Suomen Young Adult -skene on herännyt kuolleista. Salaman, Simukan ja Susirajan jälkeen luvassa on hieman lisää Rouhiaista - tällä kertaa suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen. Rehellisesti sanoen odotin jotain tylsempää ja kesympää, mutta Väki-trilogian avausosa Muistojenlukija osoittautui taattuun Rouhiais-tyyliin loistavaksi.
16-vuotiaalla Kiurulla on kyky houkutella ihmisten muistoja luokseen kuin lintuja. Hän ei ole mikään täydellinen nuortenkirjan sankaritar huolimatta tästä erityisominaisuudestaan. Vähävaraisuus varjostaa kirjoista ja lukemisesta innostuneen tytön elämää, ja erityistä kontrastia tähän luo parhaan ystävän Samuelin perhe, joka on vauras ja jollei aivan yläluokkainen, ainakin sen elämäntyyliä jäljittelevä.
Kiurun tausta ei muutenkaan ole mikään kaikista tavallisin: hänessä virtaa romaniverta, mutta äidin vaatimuksesta asiasta ei puhuta. Myös kirjan muut hahmot, jotka Kiuru löytää etsiessään selitystä erikoiselle kyvylleen, ovat perimältään jostain muualta kuin Suomesta. Shangri-Laksi nimetyssä kommuunissa asuu monenkirjavaa väkeä. Bollywood on arvattavasti intialaistaustainen, ja veljekset Dai ja Nelu ovat Romaniasta. Rouhiainen rikkoo mielestäni Muistojenlukijassa hienosti monia stereotypioita ja tabuja, joita liittyy "vieraasta" kirjoittamiseen. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla - osa älykkäitä, osa ilkeitä, osa masentuneita, eikä ihonvärillä tai äidinkielellä ole sen kanssa mitään tekemistä.
Muistojenlukija on siitä poikkeuksellinen nuortenkirja, että siinä vähävaraisuutta ei esitetä esteenä, vaan olosuhteena. Rouhiaisen sosiologiaopintojen vaikutusta on vaikea olla huomaamatta. Kirjailija ei suostu tekemään hahmoistaan rahan orjia ja sen puutteen uhreja, vaan keskittyy - onneksi - hahmojen muihin ominaisuuksiin. Realistinen köyhyyden kuvaus kuitenkin osuu maaliinsa: lukijaa alkaa väistämättä ahdistaa, varsinkin, jos itsellä on kokemusta siitä, että rahat eivät vain riitä mihinkään. Tavallaan jopa pahemmaksi asian tekee se, että Kiurun isä on ornitologi, siis yliopiston käynyt, korkeakoulutettu ihminen. Silti heidän perheensä joutuu kiristämään nälkävyötään.
[Kiuru] muisti yhdennentoista syntymäpäivänsä. Kaikkien aikojen parhaan syntymäpäivänsä. Sen lisäksi, että hän oli saanut lahjaksi kaksi kovakantista kirjaa, hän ja hänen isänsä olivat menneet elokuviin ja sen jälkeen vielä syömään. Hän oli ollut aluksi hyvin innoissaan, mutta mitä pidemmälle päivä oli edennyt, sitä enemmän häntä oli alkanut ahdistaa.
Jälkiruokaan mennessä hän oli viimein paljastanut isälle olevansa huolissaan, että päivään oli kulunut liikaa rahaa.
"Ei aina voi ajatella hintaa", hänen isänsä oli sanonut. "Elämässä pitää tehdä kivoja juttuja. Useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään tuntea tästä syyllisyyttä. Ei siis mekään tunneta."
Silloin Kiuru oli tajunnut, että hänen todellisuutensa poikkesi ratkaisevalla tavalla monen muun todellisuudesta. Hän oli tottunut pelkäämään, että asiat menivät rikki ja kuluivat puhki, tottunut olemaan pyytämättä ja haluamatta. Hän oli tottunut pitämään sitä hyveenä, mutta jonkun muun todellisuudessa se olikin pelkkää heikkoutta.
