoito, jossa kaikki hoitajat käyvät. Paitsi Judit, tietty. Hän osaa olla varuillaan, sillä hänen paras ystävänsä (ja pomonsa) Martta on aivan hullaantunut Persingeriin, ja Judit alkaa huomata tässä muutoksen merkkejä.
Tavallaan pidin tästä asetelmasta. Uskonto vastaan ateismi. Jotenkin kuitenkin mustavalkoisuus oli silti ylikorostettua. Ateisteissa ei ollut mitään pahaa - he vain taistelivat pahuutta eli fundamentalisteja vastaan. Leo Moreaun motiiveja sain epäillä kylläkin aika pitkään. Kyseessä oli kuitenkin melkoisen pelottava tyyppi. Ihmiset, joilla on vahvoja ajatuksia, ovat aina jotenkin karmivia. He herättävät kunnioitusta, mutta myös kylvävät pelkoa ympärilleen.
Rakastan kirjan symboliikkaa. Erityisesti lopun eeppisessä tornikohtauksessa en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä suurempia ja pienempiä yksityiskohtia tienviittoina lopulle, joka oli aika avoin.
Sielut kulkevat sateessa oli upea. Se ahdisti aivan mielettömästi, mutta sai ajattelemaan asioita. Paljon. Suurimpia teemoja kirjassa eivät olleet hyvyys ja pahuus, vaan paremminkin ihmisyys ja jumaluus, usko ja epäilys... Ja raja sielun ja ruumiin välillä. Kirjassa osoitettiin, että sellainen on, mutta sielut vain kärsivät ja kärsivät, loputtomasti. Vailla pelastusta, koska sellaista ei ole. Ja onko Jumalaakaan? Vai onko jokaisen oma jumala vain pään sisällä?
Näitä miettiessä. Suosittelen lämpimästi. Kaikkein herkimmille en todellakaan, mutta jos uskot kestäväsi, kestät kyllä. Ja lukekaa mieluiten aurinkoisella säällä, jos ette halua kyyristellä sohvannurkassa pelosta jäykkänä seuraavaa paria päivää. Sen verran karmiva ja suorastaan kauhistuttava tämä kirja on.
Olen niin onnellinen, että olen saanut käsiini jotain näin upeaa. Olen vaikuttunut. Olen tyrmätty. En tiennyt, että Suomessakin on näin lahjakkaita kirjoittajia. Jopa kansainvälisellä tasolla Sielut kulkevat sateessa olisi sensaatiomainen. Se on sensaatiomainen. Kaikilla mittapuilla.
Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että kirjoitin Jääskeläiselle fanipostia. (Varmaan on muuten tosi imartelevaa, jos saa omistautuneen ihailijan, hah.) Nelisivuinen kirje lähti matkaan... Öö, toissapäivänä (vai eilenkö se olikin?). Ajantajuni on pahasti hämärtynyt. Osittain lukemisen vuoksi, osittain muista syistä. Joita en edes tiedä.
En voi olla ylistämättä kirjailijan nerokkuutta. Jos minä olisin kirjailija, olisin saattanut keksiä korkeintaan yhden tai kaksi kaikista noista elementeistä, joita Jääskeläinen on käyttänyt kirjassaan. Ja jos olisin keksinytkin useamman, en olisi taatusti laittanut niitä kaikkia samaan kirjaan. Olisin säästellyt ideoita seuraavia kirjoja varten. Mutta tässä on toisin. Jääskeläinen selvästi haluaa tarjota lukijalle vain parasta. Sielut kulkevat sateessa on selvästi koko sielulla (hah hah) kirjoitettu kirja. Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte ironisen nauruni.
Sielusta ja sen olomuodosta puhutaan tässä kirjassa paljon. Jotenkin jäin miettimään sitä, että jos sielulla ei ole mitään tekemistä ruumiin tai mielen kanssa, miksi meillä on se? Sielu on kirjassa kuin irrallinen osa, jota kannetaan mukana. Se on kuin loinen, joka syö isäntänsä ruumiin. Aivan kuin sielu olisi jotenkin paha... Mutta ei se ole. Vain tahdoton.
Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka on äärimmäisen epäkiinnostava tyyppi. Tavallaan kaikki kiinnostavuus syntyy ympäristöstä: kuolevasta Mauri-pojasta, Juditin työstä F-Remediumissa, kristilliset arvot omaavassa hoitofirmassa... Ja Leo Moreausta, ateistista, johon Judit palavasti rakastuu. Kuten kirjoissa yleensäkin saa huomata, rakkaus alkaa olla vaarallista. Ja panoksena on paitsi oma, myös muiden henki.
Judit saa F-Remediumissa töissä ollessaan törmätä mitä kummallisimpiin asioihin. Yksi näistä on Persinger-hoito, jossa kaikki hoitajat käyvät. Paitsi Judit, tietty. Hän osaa olla varuillaan, sillä hänen paras ystävänsä (ja pomonsa) Martta on aivan hullaantunut Persingeriin, ja Judit alkaa huomata tässä muutoksen merkkejä.
Tavallaan pidin tästä asetelmasta. Uskonto vastaan ateismi. Jotenkin kuitenkin mustavalkoisuus oli silti ylikorostettua. Ateisteissa ei ollut mitään pahaa - he vain taistelivat pahuutta eli fundamentalisteja vastaan. Leo Moreaun motiiveja sain epäillä kylläkin aika pitkään. Kyseessä oli kuitenkin melkoisen pelottava tyyppi. Ihmiset, joilla on vahvoja ajatuksia, ovat aina jotenkin karmivia. He herättävät kunnioitusta, mutta myös kylvävät pelkoa ympärilleen.
Rakastan kirjan symboliikkaa. Erityisesti lopun eeppisessä tornikohtauksessa en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä suurempia ja pienempiä yksityiskohtia tienviittoina lopulle, joka oli aika avoin.
Sielut kulkevat sateessa oli upea. Se ahdisti aivan mielettömästi, mutta sai ajattelemaan asioita. Paljon. Suurimpia teemoja kirjassa eivät olleet hyvyys ja pahuus, vaan paremminkin ihmisyys ja jumaluus, usko ja epäilys... Ja raja sielun ja ruumiin välillä. Kirjassa osoitettiin, että sellainen on, mutta sielut vain kärsivät ja kärsivät, loputtomasti. Vailla pelastusta, koska sellaista ei ole. Ja onko Jumalaakaan? Vai onko jokaisen oma jumala vain pään sisällä?
Näitä miettiessä. Suosittelen lämpimästi. Kaikkein herkimmille en todellakaan, mutta jos uskot kestäväsi, kestät kyllä. Ja lukekaa mieluiten aurinkoisella säällä, jos ette halua kyyristellä sohvannurkassa pelosta jäykkänä seuraavaa paria päivää. Sen verran karmiva ja suorastaan kauhistuttava tämä kirja on.
torstai 31. heinäkuuta 2014
Gillian Philip - Tulimieli
Ihmeellinen kirja, pakko sanoa. Tuntuu kuin minun olisi pitänyt tietää etukäteen jotain kirjan maailmasta ennen kuin olisin saattanut edes harkita lukemista. Tulimieli sai minut tuntemaan jostain syystä kauheaa alemmuudentuntoa. Ei, se ei ole välttämättä huono juttu. Ainakin tunsin jotain.
Bongasin tämän kirjan Risingshadow.fi -sivustolta, josta olen löytänyt monia muitakin hyviä kirjoja. Siis... Itse asiassa kaikki ne fantasiakirjat, jotka olen lukenut (ja joista olen pitänyt) ovat tulleet tietooni Risingin kautta. Tuulen nimen nyt varmaan voisi mainita merkittävimpänä. Siinä on kyllä upea kirja, jota suosittelen joka ikisessä postauksessa. Se on vain niin hyvä.
Harhauduin aiheesta... Taas. Kuten minulla on tapana, en koskaan keskity itse kirjaan vaan siihen, mitä tuntemuksia se herätti, mistä se minua muistuttaa jne jne jne. Mutta minähän olen "pelkkä" kirjabloggaaja. Minulla ei ole samanlaista vastuuta kuin kriitikolla. Jos kirjoittaisin tällaisen jutun Hesariin tai Parnassoon, minut potkaistaisiin ulos välittömästi. Ja kirjailijan maine olisi ikuisesti pilalla. "Hei, tuo on se, jonka kritiikkiin toimittaja ei edes vaivautunut laittamaan mielipidettä!" Jaaha. No, näillä rahkeilla tuskin pääsisin noihin lehtiin asti.
