torstai 31. heinäkuuta 2014

Gillian Philip - Tulimieli

Ihmeellinen kirja, pakko sanoa. Tuntuu kuin minun olisi pitänyt tietää etukäteen jotain kirjan maailmasta ennen kuin olisin saattanut edes harkita lukemista. Tulimieli sai minut tuntemaan jostain syystä kauheaa alemmuudentuntoa. Ei, se ei ole välttämättä huono juttu. Ainakin tunsin jotain.


Bongasin tämän kirjan Risingshadow.fi -sivustolta, josta olen löytänyt monia muitakin hyviä kirjoja. Siis... Itse asiassa kaikki ne fantasiakirjat, jotka olen lukenut (ja joista olen pitänyt) ovat tulleet tietooni Risingin kautta. Tuulen nimen nyt varmaan voisi mainita merkittävimpänä. Siinä on kyllä upea kirja, jota suosittelen joka ikisessä postauksessa. Se on vain niin hyvä.

Harhauduin aiheesta... Taas. Kuten minulla on tapana, en koskaan keskity itse kirjaan vaan siihen, mitä tuntemuksia se herätti, mistä se minua muistuttaa jne jne jne. Mutta minähän olen "pelkkä" kirjabloggaaja. Minulla ei ole samanlaista vastuuta kuin kriitikolla. Jos kirjoittaisin tällaisen jutun Hesariin tai Parnassoon, minut potkaistaisiin ulos välittömästi. Ja kirjailijan maine olisi ikuisesti pilalla. "Hei, tuo on se, jonka kritiikkiin toimittaja ei edes vaivautunut laittamaan mielipidettä!" Jaaha. No, näillä rahkeilla tuskin pääsisin noihin lehtiin asti.

Haluaisin hehkuttaa Tulimieltä. Mutta kun se on niin keskinkertainen! Kaikki mahdolliset kliseet on otettu siinä häpeämättömän railakkaaseen uusiokäyttöön. No, minkäs sille voi. "Ähkyfantasia" on usein aika sisäsiittoista. Anteeksi vain, sen kirjoittajat ja varsinkin lukijat.

Ei kirja silti ole huono! Nautin sen lukemisesta suunnattomasti. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että luin sitä yöllä sängyssäni, vaikka nukkuminen olisi ollut tärkeämpää. Minkäs sille mahtaa. Ensin hyvä kirja, sitten yöunet, eikös se sanonta niin mene. Oma sanontani siis.

Minua epäilytti aluksi aika paljon, sillä kirjan on kuitenkin julkaissut pikkukustantamo (ei niissä mitään vikaa ole, mutta tässäkin käännösjäljestä huomasi valitettavasti resurssien niukkuuden). Ihan mainioksi kirjaksi Tulimieli silti osoittautui. Yhdessä kohdassa tuli jopa sellainen ihana "aaaaaaaawwwww"-tunne, kun... Ai niin, ei saa spoilata! Lukekaa itse, niin tiedätte ;)

Henkilöistä on varmaan vielä syytä sanoa muutama sananen. Seth on hyvin epämielyttävä tyyppi. Conal on myös hyvin epämiellyttävä. Katesta tuskin kannattaa sanoa mitään. Hahmojen näennäisestä inhottavuudesta huolimatta ne on hyvin rakennettu, ja juoni on hyvin jaksotettu. Ehkä hiukan loppupainotteinen, kuten valitettavan monissa kirjoissa, mutta lukijalle oikein sopiva.

Itse tarinasta minun tuskin kannattaa paljastaa enempää. Siispä lopuksi: kyllä, suosittelen, mutta hirmuisen romantiikannälkäisille voisin mainiosti suositella jotain muuta. Rakkautta tässä oli aika vähän, takakannen lupauksista huolimatta.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Miina Supinen - Säde

Toivottavasti kaikki ne lupaukset rehellisistä mielipiteistä eivät nyt romutu, kun kerron, että tätä kirjaa arvostellessa en voi olla rehellinen. Ensinnäkin onnistuisin karkottamaan kaikki lukijani rajulla kielenkäytöllä ja kymmenillä kirosanoilla. Toisekseen rehellistä mielipidettä pidetään yleensä vain loukkaavana, ja sitä se olisi tässäkin tapauksessa - loukkaus paitsi Supista, myös tämän faneja kohtaan. Joten. Yritän olla ihmisiksi ja kirjoittaa kerrankin sitä kuuluisaa rakentavaa kritiikkiä.


Säde on paitsi kirjan, myös päähenkilön nimi. Hän on kouluesimerkki tuuliviiristä, joka saa kaiken, mitä tahtoo, koska on niin hurmaava. Säde saa jopa työpaikan arkeologisilta kaivauksilta. Jokainen voi arvata, kuinka siinä käy. Jo kirjan alussa tehdään selväksi, että Vic Allcockin elämä loppui lyhyeen. Juoni siis perustuu siihen, mitä tapahtui, ei siihen, mitä on tapahtumassa.