Vastakkainasettelu hyvinvoinnin ja vähäosaisuuden välillä on erittäin vahva. Välillä jopa jonkinlaisia luokkavihan häivähdyksiä oli havaittavissa, vaikka esimerkiksi lapsena kaatopaikalla asunut Dai on kaukana pyhimyksestä. Kiuru sen sijaan tipahtaa jonnekin näiden kahden määritelmän väliin: hänellä ei ole varaa samaan kuin Samuelilla, mutta uusiin ystäviinsä verrattuna hänellä on enemmän kuin tarpeeksi. Yleisesti ottaen Muistojenlukijan hahmokaarti jakautuu hyviksiin ja pahiksiin varallisuuden perusteella.
Voisin analysoida iäisyyksiin sitä, miten Muistojenlukijassa esitetään eri yhteiskuntaluokat, mutta myös tarinan muista ansioista on sanottava sananen.
Pidin kirjan mytologiasta, joka on täynnä viittauksia vanhaan suomalaiseen mytologiaan. Esimerkiksi kiuru on "sielunlintu", eli jonkinlainen hengen ilmentymä fyysisessä siivekkäässä. Ihmisen sielun - tai mielen, riippuen siitä, uskooko näihin asioihin vai ei - kanssa ollaan tekemisissä kirjassa muutenkin. Kyvystä riippuen henkilöt voivat hallita toisten tunteita, aavistaa tulevaisuuden tai estää toisten kykyjen käytön.
Toisin kuin Susirajassa, hahmojen yliluonnollisuus ei näy milloinkaan ulospäin. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka tahansa vastaantulija voi omistaa vaikka millaisia kykyjä, enkä saa koskaan tietää sitä. Hienoin, jännittävin ja ihmeellisin maailma on meidän omassa mielessämme, ja kirja on siitä hieno muistutus.
Rouhiainen on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle nuorten aikuisten kirjallisuudelle. Toivon, että mahdollisimman moni nuori löytää Muistojenlukijan ja huomaa, että se aika, kun kotimainen nuortenkirjallisuus oli tylsää, kiusallista ja tönkköä, on ohi.
Arvostelukappale.
P. S. Suosikkikirjakauppani mainittu! Olen maininnut sen blogissani lähes päivälleen kolme vuotta sitten, kun kävin Helsingissä ja huumaannuin kaupungista täysin.
sunnuntai 30. heinäkuuta 2017
lauantai 29. heinäkuuta 2017
Chuck Palahniuk - Fight club
Kulttiklassikoksikin tituleerattu Fight club on kirja, jonka olemassaolosta en edes tiennyt pari viikkoa sitten. Kaikkihan ovat kuulleet David Fincherin ohjaamasta, samannimisestä elokuvasta. En ole itse sitä vielä nähnyt, mutta olen kyllä kuullut sen "kuolemattomuudesta" ja muutakin vastaavaa ylistystä.
Olisin halunnut, että Fight club tyrmää minut, mutta sitä se ei tehnyt. Huolimatta lopun plot twististä juoni oli melko junnaava, enkä saanut juurikaan suuria oivalluksia kirjan ansiosta. Tekstin lävitse puskeva, kirjailijan periamerikkalaisen yltiöliberaali agenda sai minut voimaan pahoin, eikä teos ollut kaunokirjallisestikaan mikään mestariteos.
Nimettömänä pysyttelevä kertoja ei saa öisin unta ja vihaa elämäänsä. Ainoa asia, joka tuo hänelle jonkinlaista elämänhalua, on kuolemansairaiden tukiryhmissä ravaaminen. Noissa tukiryhmissä käy myös Marla, joka on kirjan ainoa kunnon naishahmo - ja aivan totaalisen sekaisin. Marla ja päähenkilö päättävät, että kaksi teeskentelijää per tukiryhmä on liikaa ja jakavat tukiryhmät keskenään. Kertojalla menee ihan hyvin. Kunnes.