Haluaisin hehkuttaa Tulimieltä. Mutta kun se on niin keskinkertainen! Kaikki mahdolliset kliseet on otettu siinä häpeämättömän railakkaaseen uusiokäyttöön. No, minkäs sille voi. "Ähkyfantasia" on usein aika sisäsiittoista. Anteeksi vain, sen kirjoittajat ja varsinkin lukijat.
Ei kirja silti ole huono! Nautin sen lukemisesta suunnattomasti. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että luin sitä yöllä sängyssäni, vaikka nukkuminen olisi ollut tärkeämpää. Minkäs sille mahtaa. Ensin hyvä kirja, sitten yöunet, eikös se sanonta niin mene. Oma sanontani siis.
Minua epäilytti aluksi aika paljon, sillä kirjan on kuitenkin julkaissut pikkukustantamo (ei niissä mitään vikaa ole, mutta tässäkin käännösjäljestä huomasi valitettavasti resurssien niukkuuden). Ihan mainioksi kirjaksi Tulimieli silti osoittautui. Yhdessä kohdassa tuli jopa sellainen ihana "aaaaaaaawwwww"-tunne, kun... Ai niin, ei saa spoilata! Lukekaa itse, niin tiedätte ;)
Henkilöistä on varmaan vielä syytä sanoa muutama sananen. Seth on hyvin epämielyttävä tyyppi. Conal on myös hyvin epämiellyttävä. Katesta tuskin kannattaa sanoa mitään. Hahmojen näennäisestä inhottavuudesta huolimatta ne on hyvin rakennettu, ja juoni on hyvin jaksotettu. Ehkä hiukan loppupainotteinen, kuten valitettavan monissa kirjoissa, mutta lukijalle oikein sopiva.
Itse tarinasta minun tuskin kannattaa paljastaa enempää. Siispä lopuksi: kyllä, suosittelen, mutta hirmuisen romantiikannälkäisille voisin mainiosti suositella jotain muuta. Rakkautta tässä oli aika vähän, takakannen lupauksista huolimatta.
Bongasin tämän kirjan Risingshadow.fi -sivustolta, josta olen löytänyt monia muitakin hyviä kirjoja. Siis... Itse asiassa kaikki ne fantasiakirjat, jotka olen lukenut (ja joista olen pitänyt) ovat tulleet tietooni Risingin kautta. Tuulen nimen nyt varmaan voisi mainita merkittävimpänä. Siinä on kyllä upea kirja, jota suosittelen joka ikisessä postauksessa. Se on vain niin hyvä.
Harhauduin aiheesta... Taas. Kuten minulla on tapana, en koskaan keskity itse kirjaan vaan siihen, mitä tuntemuksia se herätti, mistä se minua muistuttaa jne jne jne. Mutta minähän olen "pelkkä" kirjabloggaaja. Minulla ei ole samanlaista vastuuta kuin kriitikolla. Jos kirjoittaisin tällaisen jutun Hesariin tai Parnassoon, minut potkaistaisiin ulos välittömästi. Ja kirjailijan maine olisi ikuisesti pilalla. "Hei, tuo on se, jonka kritiikkiin toimittaja ei edes vaivautunut laittamaan mielipidettä!" Jaaha. No, näillä rahkeilla tuskin pääsisin noihin lehtiin asti.
Haluaisin hehkuttaa Tulimieltä. Mutta kun se on niin keskinkertainen! Kaikki mahdolliset kliseet on otettu siinä häpeämättömän railakkaaseen uusiokäyttöön. No, minkäs sille voi. "Ähkyfantasia" on usein aika sisäsiittoista. Anteeksi vain, sen kirjoittajat ja varsinkin lukijat.
Ei kirja silti ole huono! Nautin sen lukemisesta suunnattomasti. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että luin sitä yöllä sängyssäni, vaikka nukkuminen olisi ollut tärkeämpää. Minkäs sille mahtaa. Ensin hyvä kirja, sitten yöunet, eikös se sanonta niin mene. Oma sanontani siis.
Minua epäilytti aluksi aika paljon, sillä kirjan on kuitenkin julkaissut pikkukustantamo (ei niissä mitään vikaa ole, mutta tässäkin käännösjäljestä huomasi valitettavasti resurssien niukkuuden). Ihan mainioksi kirjaksi Tulimieli silti osoittautui. Yhdessä kohdassa tuli jopa sellainen ihana "aaaaaaaawwwww"-tunne, kun... Ai niin, ei saa spoilata! Lukekaa itse, niin tiedätte ;)
Henkilöistä on varmaan vielä syytä sanoa muutama sananen. Seth on hyvin epämielyttävä tyyppi. Conal on myös hyvin epämiellyttävä. Katesta tuskin kannattaa sanoa mitään. Hahmojen näennäisestä inhottavuudesta huolimatta ne on hyvin rakennettu, ja juoni on hyvin jaksotettu. Ehkä hiukan loppupainotteinen, kuten valitettavan monissa kirjoissa, mutta lukijalle oikein sopiva.
Itse tarinasta minun tuskin kannattaa paljastaa enempää. Siispä lopuksi: kyllä, suosittelen, mutta hirmuisen romantiikannälkäisille voisin mainiosti suositella jotain muuta. Rakkautta tässä oli aika vähän, takakannen lupauksista huolimatta.
lauantai 26. heinäkuuta 2014
Miina Supinen - Säde
Toivottavasti kaikki ne lupaukset rehellisistä mielipiteistä eivät nyt romutu, kun kerron, että tätä kirjaa arvostellessa en voi olla rehellinen. Ensinnäkin onnistuisin karkottamaan kaikki lukijani rajulla kielenkäytöllä ja kymmenillä kirosanoilla. Toisekseen rehellistä mielipidettä pidetään yleensä vain loukkaavana, ja sitä se olisi tässäkin tapauksessa - loukkaus paitsi Supista, myös tämän faneja kohtaan. Joten. Yritän olla ihmisiksi ja kirjoittaa kerrankin sitä kuuluisaa rakentavaa kritiikkiä.
Säde on paitsi kirjan, myös päähenkilön nimi. Hän on kouluesimerkki tuuliviiristä, joka saa kaiken, mitä tahtoo, koska on niin hurmaava. Säde saa jopa työpaikan arkeologisilta kaivauksilta. Jokainen voi arvata, kuinka siinä käy. Jo kirjan alussa tehdään selväksi, että Vic Allcockin elämä loppui lyhyeen. Juoni siis perustuu siihen, mitä tapahtui, ei siihen, mitä on tapahtumassa.
Tämä herra Allcock siis kertoo koko tarinan. Välillä oli hiukan hämmentynyt olo - hän kertoi tilanteista, joissa ei ollut itse ollut paikalla, sekä Säteen päänsisäisistä tunteista, joista hänen ei olisi missään nimessä pitänyt tietää. Outoa.
Tai siis, outoahan tämä koko kirja oli. Mix and match, kaikki vain sekaisin! Täysin sekopäinen lahko, jylhät korpimaisemat, epämääräinen kuolemantapaus... Huh sentään, en voi muuta sanoa! Voi Miina, olisit nyt vähän säästellyt niitä ideoita seuraaviinkin kirjoihin.
Meno on hurjaa, kyllä, mutta pienimuotoinen revittelykin olisi ollut ihan sallittua edes silloin tällöin. Kirja on sellainen, että se yrittää voittaa sekä tavallisen kansan että kriitikoiden hyväksynnän - siinä onnistumatta. Kohderyhmä pitää valita, oli kyse mistä tahansa kirjallisuudenlajista.
En ehkä suosittelisi tätä kirjaa. Tästä oli arvostelu Parnassossa asti. Sen artikkelin tilalle olisin keksinyt kymmenen muuta kirjaa, joista kirjoittaa kritiikki arvostettuun kirjallisuuslehteen.
Tosin, nyt tuli mieleeni Supisen vanhempi romaani, Liha tottelee kuria. Se oli mielestäni aika hyvä, kun sen silloin joskus luin. Joten sitä voin suositella. Lämpimästi.
Säde on paitsi kirjan, myös päähenkilön nimi. Hän on kouluesimerkki tuuliviiristä, joka saa kaiken, mitä tahtoo, koska on niin hurmaava. Säde saa jopa työpaikan arkeologisilta kaivauksilta. Jokainen voi arvata, kuinka siinä käy. Jo kirjan alussa tehdään selväksi, että Vic Allcockin elämä loppui lyhyeen. Juoni siis perustuu siihen, mitä tapahtui, ei siihen, mitä on tapahtumassa.