Tämä herra Allcock siis kertoo koko tarinan. Välillä oli hiukan hämmentynyt olo - hän kertoi tilanteista, joissa ei ollut itse ollut paikalla, sekä Säteen päänsisäisistä tunteista, joista hänen ei olisi missään nimessä pitänyt tietää. Outoa.

Tai siis, outoahan tämä koko kirja oli. Mix and match, kaikki vain sekaisin! Täysin sekopäinen lahko, jylhät korpimaisemat, epämääräinen kuolemantapaus... Huh sentään, en voi muuta sanoa! Voi Miina, olisit nyt vähän säästellyt niitä ideoita seuraaviinkin kirjoihin.

Meno on hurjaa, kyllä, mutta pienimuotoinen revittelykin olisi ollut ihan sallittua edes silloin tällöin. Kirja on sellainen, että se yrittää voittaa sekä tavallisen kansan että kriitikoiden hyväksynnän - siinä onnistumatta. Kohderyhmä pitää valita, oli kyse mistä tahansa kirjallisuudenlajista.

En ehkä suosittelisi tätä kirjaa. Tästä oli arvostelu Parnassossa asti. Sen artikkelin tilalle olisin keksinyt kymmenen muuta kirjaa, joista kirjoittaa kritiikki arvostettuun kirjallisuuslehteen.

Tosin, nyt tuli mieleeni Supisen vanhempi romaani, Liha tottelee kuria. Se oli mielestäni aika hyvä, kun sen silloin joskus luin. Joten sitä voin suositella. Lämpimästi.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Lentokenttäleikki

Koska on pakko. Tämä on vastaukseni kysymykseen "miksi kirjoitat?".

Head is filled the thought, unlocked.

Jotenkin tuon Dillonin Thirteen Thirtyfive -kappaleen sanat vain kuvaavat tätä tunnetta. Tuntuu kuin kirjoittaminen veisi minua enkä minä kirjoittamista. Olen oman käsikirjoitukseni orja. Kaunista.


Tämän piti olla kirjablogi. Tiedän. Mutta jotenkin asiat ovat lipsuneet siihen suuntaan, että kirjoitan päänsisäisestä maailmastani ja kirjasta, jonka pitäisi valmistua Sitten Joskus. Vuonna x. Jossain, jollain tavalla, jonkun innoittamana.

Yritän ja yritän, mutten saa valmiiksi. Tarvitsisin jonkun inspiroimaan kirjoittamistani. Tarvitsen muusan. Jottei tämä kirjoittaminen olisi pelkkää päämäärätöntä harhailua.

If you go, let me know.

Pelkään eniten sitä, että luovuuteni katoaa. Noin vain, yhtäkkiä. Tai mikä vielä pahempaa, että se hiipuu pois niin salakavalasti, etten edes huomaa. Minua pelottaa, ja pelkään, että pelkoni estää minua luomasta jotain suurta. En halua käyttää kaikkea taitoani kerralla, sillä pelkään, ettei sitä tule lisää, kun jotain on jo tehty.

A cellar, a wishing well, a war or a guarantee
Will do for me

Missä vain voi kirjoittaa. Tahdon jakaa erinomaisen hauskan leikin kanssanne. Sen nimi on Lentokenttäleikki sen syntypaikan mukaan. Tarvitset vain kynän ja paperia. Ja sitten valitset julkisella paikalla istuskelevan uhrisi. Sitten vain kunnon spekulointia kyseisestä tyypistä. Tarkkaile kehonkieltä. "Lentoliput rintataskussa. Selvästi tottunut pitämään siellä muutakin. Syanidia?!" Omat spekulointini ovat sieltä vainoharhaisimmasta päästä. Joten... Älkäätte ottako liian vakavasti. Lentokenttäleikki on leikkiä, kuten sen nimestä jo kuuluu.

I go running with a heart on fire
I go running with a heart on fire

Yhtä sekavia postauksia on tulossa vastakin. Orientoitukaa siihen. Kiitos.

I go running with a heart on fire

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Espanjan noitavainoja ja muuta hauskaa

Elämän tarkoitus. Ja pöh. Vaikka edellisen viestini otsikossa sellainen hömpötys mainittiinkin, sitä ei käsitelty kyseisessä postauksessa. Eikä kyllä toivon mukaan tässäkään.