Tyler Durden -niminen herra astuu kertojan elämään. Tämä järjestää "tappelukerhoja" hämyisissä baareissa ja autioilla parkkipaikoilla, ja kaikenlaiset miehet (kyllä, vain miehet - tappelukerhot ovat hyvin eksklusiivisia) mäiskivät toisiaan naamaan minkä ehtivät. Alaiset hakkaavat pomojaan, raksamiehet sikarinpolttelijoita. Kerhojen ensimmäinen sääntö kuuluu: "Fight clubista ei puhuta." Ehkä Palahniuk on koettanut parodioida nykyistä salaseurayhteiskuntaamme tai sitten vain huomaamattaan toistanut sen rakenteita kykenemättä luomaan mitään uutta tai vaihtoehtoista.
Huvittavaa on, että kulutusyhteiskunnan pakenemiseksi ja vastustamiseksi tarkoitettu kaaos ja väkivalta ovat loppujen lopuksi yhtä huonoja keinoja todelliseen muutokseen kuin vastustajansa. Hakkaaminen on yhtä turhaa kuin joulukoristeet, eikä mitenkään dekadenttia, ylevää tai kapinallista, vaikka niin kovasti Fight club koettaakin sellaista viestiä.
Tällä hetkellä minulla on kesken Palahniukin Kirottu, joka kertoo Helvettiin joutuneesta 13-vuotiaasta tytöstä. Päätin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.
Olisin halunnut, että Fight club tyrmää minut, mutta sitä se ei tehnyt. Huolimatta lopun plot twististä juoni oli melko junnaava, enkä saanut juurikaan suuria oivalluksia kirjan ansiosta. Tekstin lävitse puskeva, kirjailijan periamerikkalaisen yltiöliberaali agenda sai minut voimaan pahoin, eikä teos ollut kaunokirjallisestikaan mikään mestariteos.
Nimettömänä pysyttelevä kertoja ei saa öisin unta ja vihaa elämäänsä. Ainoa asia, joka tuo hänelle jonkinlaista elämänhalua, on kuolemansairaiden tukiryhmissä ravaaminen. Noissa tukiryhmissä käy myös Marla, joka on kirjan ainoa kunnon naishahmo - ja aivan totaalisen sekaisin. Marla ja päähenkilö päättävät, että kaksi teeskentelijää per tukiryhmä on liikaa ja jakavat tukiryhmät keskenään. Kertojalla menee ihan hyvin. Kunnes.
Tyler Durden -niminen herra astuu kertojan elämään. Tämä järjestää "tappelukerhoja" hämyisissä baareissa ja autioilla parkkipaikoilla, ja kaikenlaiset miehet (kyllä, vain miehet - tappelukerhot ovat hyvin eksklusiivisia) mäiskivät toisiaan naamaan minkä ehtivät. Alaiset hakkaavat pomojaan, raksamiehet sikarinpolttelijoita. Kerhojen ensimmäinen sääntö kuuluu: "Fight clubista ei puhuta." Ehkä Palahniuk on koettanut parodioida nykyistä salaseurayhteiskuntaamme tai sitten vain huomaamattaan toistanut sen rakenteita kykenemättä luomaan mitään uutta tai vaihtoehtoista.
Tällä hetkellä minulla on kesken Palahniukin Kirottu, joka kertoo Helvettiin joutuneesta 13-vuotiaasta tytöstä. Päätin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.
maanantai 17. heinäkuuta 2017
Ruta Sepetys - Salt to the Sea
Guilt is a hunter.
Fate is a hunter.
Shame is a hunter.
Fear is a hunter.
Ruta Sepetys, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessa suosiota saaneen Harmaata valoa -kirjan, käsittelee jälleen historiallisia teemoja viime vuonna ilmeestyneessä kirjassaan Salt to the Sea. Todellisiin historian käänteisiin nojaava fiktiivinen kertomus osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava Sepetys on paitsi faktojen, myös kaunokirjallisten keinojen kanssa.
Neljä kertojaa - Joana, Florian, Emilia ja Alfred ovat eri maista ja kokevat toisen maailmansodan eri tavoin, mutta yhtä kaikki kärsivät siitä suunnattomasti. Heidän vanha elämänsä ja siihen sisältyneet unelmat on pyyhkäisty pois. Lääketiedettä opiskellut Joana päätyi paikkailemaan sodan runtelemia ihmisiä parhaansa mukaan, Emilia joutui pakenemaan kotoaan mahdollisesti vielä vaarallisempaan paikkaan, Florian kantaa mukanaan valtavaa salaisuutta, ja Alfred - voi, Alfred. Hän on täysiverinen natsi.