Tämä herra Allcock siis kertoo koko tarinan. Välillä oli hiukan hämmentynyt olo - hän kertoi tilanteista, joissa ei ollut itse ollut paikalla, sekä Säteen päänsisäisistä tunteista, joista hänen ei olisi missään nimessä pitänyt tietää. Outoa.
Tai siis, outoahan tämä koko kirja oli. Mix and match, kaikki vain sekaisin! Täysin sekopäinen lahko, jylhät korpimaisemat, epämääräinen kuolemantapaus... Huh sentään, en voi muuta sanoa! Voi Miina, olisit nyt vähän säästellyt niitä ideoita seuraaviinkin kirjoihin.
Meno on hurjaa, kyllä, mutta pienimuotoinen revittelykin olisi ollut ihan sallittua edes silloin tällöin. Kirja on sellainen, että se yrittää voittaa sekä tavallisen kansan että kriitikoiden hyväksynnän - siinä onnistumatta. Kohderyhmä pitää valita, oli kyse mistä tahansa kirjallisuudenlajista.
En ehkä suosittelisi tätä kirjaa. Tästä oli arvostelu Parnassossa asti. Sen artikkelin tilalle olisin keksinyt kymmenen muuta kirjaa, joista kirjoittaa kritiikki arvostettuun kirjallisuuslehteen.
Tosin, nyt tuli mieleeni Supisen vanhempi romaani, Liha tottelee kuria. Se oli mielestäni aika hyvä, kun sen silloin joskus luin. Joten sitä voin suositella. Lämpimästi.
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Lentokenttäleikki
Koska on pakko. Tämä on vastaukseni kysymykseen "miksi kirjoitat?".
Head is filled the thought, unlocked.
Jotenkin tuon Dillonin Thirteen Thirtyfive -kappaleen sanat vain kuvaavat tätä tunnetta. Tuntuu kuin kirjoittaminen veisi minua enkä minä kirjoittamista. Olen oman käsikirjoitukseni orja. Kaunista.
Tämän piti olla kirjablogi. Tiedän. Mutta jotenkin asiat ovat lipsuneet siihen suuntaan, että kirjoitan päänsisäisestä maailmastani ja kirjasta, jonka pitäisi valmistua Sitten Joskus. Vuonna x. Jossain, jollain tavalla, jonkun innoittamana.
Yritän ja yritän, mutten saa valmiiksi. Tarvitsisin jonkun inspiroimaan kirjoittamistani. Tarvitsen muusan. Jottei tämä kirjoittaminen olisi pelkkää päämäärätöntä harhailua.
If you go, let me know.
Pelkään eniten sitä, että luovuuteni katoaa. Noin vain, yhtäkkiä. Tai mikä vielä pahempaa, että se hiipuu pois niin salakavalasti, etten edes huomaa. Minua pelottaa, ja pelkään, että pelkoni estää minua luomasta jotain suurta. En halua käyttää kaikkea taitoani kerralla, sillä pelkään, ettei sitä tule lisää, kun jotain on jo tehty.
A cellar, a wishing well, a war or a guarantee
Will do for me
Missä vain voi kirjoittaa. Tahdon jakaa erinomaisen hauskan leikin kanssanne. Sen nimi on Lentokenttäleikki sen syntypaikan mukaan. Tarvitset vain kynän ja paperia. Ja sitten valitset julkisella paikalla istuskelevan uhrisi. Sitten vain kunnon spekulointia kyseisestä tyypistä. Tarkkaile kehonkieltä. "Lentoliput rintataskussa. Selvästi tottunut pitämään siellä muutakin. Syanidia?!" Omat spekulointini ovat sieltä vainoharhaisimmasta päästä. Joten... Älkäätte ottako liian vakavasti. Lentokenttäleikki on leikkiä, kuten sen nimestä jo kuuluu.
I go running with a heart on fire
I go running with a heart on fire
Yhtä sekavia postauksia on tulossa vastakin. Orientoitukaa siihen. Kiitos.
I go running with a heart on fire
Head is filled the thought, unlocked.
Jotenkin tuon Dillonin Thirteen Thirtyfive -kappaleen sanat vain kuvaavat tätä tunnetta. Tuntuu kuin kirjoittaminen veisi minua enkä minä kirjoittamista. Olen oman käsikirjoitukseni orja. Kaunista.
Tämän piti olla kirjablogi. Tiedän. Mutta jotenkin asiat ovat lipsuneet siihen suuntaan, että kirjoitan päänsisäisestä maailmastani ja kirjasta, jonka pitäisi valmistua Sitten Joskus. Vuonna x. Jossain, jollain tavalla, jonkun innoittamana.
Yritän ja yritän, mutten saa valmiiksi. Tarvitsisin jonkun inspiroimaan kirjoittamistani. Tarvitsen muusan. Jottei tämä kirjoittaminen olisi pelkkää päämäärätöntä harhailua.
If you go, let me know.
Pelkään eniten sitä, että luovuuteni katoaa. Noin vain, yhtäkkiä. Tai mikä vielä pahempaa, että se hiipuu pois niin salakavalasti, etten edes huomaa. Minua pelottaa, ja pelkään, että pelkoni estää minua luomasta jotain suurta. En halua käyttää kaikkea taitoani kerralla, sillä pelkään, ettei sitä tule lisää, kun jotain on jo tehty.
A cellar, a wishing well, a war or a guarantee
Will do for me
Missä vain voi kirjoittaa. Tahdon jakaa erinomaisen hauskan leikin kanssanne. Sen nimi on Lentokenttäleikki sen syntypaikan mukaan. Tarvitset vain kynän ja paperia. Ja sitten valitset julkisella paikalla istuskelevan uhrisi. Sitten vain kunnon spekulointia kyseisestä tyypistä. Tarkkaile kehonkieltä. "Lentoliput rintataskussa. Selvästi tottunut pitämään siellä muutakin. Syanidia?!" Omat spekulointini ovat sieltä vainoharhaisimmasta päästä. Joten... Älkäätte ottako liian vakavasti. Lentokenttäleikki on leikkiä, kuten sen nimestä jo kuuluu.
I go running with a heart on fire
I go running with a heart on fire
Yhtä sekavia postauksia on tulossa vastakin. Orientoitukaa siihen. Kiitos.
I go running with a heart on fire
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Espanjan noitavainoja ja muuta hauskaa
Elämän tarkoitus. Ja pöh. Vaikka edellisen viestini otsikossa sellainen hömpötys mainittiinkin, sitä ei käsitelty kyseisessä postauksessa. Eikä kyllä toivon mukaan tässäkään.
Helsingin-matkani on jatkunut ilman mainittavia takaiskuja tai etupotkuja. Elämä vain on kulkenut. Kovin verkkaista tahtia. Olen käynyt Hietaniemessä - uimavalvoja katseli minua vähän huolestuneen näköisenä - ja sen lähellä sijaitsevassa ihanassa jäätelökioskissa, josta saa aivan valtavia jäätelöpalloja. Muutamia kirjakauppojakin olen kolunnut. Arkadia the International Bookshop on aivan ehdoton. Sitten on Yrjönkadulla sijaistseva antikvariaatti, Kauppatorin kirjanmyyjät... en edes muista kaikkien niiden antikvariaattien nimiä, joissa olen käynyt. Voin sitten ehkä tehdä jonkinlaista kokoavaa postausta matkalta tultuani.
Ja, kuten tapanani on, peruin lupaukseni - paremminkin aikeeni - jälleen kerran. Kirjoitin. Kuuntelin kivaa musaa ja vähän kirjoitin... Nyt kuulostan joltain addiktilta. Niin, tosiaankin. Kirjoitan täysin viihdekäyttötarkoituksessa ja humalahakuisesti. Alkoholi ei ole mitään sanoihin verrattuna. Juoma juovuttaa, mutta sanat saavat pään aivan sekaisin. Kirjoittaminen saa elämän tuntumaan jotenkin kevyemmältä. Tarkoitukselliselta.
(Nyt joku terävä taisi huomata päivän freudilaisen - elämän tarkoitus on kirjoittaminen. Hienoa. Tunnustusta sinulle siitä.)
Tai sitten kirjoittamisesta huumaantuminen on elämän tarkoitus. Who knows.