Helsingin-matkani on jatkunut ilman mainittavia takaiskuja tai etupotkuja. Elämä vain on kulkenut. Kovin verkkaista tahtia. Olen käynyt Hietaniemessä - uimavalvoja katseli minua vähän huolestuneen näköisenä - ja sen lähellä sijaitsevassa ihanassa jäätelökioskissa, josta saa aivan valtavia jäätelöpalloja. Muutamia kirjakauppojakin olen kolunnut. Arkadia the International Bookshop on aivan ehdoton. Sitten on Yrjönkadulla sijaistseva antikvariaatti, Kauppatorin kirjanmyyjät... en edes muista kaikkien niiden antikvariaattien nimiä, joissa olen käynyt. Voin sitten ehkä tehdä jonkinlaista kokoavaa postausta matkalta tultuani.

Ja, kuten tapanani on, peruin lupaukseni - paremminkin aikeeni - jälleen kerran. Kirjoitin. Kuuntelin kivaa musaa ja vähän kirjoitin... Nyt kuulostan joltain addiktilta. Niin, tosiaankin. Kirjoitan täysin viihdekäyttötarkoituksessa ja humalahakuisesti. Alkoholi ei ole mitään sanoihin verrattuna. Juoma juovuttaa, mutta sanat saavat pään aivan sekaisin. Kirjoittaminen saa elämän tuntumaan jotenkin kevyemmältä. Tarkoitukselliselta.

(Nyt joku terävä taisi huomata päivän freudilaisen - elämän tarkoitus on kirjoittaminen. Hienoa. Tunnustusta sinulle siitä.)

Tai sitten kirjoittamisesta huumaantuminen on elämän tarkoitus. Who knows.

Helsinki on saanut pääni sekaisin. Vaikka kello on vasta... Kymmenen. Ihan kuin olisi kolme yöllä ja hakkaisin aulakoneen näppistä kuin paraskin Star Wars -fetisistinen tietokonenörtti. Hah. Harmittaa, kun sattuneesta syystä en pääse mihinkään niistä yökerhoista, joita mainostetaan NRJ:llä ja joita kaikki hehkuttavat ihan innoissaan. Namu! Milli! Apollo! Lady moon! Haluan Milliklubille. Tai ihan mihin tahansa yökerhoon. Vain tietääkseni, millaista siellä on. Minua ei kiinnosta alkoholi, tanssiminen tai kauden kuumin DJ. Massamusiikki on... No, juuri sitä massaa. Turhaa. Merkityksetöntä. Enemmistön mielipide on aivottomien tyhmyyskollektiivilaisten mielipide - siis juuri se, mitä ei kannata kuunnella. Florence on hyvä. Lucia on hyvä. Kuten myös Dillon, Groove Armada, Sarah Jaffe ja Yael Naim... Lorde oli hyvä, kunnes Tennis Courtia ja Royalsia alettiin soittaa kaupallisilla kanavilla.



Minun oli tarkoitus kertoa mielipiteeni Nerea Riescon Ars Magicasta. Vain jotta saisin sen linkitettyä TBR 100 -listaan. Mutta kun. Ongelma on se, että mielipidettä on vähän hankalaa muodostaa. Kirja oli äärimäisen keskinkertainen. Ehdottoman mitätön. Ja aivan totaalisen aivoton. Muka-historiallinen rakkaustarina, jonka pääosassa on lähinnä metsänkeijua muistuttava Mayo-tyttö. Minne jäivät faktat? Kaikki se taustatutkimus... Tämän takia!

Periaatteessa kirjassa oli myös paljon hyviä puolia, kuten se, että tarina todellakin perustui tositapahtumiin. Mayo oli myös melkoisen hurmaava tyyppi, kun hänen päänsä sisälle pääsi kunnolla. Tämän ihastus ei ollut kuitenkaan niin mukava tyyppi. Ylipäänsä kaikki auktoriteeteilleen uskolliset hahmot ovat olleet minusta aina jollain tapaa vastenmielisiä.

Noitavainot on myös hyvin kiinnostava aihe. Siihen ei kuitenkaan päästy pureutumaan niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut, sillä huomio keskittyi lähinnä Salazarin päänsisäistä vellontaa tarkkaillen. Ja kuten aina, kaikki mielenkiintoinen tapahtui lopussa. Miksioimiksioimiksi??? Miksei niitä hyviä tapahtumia voi ripotella pitkin kirjaa?

Kello on jo yksitoista. Ei nukuta. Luetuttaa. Kirjoituttaa.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Helsinki, kirjat ja elämän tarkoitus

Olen Helsingissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Hurjaa, ihmeellistä, pelottavaa. Mutta ah, niin inspiroivaa. Kun kävelin Kallion kaduilla, kun katselin Esplanadin upeita, vanhoja rakennuksia, kun istuin ratikassa... Kaikkina noina hetkinä minulla oli vahva tunne siitä, että kuulun tänne. Haluan muuttaa Helsinkiin. Haluan olla helsinkiläinen.