Kuten myös Sepetyksen edellisessä kirjassa, hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Heillä on tavoitteensa, ja osa ei kaihda kovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Kirjailijalla on hämmästyttävä kyky tuoda esiin ihmisluonnon pimeät puolet ilman, että valo hukkuu hahmoista kokonaan. Suurin osa ihmisluonnosta on hämärää harmaata, jotain mustan ja valkoisen väliltä, mikä on sekä Salt to the Seassa että Harmaassa valossa hyvin esitetty.
Minun on todellakin ylistettävä Sepetystä historiallisesta taustatyöstä ja pieteetistä, jolla hän on pyrkinyt autenttisuuteen miljöön ja hahmojen suhteen. Laiva, jolla hahmot vihdoin kohtaavat, on nimeltään Wilhelm Gustloff. Kuulostaako tutulta? Ai, ei. No, sen upotessa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä Titaniciin verrattuna, eli noin 9000 henkeä.
Mielenkiintoista on, että yksi kertojista, Joana Vilkas, on Harmaata valoa -kirjan Lina Vilkasin serkku. Kirjan lukeneet tietävät, kuinka Linan kävi - mutta miksi, sen kertoo Joana.
Salt to the Sea on mieletön kirja. Ei täydellinen, sillä kerronta oli hetkittäin irrallista näkökulman poukkoillessa hahmosta toiseen ja juonen jäädessä siten ohuehkoksi. Kuitenkin tunne ja sanoma välittyvät täydellisesti, mikä tekee kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen.
Fate is a hunter.
Shame is a hunter.
Fear is a hunter.
Ruta Sepetys, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessa suosiota saaneen Harmaata valoa -kirjan, käsittelee jälleen historiallisia teemoja viime vuonna ilmeestyneessä kirjassaan Salt to the Sea. Todellisiin historian käänteisiin nojaava fiktiivinen kertomus osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava Sepetys on paitsi faktojen, myös kaunokirjallisten keinojen kanssa.
Neljä kertojaa - Joana, Florian, Emilia ja Alfred ovat eri maista ja kokevat toisen maailmansodan eri tavoin, mutta yhtä kaikki kärsivät siitä suunnattomasti. Heidän vanha elämänsä ja siihen sisältyneet unelmat on pyyhkäisty pois. Lääketiedettä opiskellut Joana päätyi paikkailemaan sodan runtelemia ihmisiä parhaansa mukaan, Emilia joutui pakenemaan kotoaan mahdollisesti vielä vaarallisempaan paikkaan, Florian kantaa mukanaan valtavaa salaisuutta, ja Alfred - voi, Alfred. Hän on täysiverinen natsi.
Kuten myös Sepetyksen edellisessä kirjassa, hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Heillä on tavoitteensa, ja osa ei kaihda kovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Kirjailijalla on hämmästyttävä kyky tuoda esiin ihmisluonnon pimeät puolet ilman, että valo hukkuu hahmoista kokonaan. Suurin osa ihmisluonnosta on hämärää harmaata, jotain mustan ja valkoisen väliltä, mikä on sekä Salt to the Seassa että Harmaassa valossa hyvin esitetty.
Minun on todellakin ylistettävä Sepetystä historiallisesta taustatyöstä ja pieteetistä, jolla hän on pyrkinyt autenttisuuteen miljöön ja hahmojen suhteen. Laiva, jolla hahmot vihdoin kohtaavat, on nimeltään Wilhelm Gustloff. Kuulostaako tutulta? Ai, ei. No, sen upotessa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä Titaniciin verrattuna, eli noin 9000 henkeä.
Mielenkiintoista on, että yksi kertojista, Joana Vilkas, on Harmaata valoa -kirjan Lina Vilkasin serkku. Kirjan lukeneet tietävät, kuinka Linan kävi - mutta miksi, sen kertoo Joana.