Helsinki on saanut pääni sekaisin. Vaikka kello on vasta... Kymmenen. Ihan kuin olisi kolme yöllä ja hakkaisin aulakoneen näppistä kuin paraskin Star Wars -fetisistinen tietokonenörtti. Hah. Harmittaa, kun sattuneesta syystä en pääse mihinkään niistä yökerhoista, joita mainostetaan NRJ:llä ja joita kaikki hehkuttavat ihan innoissaan. Namu! Milli! Apollo! Lady moon! Haluan Milliklubille. Tai ihan mihin tahansa yökerhoon. Vain tietääkseni, millaista siellä on. Minua ei kiinnosta alkoholi, tanssiminen tai kauden kuumin DJ. Massamusiikki on... No, juuri sitä massaa. Turhaa. Merkityksetöntä. Enemmistön mielipide on aivottomien tyhmyyskollektiivilaisten mielipide - siis juuri se, mitä ei kannata kuunnella. Florence on hyvä. Lucia on hyvä. Kuten myös Dillon, Groove Armada, Sarah Jaffe ja Yael Naim... Lorde oli hyvä, kunnes Tennis Courtia ja Royalsia alettiin soittaa kaupallisilla kanavilla.
Minun oli tarkoitus kertoa mielipiteeni Nerea Riescon Ars Magicasta. Vain jotta saisin sen linkitettyä TBR 100 -listaan. Mutta kun. Ongelma on se, että mielipidettä on vähän hankalaa muodostaa. Kirja oli äärimäisen keskinkertainen. Ehdottoman mitätön. Ja aivan totaalisen aivoton. Muka-historiallinen rakkaustarina, jonka pääosassa on lähinnä metsänkeijua muistuttava Mayo-tyttö. Minne jäivät faktat? Kaikki se taustatutkimus... Tämän takia!
Periaatteessa kirjassa oli myös paljon hyviä puolia, kuten se, että tarina todellakin perustui tositapahtumiin. Mayo oli myös melkoisen hurmaava tyyppi, kun hänen päänsä sisälle pääsi kunnolla. Tämän ihastus ei ollut kuitenkaan niin mukava tyyppi. Ylipäänsä kaikki auktoriteeteilleen uskolliset hahmot ovat olleet minusta aina jollain tapaa vastenmielisiä.
Noitavainot on myös hyvin kiinnostava aihe. Siihen ei kuitenkaan päästy pureutumaan niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut, sillä huomio keskittyi lähinnä Salazarin päänsisäistä vellontaa tarkkaillen. Ja kuten aina, kaikki mielenkiintoinen tapahtui lopussa. Miksioimiksioimiksi??? Miksei niitä hyviä tapahtumia voi ripotella pitkin kirjaa?
Kello on jo yksitoista. Ei nukuta. Luetuttaa. Kirjoituttaa.
Helsingin-matkani on jatkunut ilman mainittavia takaiskuja tai etupotkuja. Elämä vain on kulkenut. Kovin verkkaista tahtia. Olen käynyt Hietaniemessä - uimavalvoja katseli minua vähän huolestuneen näköisenä - ja sen lähellä sijaitsevassa ihanassa jäätelökioskissa, josta saa aivan valtavia jäätelöpalloja. Muutamia kirjakauppojakin olen kolunnut. Arkadia the International Bookshop on aivan ehdoton. Sitten on Yrjönkadulla sijaistseva antikvariaatti, Kauppatorin kirjanmyyjät... en edes muista kaikkien niiden antikvariaattien nimiä, joissa olen käynyt. Voin sitten ehkä tehdä jonkinlaista kokoavaa postausta matkalta tultuani.
Ja, kuten tapanani on, peruin lupaukseni - paremminkin aikeeni - jälleen kerran. Kirjoitin. Kuuntelin kivaa musaa ja vähän kirjoitin... Nyt kuulostan joltain addiktilta. Niin, tosiaankin. Kirjoitan täysin viihdekäyttötarkoituksessa ja humalahakuisesti. Alkoholi ei ole mitään sanoihin verrattuna. Juoma juovuttaa, mutta sanat saavat pään aivan sekaisin. Kirjoittaminen saa elämän tuntumaan jotenkin kevyemmältä. Tarkoitukselliselta.
(Nyt joku terävä taisi huomata päivän freudilaisen - elämän tarkoitus on kirjoittaminen. Hienoa. Tunnustusta sinulle siitä.)
Tai sitten kirjoittamisesta huumaantuminen on elämän tarkoitus. Who knows.
Helsinki on saanut pääni sekaisin. Vaikka kello on vasta... Kymmenen. Ihan kuin olisi kolme yöllä ja hakkaisin aulakoneen näppistä kuin paraskin Star Wars -fetisistinen tietokonenörtti. Hah. Harmittaa, kun sattuneesta syystä en pääse mihinkään niistä yökerhoista, joita mainostetaan NRJ:llä ja joita kaikki hehkuttavat ihan innoissaan. Namu! Milli! Apollo! Lady moon! Haluan Milliklubille. Tai ihan mihin tahansa yökerhoon. Vain tietääkseni, millaista siellä on. Minua ei kiinnosta alkoholi, tanssiminen tai kauden kuumin DJ. Massamusiikki on... No, juuri sitä massaa. Turhaa. Merkityksetöntä. Enemmistön mielipide on aivottomien tyhmyyskollektiivilaisten mielipide - siis juuri se, mitä ei kannata kuunnella. Florence on hyvä. Lucia on hyvä. Kuten myös Dillon, Groove Armada, Sarah Jaffe ja Yael Naim... Lorde oli hyvä, kunnes Tennis Courtia ja Royalsia alettiin soittaa kaupallisilla kanavilla.
Minun oli tarkoitus kertoa mielipiteeni Nerea Riescon Ars Magicasta. Vain jotta saisin sen linkitettyä TBR 100 -listaan. Mutta kun. Ongelma on se, että mielipidettä on vähän hankalaa muodostaa. Kirja oli äärimäisen keskinkertainen. Ehdottoman mitätön. Ja aivan totaalisen aivoton. Muka-historiallinen rakkaustarina, jonka pääosassa on lähinnä metsänkeijua muistuttava Mayo-tyttö. Minne jäivät faktat? Kaikki se taustatutkimus... Tämän takia!
Periaatteessa kirjassa oli myös paljon hyviä puolia, kuten se, että tarina todellakin perustui tositapahtumiin. Mayo oli myös melkoisen hurmaava tyyppi, kun hänen päänsä sisälle pääsi kunnolla. Tämän ihastus ei ollut kuitenkaan niin mukava tyyppi. Ylipäänsä kaikki auktoriteeteilleen uskolliset hahmot ovat olleet minusta aina jollain tapaa vastenmielisiä.
Noitavainot on myös hyvin kiinnostava aihe. Siihen ei kuitenkaan päästy pureutumaan niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut, sillä huomio keskittyi lähinnä Salazarin päänsisäistä vellontaa tarkkaillen. Ja kuten aina, kaikki mielenkiintoinen tapahtui lopussa. Miksioimiksioimiksi??? Miksei niitä hyviä tapahtumia voi ripotella pitkin kirjaa?
Kello on jo yksitoista. Ei nukuta. Luetuttaa. Kirjoituttaa.
lauantai 19. heinäkuuta 2014
Helsinki, kirjat ja elämän tarkoitus
Olen Helsingissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni.
Hurjaa, ihmeellistä, pelottavaa. Mutta ah, niin inspiroivaa. Kun kävelin Kallion kaduilla, kun katselin Esplanadin upeita, vanhoja rakennuksia, kun istuin ratikassa... Kaikkina noina hetkinä minulla oli vahva tunne siitä, että kuulun tänne. Haluan muuttaa Helsinkiin. Haluan olla helsinkiläinen.
En edelleenkään ole löytänyt inspiraatiota jatkaa kirjoittamista tai saanut uusia ideoita. Mutta, tiedättekö, ei se mitään haittaa. Hyväksyn mukisematta sen, etten kykene tällä hetkellä tuottamaan yhtään mitään. Hyväksyn aikaansaamattomuuteni ja laiskuuteni. Sentään jaksan kirjoittaa blogia. Huomioikaa muuten, että kesän aikana saattaa tulla näitä ei-niin-kirjallisia postauksia vähän useammin, koska en jaksa myöskään lukea.
Todellakin, päätöksenäni oli lukea vähemmän ja tehdä jotain muuta nenä kiinni kirjassa istumisen sijasta. Päätin ryhtyä katselemaan televisiota. Minun tapauksessani se ei ihan onnistunut, koska en löytänyt mitään erityisen upeaa sarjaa. Isä Matteon tutkimuksia on hyvä, mutta seitsemältä illalla olen jossain aivan muualla kuin kotisohvalla. Telkkari on hankala juttu, koska sitä ei voi kantaa mukana kuin kirjaa.