En edelleenkään ole löytänyt inspiraatiota jatkaa kirjoittamista tai saanut uusia ideoita. Mutta, tiedättekö, ei se mitään haittaa. Hyväksyn mukisematta sen, etten kykene tällä hetkellä tuottamaan yhtään mitään. Hyväksyn aikaansaamattomuuteni ja laiskuuteni. Sentään jaksan kirjoittaa blogia. Huomioikaa muuten, että kesän aikana saattaa tulla näitä ei-niin-kirjallisia postauksia vähän useammin, koska en jaksa myöskään lukea.

Todellakin, päätöksenäni oli lukea vähemmän ja tehdä jotain muuta nenä kiinni kirjassa istumisen sijasta. Päätin ryhtyä katselemaan televisiota. Minun tapauksessani se ei ihan onnistunut, koska en löytänyt mitään erityisen upeaa sarjaa. Isä Matteon tutkimuksia on hyvä, mutta seitsemältä illalla olen jossain aivan muualla kuin kotisohvalla. Telkkari on hankala juttu, koska sitä ei voi kantaa mukana kuin kirjaa.


Mutta yhden kirjan olen matkani aikana ehtinyt lukea. Nimittäin... Tulitikkutytön, upeista upeimman kirjan, jota suosittelen kaikille teille. Lämpimästi. Jokin tuossa kirjassa vain on niin sävähdyttävää. Ehkä vanhanaikainen, kielioppivirheillä maustettu kerronta sai minut hullaantumaan kyseiseen kirjaan. Tai sitten päähenkilön suloistakin suloisempi kertojanääni, joka muuttuu aina vain vinksahtaneemmaksi tarinan edetessä.

Tulitikkutyttö on... Kaunis. Ennen kaikkea kaunis, vaikka siinä onkin kaikenlaista kauheaa. Tuo kauneus limittyy vastenmielisyyden kanssa niin hienosti, etten edes tiedä, kumpi on kumpaa. Soucy on taitava tarinankertoja, ja kirja on kaikessa pakkomielteisyydessään nerokas. Se on hauras ja rohkea, peloton ja avuton. Jopa kirjan alkuperäinen nimi, Tyttö joka piti liikaa tulitikuista, kuvastaa upeasti koko tarinaa. Aluksi kaikki on sumeaa, mutta myöhemmin lukija pääsee suoranaiseen hurmoksen tilaan kaikkien ristiriitojen eskaloituessa äärimmilleen. Jokin kirjan rakenteessa nyrjähtää puolessavälissä, kun kaikki alkaa paljastua.

Myös kirjan symboliikka on hienoa - alussa on kuolema, mutta lopussa elämä. Yleensä nämä kaksi ovat toisin päin, mutta niinpä vain kaikki kirjassa vaikuttaa olevan aivan sekaisin. Silti tässä pienessä kirjassa vallitsee täydellinen tasapaino. Kaikki on kohdillaan.

Tulitikkutyttö on niitä kirjoja, joita ei lueta. Ne eletään.

Lähetin kyseisen kirjan muuten kirjeystävälleni. Tai lähetän. Anteeksi, O., kun pilasin yllätyksesi - jos siis pilasin :) Voihan olla, että luet tätä vasta sen jälkeen, kun olet kirjeeni saanut.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Kesäkuulumisia

Täällä sitä ollaan - jälleen. Olin viikon ajan lomailemassa tuolla pohjoisessa - täytyy sanoa, että olen kiitollinen siitä, kuinka vähän itikoita täällä onkaan! Olin jatkuvasti hyttys(myrkky)pilven ympäröimänä, eikä lukemiselle jäänyt liiemmin aikaa - tosin pari kirjaa olisi arvosteltavana.

(No niin, tietysti tahdotte tietää, mitä nuo kirjat ovat. Hanki elämä, Rachel Riley sekä Miina Supisen Säde. Toinen oli hyvä, toinen ei niinkään. Ehkä arvostelen ne sitten myöhemmin... Jos jaksan.)

Mutta niin. Pienen lomareissuni jälkeen olen taas ihanan turvallisesti kotona - näppäimistön äärellä. Eli olisi aikaa kirjoittaa, olisi aikaa lukea - mutta tiedättekö, en vain jaksa. On niin vaivalloista avata kirja ja alkaa ajatella, mitä siinä nyt yritetäänkään sanoa. Aivoni ovat sulaneet.

Ehkä tämän takia kesällä hömppä- ja rikoskirjallisuus on niin suosittua. Ei kun aivot narikkaan vain! Olisiko jollakulla suositteluja? Mikä on kesän dekkari numero yksi? (Huomatkaa, että Tikli on sulaneille aivoilleni hiukan liian massiivinen opus.)

Hyvää kesää teille kaikille! Ja lukekaa kirjoja :)