Salt to the Sea on mieletön kirja. Ei täydellinen, sillä kerronta oli hetkittäin irrallista näkökulman poukkoillessa hahmosta toiseen ja juonen jäädessä siten ohuehkoksi. Kuitenkin tunne ja sanoma välittyvät täydellisesti, mikä tekee kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen.
tiistai 11. heinäkuuta 2017
Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Lokakuussa ilmestyvä Nokisen tomumajan arvoitus, alkukielellä As Chimney Sweepers Come to Dust jatkaa Flavia de Lucen tarinaa. Luin kirjan englanniksi, koska minut täysin hurmanneen kuudennen osan (lue arvostelu!) jälkeen en malttanut odottaa suomennosta. Lukemani teos on todellinen muutos aiempaan tarinalinjaan, mutta hyvällä tavalla.
Jäivät paahteet auringon,
Talven myrskyt raivokkaat;
Päivätyösi tehty on,
Kotiin käyt ja palkkas saat.
Pojat, immet ihanat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.
Pääsit suurten vainosta,
Uhkat vältit valtijain;
Sure et ruokaa, vaatetta;
Tammi nyt on ruoko vain.
Oppineet ja ruhtinaat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.
Kuten Kuolleet linnut eivät laula -kirjan lopussa kävi ilmi, Flavia lähetetään kanadalaiseen neiti Bodycoten sisäoppilaitokseen. Hän kokee tulleensa karkotetuksi, mutta kun koulusta löytyy hiiltynyt, muumiomainen ruumis, hän on aivan innoissaan. Murhamysteerejä, mahtavaa! Käy kuitenkin ilmi, että koulusta on hävinnyt oppilaita, ja jotkut opettajat, rehtorista nyt puhumattakaan, käyttäytyvät äärimmäisen epäilyttävästi.
En tiedä, olenko ennen maininnut nauttivani suunnattomasti hienostuneisiin tyttökouluihin sijoittuvista mysteereistä, mutta tietäkää tämä, lukijani: Harvassa ovat kirjat, joissa makumieltymyksiini vastattaisiin yhtä hyvin kuin Flavia de Lucen seitsemännessä seikkailussa.
Kuolema on teoksessa aivan eri tavalla esitetty kuin aiemmissa Bradleyltä lukemissani kirjoissa. Ehkä Flavian vanhentuessa ja kypsyessä asioiden mustavalkoisuus alkaa haihtua, eikä kuolemakaan ole enää niin ehdoton asia kuin nuorempana. Suhtautuminen kuolemaan on myös paljon välinpitämättömämpää, mutta ei kuitenkaan julmalla tavalla. Se on osa ihmisen elämää, sen viimeinen vaihe, ja Flavian on se ymmärrettävä huolimatta nuoruudestaan.
Shakespearelta lainattu kirjan alkuperäinen nimi As Chimney Sweepers Come to Dust on kaikessa katkeransuloisuudessaan mainio otsake romaanille, mutta vähintään yhtä kekseliäs on suomenkielinen nimi, joka leikittelee paitsi alkuperäiskielisen nimen "tomuun olet palaava" -tematiikalla, myös sanonnalla tomumajasta, ihmisruumiista.
Gutenberg-projektista löytyy muuten suomenkielinen versio Cymbelinesta, näytelmästä, josta kirjan nimi on napattu. Sieltä löytyy myös suomenkielinen runo kokonaisuudessaan (näytös 4, kohtaus 2). Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat alla.
Talven myrskyt raivokkaat;
Päivätyösi tehty on,
Kotiin käyt ja palkkas saat.
Pojat, immet ihanat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.
Pääsit suurten vainosta,
Uhkat vältit valtijain;
Sure et ruokaa, vaatetta;
Tammi nyt on ruoko vain.
Oppineet ja ruhtinaat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.
Elämän lopullisuus ei ole ainoa raskas taakka, jota Flavia saa kantaa. Vastuu, johon sukutausta velvoittaa, salaisuudet ja ääneenlausumattomat kysymykset ovat tehdä hänet hulluksi uteliaisuudesta. Lukijana on mahtavaa nähdä hahmon kehityskaari. Flavia on kirjasarjan alussa utelias kemisti, joka pistää nokkansa joka soppaan ja pitää itseään täydellisen erehtymättömänä. On kuitenkin paljon, mitä Flavia ei tiedä. Olin lähes pakahtua ylpeydestä, kun Bishop's Laceyn näsäviisain lapsi riuhtaisi kuvitteelliset silmälappunsa irti ja uskalsi kohdata erehtyväisyytensä.