Mutta yhden kirjan olen matkani aikana ehtinyt lukea. Nimittäin... Tulitikkutytön, upeista upeimman kirjan, jota suosittelen kaikille teille. Lämpimästi. Jokin tuossa kirjassa vain on niin sävähdyttävää. Ehkä vanhanaikainen, kielioppivirheillä maustettu kerronta sai minut hullaantumaan kyseiseen kirjaan. Tai sitten päähenkilön suloistakin suloisempi kertojanääni, joka muuttuu aina vain vinksahtaneemmaksi tarinan edetessä.
Tulitikkutyttö on... Kaunis. Ennen kaikkea kaunis, vaikka siinä onkin kaikenlaista kauheaa. Tuo kauneus limittyy vastenmielisyyden kanssa niin hienosti, etten edes tiedä, kumpi on kumpaa. Soucy on taitava tarinankertoja, ja kirja on kaikessa pakkomielteisyydessään nerokas. Se on hauras ja rohkea, peloton ja avuton. Jopa kirjan alkuperäinen nimi, Tyttö joka piti liikaa tulitikuista, kuvastaa upeasti koko tarinaa. Aluksi kaikki on sumeaa, mutta myöhemmin lukija pääsee suoranaiseen hurmoksen tilaan kaikkien ristiriitojen eskaloituessa äärimmilleen. Jokin kirjan rakenteessa nyrjähtää puolessavälissä, kun kaikki alkaa paljastua.
Myös kirjan symboliikka on hienoa - alussa on kuolema, mutta lopussa elämä. Yleensä nämä kaksi ovat toisin päin, mutta niinpä vain kaikki kirjassa vaikuttaa olevan aivan sekaisin. Silti tässä pienessä kirjassa vallitsee täydellinen tasapaino. Kaikki on kohdillaan.
Tulitikkutyttö on niitä kirjoja, joita ei lueta. Ne eletään.
Lähetin kyseisen kirjan muuten kirjeystävälleni. Tai lähetän. Anteeksi, O., kun pilasin yllätyksesi - jos siis pilasin :) Voihan olla, että luet tätä vasta sen jälkeen, kun olet kirjeeni saanut.
Hurjaa, ihmeellistä, pelottavaa. Mutta ah, niin inspiroivaa. Kun kävelin Kallion kaduilla, kun katselin Esplanadin upeita, vanhoja rakennuksia, kun istuin ratikassa... Kaikkina noina hetkinä minulla oli vahva tunne siitä, että kuulun tänne. Haluan muuttaa Helsinkiin. Haluan olla helsinkiläinen.
En edelleenkään ole löytänyt inspiraatiota jatkaa kirjoittamista tai saanut uusia ideoita. Mutta, tiedättekö, ei se mitään haittaa. Hyväksyn mukisematta sen, etten kykene tällä hetkellä tuottamaan yhtään mitään. Hyväksyn aikaansaamattomuuteni ja laiskuuteni. Sentään jaksan kirjoittaa blogia. Huomioikaa muuten, että kesän aikana saattaa tulla näitä ei-niin-kirjallisia postauksia vähän useammin, koska en jaksa myöskään lukea.
Todellakin, päätöksenäni oli lukea vähemmän ja tehdä jotain muuta nenä kiinni kirjassa istumisen sijasta. Päätin ryhtyä katselemaan televisiota. Minun tapauksessani se ei ihan onnistunut, koska en löytänyt mitään erityisen upeaa sarjaa. Isä Matteon tutkimuksia on hyvä, mutta seitsemältä illalla olen jossain aivan muualla kuin kotisohvalla. Telkkari on hankala juttu, koska sitä ei voi kantaa mukana kuin kirjaa.
Mutta yhden kirjan olen matkani aikana ehtinyt lukea. Nimittäin... Tulitikkutytön, upeista upeimman kirjan, jota suosittelen kaikille teille. Lämpimästi. Jokin tuossa kirjassa vain on niin sävähdyttävää. Ehkä vanhanaikainen, kielioppivirheillä maustettu kerronta sai minut hullaantumaan kyseiseen kirjaan. Tai sitten päähenkilön suloistakin suloisempi kertojanääni, joka muuttuu aina vain vinksahtaneemmaksi tarinan edetessä.
Tulitikkutyttö on... Kaunis. Ennen kaikkea kaunis, vaikka siinä onkin kaikenlaista kauheaa. Tuo kauneus limittyy vastenmielisyyden kanssa niin hienosti, etten edes tiedä, kumpi on kumpaa. Soucy on taitava tarinankertoja, ja kirja on kaikessa pakkomielteisyydessään nerokas. Se on hauras ja rohkea, peloton ja avuton. Jopa kirjan alkuperäinen nimi, Tyttö joka piti liikaa tulitikuista, kuvastaa upeasti koko tarinaa. Aluksi kaikki on sumeaa, mutta myöhemmin lukija pääsee suoranaiseen hurmoksen tilaan kaikkien ristiriitojen eskaloituessa äärimmilleen. Jokin kirjan rakenteessa nyrjähtää puolessavälissä, kun kaikki alkaa paljastua.
Myös kirjan symboliikka on hienoa - alussa on kuolema, mutta lopussa elämä. Yleensä nämä kaksi ovat toisin päin, mutta niinpä vain kaikki kirjassa vaikuttaa olevan aivan sekaisin. Silti tässä pienessä kirjassa vallitsee täydellinen tasapaino. Kaikki on kohdillaan.
Tulitikkutyttö on niitä kirjoja, joita ei lueta. Ne eletään.
Lähetin kyseisen kirjan muuten kirjeystävälleni. Tai lähetän. Anteeksi, O., kun pilasin yllätyksesi - jos siis pilasin :) Voihan olla, että luet tätä vasta sen jälkeen, kun olet kirjeeni saanut.
torstai 10. heinäkuuta 2014
Kesäkuulumisia
Täällä sitä ollaan - jälleen. Olin viikon ajan lomailemassa tuolla pohjoisessa - täytyy sanoa, että olen kiitollinen siitä, kuinka vähän itikoita täällä onkaan! Olin jatkuvasti hyttys(myrkky)pilven ympäröimänä, eikä lukemiselle jäänyt liiemmin aikaa - tosin pari kirjaa olisi arvosteltavana.
(No niin, tietysti tahdotte tietää, mitä nuo kirjat ovat. Hanki elämä, Rachel Riley sekä Miina Supisen Säde. Toinen oli hyvä, toinen ei niinkään. Ehkä arvostelen ne sitten myöhemmin... Jos jaksan.)
Mutta niin. Pienen lomareissuni jälkeen olen taas ihanan turvallisesti kotona - näppäimistön äärellä. Eli olisi aikaa kirjoittaa, olisi aikaa lukea - mutta tiedättekö, en vain jaksa. On niin vaivalloista avata kirja ja alkaa ajatella, mitä siinä nyt yritetäänkään sanoa. Aivoni ovat sulaneet.
Ehkä tämän takia kesällä hömppä- ja rikoskirjallisuus on niin suosittua. Ei kun aivot narikkaan vain! Olisiko jollakulla suositteluja? Mikä on kesän dekkari numero yksi? (Huomatkaa, että Tikli on sulaneille aivoilleni hiukan liian massiivinen opus.)
Hyvää kesää teille kaikille! Ja lukekaa kirjoja :)
(No niin, tietysti tahdotte tietää, mitä nuo kirjat ovat. Hanki elämä, Rachel Riley sekä Miina Supisen Säde. Toinen oli hyvä, toinen ei niinkään. Ehkä arvostelen ne sitten myöhemmin... Jos jaksan.)
Mutta niin. Pienen lomareissuni jälkeen olen taas ihanan turvallisesti kotona - näppäimistön äärellä. Eli olisi aikaa kirjoittaa, olisi aikaa lukea - mutta tiedättekö, en vain jaksa. On niin vaivalloista avata kirja ja alkaa ajatella, mitä siinä nyt yritetäänkään sanoa. Aivoni ovat sulaneet.
Ehkä tämän takia kesällä hömppä- ja rikoskirjallisuus on niin suosittua. Ei kun aivot narikkaan vain! Olisiko jollakulla suositteluja? Mikä on kesän dekkari numero yksi? (Huomatkaa, että Tikli on sulaneille aivoilleni hiukan liian massiivinen opus.)
Hyvää kesää teille kaikille! Ja lukekaa kirjoja :)
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
Linnunradan käsikirja liftareille on ollut minulle aina vähän tuntemattomampi juttu - se, josta kaikki puhuvat, ja itse nyökyttelee mukana. "Joo, olen kuullut siitä... Aion lukea... Joskus." Mutta kun tämä kulttiteos löytyi kirpputorilta hintaan 1.50 € (miksi ihmeessä ihmiset ostavat kirjansa uusina?), se tarttui niin sanotusti takkiin. Samalla reissulla löysin myös On rakkautes ääretön -kirjan sekä Coelhon Alkemistin (enkös sanonutkin, etten enää koskaan lue Coelhoa? No, se siitä sitten.).