Toisaalta sankarittaremme on vasta 12-vuotias, eli tällaisia kasvamisen hetkiä on luultavasti tulossa vielä lisää. Alan Bradley on onnistunut mestarillisesti siinä, missä moni jännityskirjailija uppoaa suonsilmään: luomaan hahmon, joka kehittyy jokaisen ratkaisemansa rikoksen myötä. Toivon, että Flavia ehtii kasvaa aikuiseksi asti ja lukijat pääsevät näkemään, millainen neiti Marple hänestä vielä kehkeytyy. 1960-luku (jolloin neiti de Luce olisi parikymppinen) olisi myös täydellistä aikaa vakoojatehtäville, joihin Flavia saattaa vielä joutua - ainakin Nokisen tomumajan arvoituksesta päätellen.
Kirjasarjasta suunnitellaan TV-elokuvia. Oikeudet ostanut ohjaaja Sam Mendes on aiemmin ohjannut muun muassa James Bond -leffoja ja Penny Dreadfulin. Ei ehkä aivan Bradleyn tyyliä, mutta toisaalta mahdollinen teos voi yllättää positiivisesti.
Suosittelen muuten lukemaan Flavia de Luce -kirjoja alkukielellä. En voinut olla miettimättä koko ajan lukiessani, miten mikäkin kohta suomennettaisiin - niin rikasta ja leikkisää kieltä Bradley käyttää! Esimerkiksi seuraava kohta sai aivoni lähestulkoon räjähtämään miettiessäni, miten sen suomentaisin.
"How could I possibly learn to survive in such a pagan place, where trams were streetcars, vans and lorries were trucks, pavements were sidewalks, jumpers were sweaters, petrol was gasoline, aluminium was aluminum, sweets were candy, a full-stop was period, and cheerio was good-bye?"
Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, kertoo murhatusta puusepästä. Yhdeksäs osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Aion ehdottomasti lukea kirjat niin pian kuin ne vain käsiini saan, ja suosittelen samaa myös teille, lukijani.
sunnuntai 2. heinäkuuta 2017
Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula
Flavia de Luce on palannut räiskyvämpänä kuin koskaan! Joko sarjan taso on parantunut parista edellisestä osasta n. 400%, tai sitten olin vain tavallista suopeampi - en tiedä, mutta nautin. Suorastaan piehtaroin. Ja kyllä, hehkutusta on luvassa.
Harriet de Luce, Flavian äiti, saapuu Bishop's Laceyn kylään sinkkiarkussa. Kauan kadoksissa ollut Harriet on vihdoin saatu kotikonnuilleen, mutta koska Flavian ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan, toiminta alkaa jo ennen hautajaisia. Ruumiitakin tulee: Mies, joka puhuu Flavialle juna-asemalla, jää "vahingossa" junan alle horistuaan ensin kanalinnuista ja fasaaneista.
Flavia vetäytyy laboratorioonsa, kuten aina arvoitusta ratkaistessaan. Mysteerit kuitenkin kietoutuvat kiusallisen lähelle de Lucen perhettä, ja herää epäilys, kuoliko Harriet onnettomuudessa vai kenties "onnettomuudessa" Tiibetin vuoristossa.
Bradley onnistuu venyttämään emotionaalista skaalaa yllättävän laajalle ottaen huomioon, että Kuolleet linnut eivät laula on 1) salapoliisiromaani ja 2) kirja, jonka hahmot edustavat erittäin pidättyväistä yläluokkaa. Flavian yritys herättää äitinsä henkiin on pakahduttava; sureminen on häneltä käytännössä kielletty iästä huolimatta, ja ainoa keino selvitä menetyksestä on turvautua todella epätoivoisiin keinoihin.