Mutta mutta. Jo yksi tuon epäonnisen retken löydöistä osoittautui karmaisevaksi pettymykseksi. Ja niin tämäkin. Toivotaan, että edes Alkeimistista on johonkin. Eli yksinkertaisesti - en pitänyt tästä kirjasta. Ei siksi, että se olisi ollut jotenkin teknisesti huono tai muuta - se ei vain ollut minun tyyppiseni kirja ja ehkä jotenkin liian 80- tai 90-lukulainen omaan makuuni. Ja se oli liian ohut. Luin sen loppuun osana lukumaratonia - joka noin sivumennen sanoen meni vähän mönkään. En pidä pakkolukemisesta. Tai ehkä lukumaratonit eivät vain ole minua varten.
Juoni on kuitenkin taitavasti toteutettu. Alussa kaikki näytetään pienoiskoossa - Arthurin talo aiotaan tuhota rakennustöiden tieltä, ja mies asettuu mutalätäkköön makaamaan aikoen estää tämän hirvittävän tapahtuman. Todellisuudessa koko maapallo aiotaan tuhota - eikä Arthurilla ole siinä vaiheessa minkäänlaista mutalätäkköä, johon mennä pitkälleen. Tietyllä tapaa pidin kirjan symboliikasta. Tietyllä tapaa... En. Tuntui, kuin puolet kirjasta olisi puuttunut.
Linnunrata-sarja:
Linnunradan käsikirja liftareille
Maailmanlopun ravintola
Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki
Terve, ja kiitos kaloista
Enimmäkseen harmiton
Vielä yksi juttu... (Kirjoittanut Eoin Colfer)
Adamsin kirjoittamista kirjoista on tehty myös yhteisnide nimeltä Linnunrata: Viisiosainen trilogia.
Mutta mutta. Jo yksi tuon epäonnisen retken löydöistä osoittautui karmaisevaksi pettymykseksi. Ja niin tämäkin. Toivotaan, että edes Alkeimistista on johonkin. Eli yksinkertaisesti - en pitänyt tästä kirjasta. Ei siksi, että se olisi ollut jotenkin teknisesti huono tai muuta - se ei vain ollut minun tyyppiseni kirja ja ehkä jotenkin liian 80- tai 90-lukulainen omaan makuuni. Ja se oli liian ohut. Luin sen loppuun osana lukumaratonia - joka noin sivumennen sanoen meni vähän mönkään. En pidä pakkolukemisesta. Tai ehkä lukumaratonit eivät vain ole minua varten.
Juoni on kuitenkin taitavasti toteutettu. Alussa kaikki näytetään pienoiskoossa - Arthurin talo aiotaan tuhota rakennustöiden tieltä, ja mies asettuu mutalätäkköön makaamaan aikoen estää tämän hirvittävän tapahtuman. Todellisuudessa koko maapallo aiotaan tuhota - eikä Arthurilla ole siinä vaiheessa minkäänlaista mutalätäkköä, johon mennä pitkälleen. Tietyllä tapaa pidin kirjan symboliikasta. Tietyllä tapaa... En. Tuntui, kuin puolet kirjasta olisi puuttunut.
Linnunrata-sarja:
Linnunradan käsikirja liftareille
Maailmanlopun ravintola
Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki
Terve, ja kiitos kaloista
Enimmäkseen harmiton
Vielä yksi juttu... (Kirjoittanut Eoin Colfer)
Adamsin kirjoittamista kirjoista on tehty myös yhteisnide nimeltä Linnunrata: Viisiosainen trilogia.
Romain Puértolas - Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
Kiitoksia arvostelukappaleesta, Otava!
"Hän haukkasi leivonnaisesta palan, ja se oli hänestä aivan hullun (ei tosin lehmän) hyvää. Oli suloista saada syödäkseen. Leivonnainen oli hieman jauhoinen ja tahmainen, mutta huikka vettä hoitaisi sen ongelman. Paha vain, että vettä hänellä ei ollut."
Ikeastakin on nyt sitten kirjoitettu kirja! Tosin kyseessä on ranskalainen Ikea, eikä se Haaparannan liike, jossa minäkin olen käynyt. Kirja siis kertoo Ajatušatru Vašta Patelin epäonnisesta piikkimatonostomatkasta, jonka aikana sitten tapahtuu kaikennäköistä - kivaa ja ei niin kivaa.
Tarina siis alkaa, kun Ajatušatru on päättänyt ostaa piikkimaton - vain ja ainoastaan myydäkseen sen eteenpäin. Toki taitava fakiiri on uskotellut kyläläisilleen tarvitsevansa sitä työhönsä, mutta todelliset aikeet ovat aivan toiset.
Ajatušatrun harmiksi matto tulee liikkeeseen vasta huomispäivänä. Hänellä ei ole yöpaikkaa, joten hän päättää jäädä Ikeaan yöksi - mutta kas, niinpä hän vain päätyy matkaamaan Isoon-Britanniaan - kaapissa. Kulkuvälineeksi kelpaa myös kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären Louis Vuitton -matkalaukku. Kirjaa lukiessani hykertelin ja välillä nauroin jopa ääneen.
Kirjassa on paljon mainioita henkilöitä, ja vaikka kirjan teemat ovat vakavia, onnistuu Puértolas välillä repimään huumoria jopa aivan sopimattomista asioista. Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin ei käsittele siirtolaispolitiikkaa ryppyotsaisella asenteella, vaan uskaltaa olla hauska päivänpolttavasta teemasta huolimatta.
Kirja on hyvin lyhyt - siinä on vain 221 sivua. Silti tarina kasvaa lukijan mielessä valtavaksi kudelmaksi, joka jää elämään omaa elämäänsä kirjan lukemisen jälkeenkin. Todennäköisesti tälle kirjalle ei jatkoa tule, mutta toivin, että saisin lukea tältä kirjailijalta tulevaisuudessa jotain muutakin. Ennustan, että Puértolasista tulee vielä iso nimi kirja-alalla. Suosittelen!
P.S. Jos pidit Variksen velhosta, pidät tästä. Tai toisinpäin.
"Hän haukkasi leivonnaisesta palan, ja se oli hänestä aivan hullun (ei tosin lehmän) hyvää. Oli suloista saada syödäkseen. Leivonnainen oli hieman jauhoinen ja tahmainen, mutta huikka vettä hoitaisi sen ongelman. Paha vain, että vettä hänellä ei ollut."
Ikeastakin on nyt sitten kirjoitettu kirja! Tosin kyseessä on ranskalainen Ikea, eikä se Haaparannan liike, jossa minäkin olen käynyt. Kirja siis kertoo Ajatušatru Vašta Patelin epäonnisesta piikkimatonostomatkasta, jonka aikana sitten tapahtuu kaikennäköistä - kivaa ja ei niin kivaa.
Tarina siis alkaa, kun Ajatušatru on päättänyt ostaa piikkimaton - vain ja ainoastaan myydäkseen sen eteenpäin. Toki taitava fakiiri on uskotellut kyläläisilleen tarvitsevansa sitä työhönsä, mutta todelliset aikeet ovat aivan toiset.
Ajatušatrun harmiksi matto tulee liikkeeseen vasta huomispäivänä. Hänellä ei ole yöpaikkaa, joten hän päättää jäädä Ikeaan yöksi - mutta kas, niinpä hän vain päätyy matkaamaan Isoon-Britanniaan - kaapissa. Kulkuvälineeksi kelpaa myös kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären Louis Vuitton -matkalaukku. Kirjaa lukiessani hykertelin ja välillä nauroin jopa ääneen.
Kirjassa on paljon mainioita henkilöitä, ja vaikka kirjan teemat ovat vakavia, onnistuu Puértolas välillä repimään huumoria jopa aivan sopimattomista asioista. Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin ei käsittele siirtolaispolitiikkaa ryppyotsaisella asenteella, vaan uskaltaa olla hauska päivänpolttavasta teemasta huolimatta.
Kirja on hyvin lyhyt - siinä on vain 221 sivua. Silti tarina kasvaa lukijan mielessä valtavaksi kudelmaksi, joka jää elämään omaa elämäänsä kirjan lukemisen jälkeenkin. Todennäköisesti tälle kirjalle ei jatkoa tule, mutta toivin, että saisin lukea tältä kirjailijalta tulevaisuudessa jotain muutakin. Ennustan, että Puértolasista tulee vielä iso nimi kirja-alalla. Suosittelen!
P.S. Jos pidit Variksen velhosta, pidät tästä. Tai toisinpäin.
torstai 26. kesäkuuta 2014
David Foster Wallace - Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Tämä onkin nyt ensimmäinen novellikokoelma, jonka täällä blogissani arvostelen. Olen lukenut novelleja jonkin verran ennenkin, mutta tämä yksilö on aika... Tyrmäävä pakkaus. Wallacen tyyli on jotenkin niin häpeilemättömän suorasukainen, että punastelun sijaan en voinut kuin nyökytellä joissain kohdissa. Nauraakin sain.
Jotenkin ennakkoluuloni tätä kohtaan olivat aivan valtavat. Tässä muutama syy.
1) Se on novellikokoelma. Siis. Novellikokoelma.
2) Siinä on epäilyttävä kansi.
3) Sen on julkaissut Siltala. Ainut kirja, jonka olen koskaan (tämän lisäksi) kyseiseltä kustantamolta "lukenut", on Hannu Raittilan Terminaali. Se jäi kesken.
Mutta ehkä jostain kumman syystä kustantamo on halunnut vain harvojen löytävän tämän aarteen ja tehnyt kaikkensa, että suuri, bestsellerinnälkäinen yleisö ei saisi tätä käsiinsä. (Kyllä, joitain pidättelee pelkkä ruma tai "vääränlainen" kansi.) Siinä vaiheessa, kun jokin voittaa massan suosion, se muuttuu merkityksettömäksi omissa silmissäni.
Kirjan pääkokoelma, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, on loistava. Muutaman kyseiseen kokoelmaan kuulumattoman kanssa meinasi mennä hermot, kun kirjailija oli käyttänyt alaviitteitä tehokeinona hiukan liian innokkaasti, mutta kahlasin nuokin kohdat läpi suosiolla.
Ja mistäpä muusta näin loistelias kirja voisi kertoakaan kuin seksistä. Näkökulma on silti jotenkin originellisti vinksahtanut - seksuaalisuuttaan ja seksielämäänsä puivat nyt miehet, siis ihan tavalliset (tai sittenkin vähemmän tavalliset) miehet. Norarobertsmaista "ja hän hyväili minua, kunnes tunsin voimallisen kuuman liekin väräjävän sisälläni"* -tyyppistä kerrontaa odottavat saavat pettyä, sillä kirjoissa ei tuollaisia (kieltämättä omituisia) metaforaryöppyjä näy. Rakastan Wallacen rehellisyyttä. Jotenkin tuntuu, ettei aivan kaikki voi olla tässä keksittyä. Kyllä kirjailija on varmasti käyttänyt omiakin kokemuksiaan hyödyksi**.
Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja kyseenalaistaa normaaliuden. Wallace ei tarjoa lukijalle minkäänlaista tietoa, kuinka näitä "haastatteluja" on tehty vai onko niitä tehty lainkaan. En voi olla suosittelematta. Aivan upea, loistelias ja sädehtivä. Kerta kaikkiaan.
*Sitaattia ei ole lainattu mistään Robertsin kirjasta, sillä en omista sellaisia (siis myönnä omistavani), vaan olen lähinnä (minimaalisen) empiirisen tutkimuksen perusteella muotoillut lauseen, joka voisi Robertsin kirjassa esiintyä.
**Tarkoituksenani ei ole häpäistä edesmennyttä kirjailijaa puimalla hänen seksielämäänsä. Anteeksi.
Tässäpä on vielä linkkejä muutamiin kritiikkeihin.
Image (Miina Supinen)
Savon sanomat (Risto Löf)
Uljas - Itä-Suomen ylioppilaslehti (Katri Jämsä)
Demari (Esa Mäkijärvi)
Hesari (Kyösti Niemelä)
Jotenkin ennakkoluuloni tätä kohtaan olivat aivan valtavat. Tässä muutama syy.
1) Se on novellikokoelma. Siis. Novellikokoelma.
2) Siinä on epäilyttävä kansi.
3) Sen on julkaissut Siltala. Ainut kirja, jonka olen koskaan (tämän lisäksi) kyseiseltä kustantamolta "lukenut", on Hannu Raittilan Terminaali. Se jäi kesken.
Mutta ehkä jostain kumman syystä kustantamo on halunnut vain harvojen löytävän tämän aarteen ja tehnyt kaikkensa, että suuri, bestsellerinnälkäinen yleisö ei saisi tätä käsiinsä. (Kyllä, joitain pidättelee pelkkä ruma tai "vääränlainen" kansi.) Siinä vaiheessa, kun jokin voittaa massan suosion, se muuttuu merkityksettömäksi omissa silmissäni.
Kirjan pääkokoelma, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, on loistava. Muutaman kyseiseen kokoelmaan kuulumattoman kanssa meinasi mennä hermot, kun kirjailija oli käyttänyt alaviitteitä tehokeinona hiukan liian innokkaasti, mutta kahlasin nuokin kohdat läpi suosiolla.
Ja mistäpä muusta näin loistelias kirja voisi kertoakaan kuin seksistä. Näkökulma on silti jotenkin originellisti vinksahtanut - seksuaalisuuttaan ja seksielämäänsä puivat nyt miehet, siis ihan tavalliset (tai sittenkin vähemmän tavalliset) miehet. Norarobertsmaista "ja hän hyväili minua, kunnes tunsin voimallisen kuuman liekin väräjävän sisälläni"* -tyyppistä kerrontaa odottavat saavat pettyä, sillä kirjoissa ei tuollaisia (kieltämättä omituisia) metaforaryöppyjä näy. Rakastan Wallacen rehellisyyttä. Jotenkin tuntuu, ettei aivan kaikki voi olla tässä keksittyä. Kyllä kirjailija on varmasti käyttänyt omiakin kokemuksiaan hyödyksi**.
Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja kyseenalaistaa normaaliuden. Wallace ei tarjoa lukijalle minkäänlaista tietoa, kuinka näitä "haastatteluja" on tehty vai onko niitä tehty lainkaan. En voi olla suosittelematta. Aivan upea, loistelias ja sädehtivä. Kerta kaikkiaan.
*Sitaattia ei ole lainattu mistään Robertsin kirjasta, sillä en omista sellaisia (siis myönnä omistavani), vaan olen lähinnä (minimaalisen) empiirisen tutkimuksen perusteella muotoillut lauseen, joka voisi Robertsin kirjassa esiintyä.
**Tarkoituksenani ei ole häpäistä edesmennyttä kirjailijaa puimalla hänen seksielämäänsä. Anteeksi.
Tässäpä on vielä linkkejä muutamiin kritiikkeihin.
Image (Miina Supinen)
Savon sanomat (Risto Löf)
Uljas - Itä-Suomen ylioppilaslehti (Katri Jämsä)
Demari (Esa Mäkijärvi)
Hesari (Kyösti Niemelä)
Markus Zusak - Kirjavaras
"Usko minua kun sanon, että sinä päivänä poimin jokaisen sielun kuin se olisi vastasyntynyt. Jopa suutelin muutamia, myrkytettyjä poskia. Kuuntelin heidän viimeisiä, huohottavia huutojaan. Heidän katoavia sanojaan. Katselin heidän rakkausnäkyjään ja vapautin heidät pelostaan.
Vein heidät kaikki pois, ja sitten jos koskaan tarvitsin muuta ajateltavaa. Täydellisen lohduttomana katsoin yläpuolista maailmaa. Katselin taivasta, kun se muuttui hopeisesta harmaaksi ja sateen väriseksi. Jopa pilvet yrittivät päästä pakoon.
Joskus kuvittelin miltä noiden pilvien yläpuolella näytti, vaikka tiesin kiistattomasti, että aurinko oli vaalea ja että ääretön ilmakehä oli valtava silmä.
He olivat ranskalaisia, juutalaisia ja he olivat sinä."
Mikä kirja! Ajatella, että tällaista sanojen taidetta voi löytää vielä tämän vuosikymmenen kirjoista. Kirjavaras on ainutlaatuinen. Vaikka se kertoo toisesta maailmansodasta, siinä ei ole Anne Frankin Päiväkirjan patetiaa, vaan se onnistuu olemaan raikas ja uniikki. Mitään tällaista ei ole kukaan muu koskaan kirjoittanut - ja epäilen vahvasti, ettei tule kirjoittamaankaan.