Yhteiskunnallisesti suuntautuneelle lukijalle kirjasta löytyy varmasti paljon pohdittavaa: esimerkiksi juurikin äsken mainitsemani luokan käsite, sosiaalisen aseman historia... de Lucet ovat todella yläluokkaisia. Tyttäret harrastavat taiteita (no, Feely ja Daffy - Flavian kiinnostus kohdistuu lähinnä myrkkyihin), keittäjä tekee ruoat ja taloa pitää kunnossa Dogger, joka on käytännössä palkaton palvelija. Silti rahat ovat loppu ja kotikartano odottaa lunastajaansa. Toisaalta yläluokan marina on todella raivostuttavaa luettavaa, jos on tällainen vanha kommunisti niin kuin allekirjoittanut.
Suomennoksesta minulla ei ole pahaa sanottavaa; myös sarjan kirjojen nimet on yleensä ottaen suomennettu sopivan kekseliäästi. Kansitaidekin on mitä kauneinta.
Kuolleet linnut eivät laula aloittaa aivan selvästi uuden episodin Flavia de Lucen tarinassa. Olen jo varannut seitsemännen osan, As Swimney Sweepers Comes to Dustin, kirjastosta. Osa 6.5 on kuitenkin myös olemassa: 27-sivuinen The Curious Case of the Copper Corpse. Onnea on, kun hyvä sarja ei osoita mitään loppumisen merkkejä. Suosittelen kaikille!
Harriet de Luce, Flavian äiti, saapuu Bishop's Laceyn kylään sinkkiarkussa. Kauan kadoksissa ollut Harriet on vihdoin saatu kotikonnuilleen, mutta koska Flavian ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan, toiminta alkaa jo ennen hautajaisia. Ruumiitakin tulee: Mies, joka puhuu Flavialle juna-asemalla, jää "vahingossa" junan alle horistuaan ensin kanalinnuista ja fasaaneista.
Flavia vetäytyy laboratorioonsa, kuten aina arvoitusta ratkaistessaan. Mysteerit kuitenkin kietoutuvat kiusallisen lähelle de Lucen perhettä, ja herää epäilys, kuoliko Harriet onnettomuudessa vai kenties "onnettomuudessa" Tiibetin vuoristossa.
Bradley onnistuu venyttämään emotionaalista skaalaa yllättävän laajalle ottaen huomioon, että Kuolleet linnut eivät laula on 1) salapoliisiromaani ja 2) kirja, jonka hahmot edustavat erittäin pidättyväistä yläluokkaa. Flavian yritys herättää äitinsä henkiin on pakahduttava; sureminen on häneltä käytännössä kielletty iästä huolimatta, ja ainoa keino selvitä menetyksestä on turvautua todella epätoivoisiin keinoihin.
Yhteiskunnallisesti suuntautuneelle lukijalle kirjasta löytyy varmasti paljon pohdittavaa: esimerkiksi juurikin äsken mainitsemani luokan käsite, sosiaalisen aseman historia... de Lucet ovat todella yläluokkaisia. Tyttäret harrastavat taiteita (no, Feely ja Daffy - Flavian kiinnostus kohdistuu lähinnä myrkkyihin), keittäjä tekee ruoat ja taloa pitää kunnossa Dogger, joka on käytännössä palkaton palvelija. Silti rahat ovat loppu ja kotikartano odottaa lunastajaansa. Toisaalta yläluokan marina on todella raivostuttavaa luettavaa, jos on tällainen vanha kommunisti niin kuin allekirjoittanut.
Suomennoksesta minulla ei ole pahaa sanottavaa; myös sarjan kirjojen nimet on yleensä ottaen suomennettu sopivan kekseliäästi. Kansitaidekin on mitä kauneinta.
Kuolleet linnut eivät laula aloittaa aivan selvästi uuden episodin Flavia de Lucen tarinassa. Olen jo varannut seitsemännen osan, As Swimney Sweepers Comes to Dustin, kirjastosta. Osa 6.5 on kuitenkin myös olemassa: 27-sivuinen The Curious Case of the Copper Corpse. Onnea on, kun hyvä sarja ei osoita mitään loppumisen merkkejä. Suosittelen kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)