Mutta mikä ihme Kirjavarkaassa sitten niin viehättää? Historiallinen tarkkuus? Epäilen. Paremminkin onnistunut ja unohtumaton päähenkilö. Liesel on hienosti rakennettu sekoitus häijyyttä ja empaattisuutta. Moni lukija myös varmasti innoittuu Lieselin rakkaudesta kirjallisuuteen - tosin nykypäivänä Liesel olisi vain voinut mennä kirjastoon ja lainata haluamansa kirjan sieltä. Eipähän olisi tarvinnut varastaa pormestarinrouvalta.
Kävin katsomassa elokuvan - silloin joskus, ajat sitten - ja rakastuin siihen. Nyt mietin, että elokuva saattoi sittenkin olla jopa parempi. Kirja tuntui aika pitkältä - sitähän se olikin - ja elokuva itketti, kirja ei. Kuitenkin elokuva oli uskollinen kirjalle. Melkeinpä tuntuu, että filmatisointiin oli saatu kiteytettyä kaikki se rivien välissä piilevä valtaisa tunnelataus, jota Zusak ei päässyt kirjan lopussa kunnolla purkamaan.
Kuoleman käyttö kertojana oli enemmän kuin onnistunut ratkaisu. Kirja ei tuntunut väkisin väännetyltä, vaikka Kuolema kertoili välissä myös omaa tarinaansa. Ihmisen pahimman pelon persoonallistaminen teki hyvästä kirjasta erinomaisen.
Lukukokemusta ehkä häiritsi vähän se, että olin katsonut elokuvan ensin. Myös pitkät tauot tekivät hallaa lukuprosessille, mutta aika syvän vaikutuksen Kirjavaras minuun silti teki. Suosittelen.
Vein heidät kaikki pois, ja sitten jos koskaan tarvitsin muuta ajateltavaa. Täydellisen lohduttomana katsoin yläpuolista maailmaa. Katselin taivasta, kun se muuttui hopeisesta harmaaksi ja sateen väriseksi. Jopa pilvet yrittivät päästä pakoon.
Joskus kuvittelin miltä noiden pilvien yläpuolella näytti, vaikka tiesin kiistattomasti, että aurinko oli vaalea ja että ääretön ilmakehä oli valtava silmä.
He olivat ranskalaisia, juutalaisia ja he olivat sinä."
Mikä kirja! Ajatella, että tällaista sanojen taidetta voi löytää vielä tämän vuosikymmenen kirjoista. Kirjavaras on ainutlaatuinen. Vaikka se kertoo toisesta maailmansodasta, siinä ei ole Anne Frankin Päiväkirjan patetiaa, vaan se onnistuu olemaan raikas ja uniikki. Mitään tällaista ei ole kukaan muu koskaan kirjoittanut - ja epäilen vahvasti, ettei tule kirjoittamaankaan.
Mutta mikä ihme Kirjavarkaassa sitten niin viehättää? Historiallinen tarkkuus? Epäilen. Paremminkin onnistunut ja unohtumaton päähenkilö. Liesel on hienosti rakennettu sekoitus häijyyttä ja empaattisuutta. Moni lukija myös varmasti innoittuu Lieselin rakkaudesta kirjallisuuteen - tosin nykypäivänä Liesel olisi vain voinut mennä kirjastoon ja lainata haluamansa kirjan sieltä. Eipähän olisi tarvinnut varastaa pormestarinrouvalta.
Kävin katsomassa elokuvan - silloin joskus, ajat sitten - ja rakastuin siihen. Nyt mietin, että elokuva saattoi sittenkin olla jopa parempi. Kirja tuntui aika pitkältä - sitähän se olikin - ja elokuva itketti, kirja ei. Kuitenkin elokuva oli uskollinen kirjalle. Melkeinpä tuntuu, että filmatisointiin oli saatu kiteytettyä kaikki se rivien välissä piilevä valtaisa tunnelataus, jota Zusak ei päässyt kirjan lopussa kunnolla purkamaan.
Kuoleman käyttö kertojana oli enemmän kuin onnistunut ratkaisu. Kirja ei tuntunut väkisin väännetyltä, vaikka Kuolema kertoili välissä myös omaa tarinaansa. Ihmisen pahimman pelon persoonallistaminen teki hyvästä kirjasta erinomaisen.
Lukukokemusta ehkä häiritsi vähän se, että olin katsonut elokuvan ensin. Myös pitkät tauot tekivät hallaa lukuprosessille, mutta aika syvän vaikutuksen Kirjavaras minuun silti teki. Suosittelen.
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Veronica Rossi - Yhä sininen taivas
Tämäkin sarja on nyt päätöksessään. Vähän harmittaa, toisaalta on huojentunut olo - nyt ainakin tiedän, kuinka kävi. Arian ja Perryn tarina tempaisi minut mukaansa jo Paljaan taivaan alla -kirjasta alkaen - luin sen kaksi kertaa putkeen ja sitten vielä parin kuukauden päästä uudelleen. Halki ikiyön oli hieno sekin. Jokaisessa Paljaan taivaan alla -trilogian osassa on erilainen näyttämö. Ensimmäinen sijoittui pääosin vuorovetisten heimon alueelle, toinen taas erään toisen heimon linnoitukseen... Ja tällä kirjalla oli liikkuva näyttämö.
Jos pitäisi valita kirjoista paras, olisi se ensimmäinen, vaikka nämä kaksi muutakin ovat aivan mahtavia. Halki ikiyön oli omalla tavallaan jännittävä, kuten tämäkin. On vaikeaa laittaa näitä paremmuusjärjestykseen.
Tämä viimeinen kirja, Yhä sininen taivas, kertoo Arian, Perryn ja koko vuorovetisten heimon pyrkimyksistä päästä Yhä-siniseen, taianomaiseen paratiisiin, jossa ei ole eetterimyrskyjä. Tämä selitettiin kirjassa jotenkin magneettisten napojen kääntymisellä. Vähän ontuva teoria, mutta parempi sellainen kuin ei teoriaa ollenkaan.
Kirjasarjan maailma on jotenkin aivan uskomaton. Rossi on onnistunut luomaan jotain ainutlaatuista muuten melko tunkkaiseen dystopiagenreen. Tässä kirjassa rajoittavana ja määräävänä osapuolena ei ole yhteiskunta, vaan luonto - jonka ihminen on itse tuhonnut.
Kirjan maailmassa oli kyllä jonkinlainen historiakin, mutta siitä ei liiemmin puhuttu. Oli Ykseys, joka päättyi siihen, että osa väestöstä vietiin turvaan haavemaailmaan ja osa joutui jäämään villin luonnon armoille.
Yhä sininen taivas -kirjassa on upeasti kuvattu sitä, kuinka maailma voi vielä täysin luhistuttuaankin pysyä pystyssä. Mitä kaikkea Arialle ja Perrylle onkaan tapahtunut? Aria joutui kohtaamaan todellisuuden ja Perry omat ennakkoluulonsa. Joten myös erilaisuuden hyväksymistä ja ymmärtämistä tässä kuvataan - uskottavasti, tietysti. Kirjan maailmassa ei ole mitään feikkiä. Kaikki on niin aitoa, että tuntuu kuin kaikki tapahtuisi minulle itselleni.
Suosittelen!
Paljaan taivaan alla -trilogia:
Paljaan taivaan alla
Halki ikiyön
Yhä sininen taivas
Kirjasarjan maailma on jotenkin aivan uskomaton. Rossi on onnistunut luomaan jotain ainutlaatuista muuten melko tunkkaiseen dystopiagenreen. Tässä kirjassa rajoittavana ja määräävänä osapuolena ei ole yhteiskunta, vaan luonto - jonka ihminen on itse tuhonnut.
Kirjan maailmassa oli kyllä jonkinlainen historiakin, mutta siitä ei liiemmin puhuttu. Oli Ykseys, joka päättyi siihen, että osa väestöstä vietiin turvaan haavemaailmaan ja osa joutui jäämään villin luonnon armoille.
Yhä sininen taivas -kirjassa on upeasti kuvattu sitä, kuinka maailma voi vielä täysin luhistuttuaankin pysyä pystyssä. Mitä kaikkea Arialle ja Perrylle onkaan tapahtunut? Aria joutui kohtaamaan todellisuuden ja Perry omat ennakkoluulonsa. Joten myös erilaisuuden hyväksymistä ja ymmärtämistä tässä kuvataan - uskottavasti, tietysti. Kirjan maailmassa ei ole mitään feikkiä. Kaikki on niin aitoa, että tuntuu kuin kaikki tapahtuisi minulle itselleni.
Suosittelen!
Paljaan taivaan alla -trilogia:
Paljaan taivaan alla
Halki ikiyön
Yhä sininen taivas
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)