Elina Rouhiaisen Aistienvartija jatkaa suoraan siitä, mihin Väki-trilogian edellinen osa Muistojenlukija jäi: Kiuru on irlantilaisessa sisäoppilaitoksessa, ja muut ryhmän jäsenet hajaantuneena ympäri Eurooppaa. Heidän on karistettava heitä jahtaava Väki kannoiltaan, mutta organisaatio tuntuu ulottaneen juurensa kaikkialle.
Aistienvartija jatkaa samalla YA-kirjallisuuden konventioita rikkovalla linjalla kuin edeltäjänsäkin. Hahmot ovat monipuolisia, eikä kukaan vähemmistöön kuuluva ole niin sanotusti kiintiössä, vaan saa oman äänensä tarinassa. Esimerkiksi Harpreet (aiemmin Bollywood) on punjabilaistaustainen, aromanttinen, aistiyliherkkä ja muunsukupuolinen sikhi. Hän kuuluu useampaan vähemmistöön ja siten on yhteiskunnallisesti melko marginaalisessa asemassa. Olennaista on se, miten Rouhiainen hahmoa käsittelee: Kaikki Harpreetin ominaisuudet totta kai vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu maailmaan ja miten muu maailma suhtautuu häneen, mutta hän ei kuitenkaan ole yhtä kuin ominaisuutensa, vaan ehjä hahmo omine tunteineen ja motiiveineen.
Taloudellinen eriarvoisuus on yksi kirjan teemoista. Kehuin Muistojenlukijan luokkatietoisuutta, ja samaa ylistän myös Aistienvartijassa. On hyvä, että nuortenkirjailija tiedostaa yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen, sillä lukijoissakin on varmasti nuoria, joiden taloudellinen ahdinko on yhtä paha kuin vaikkapa Dain ja Nelun, kirjan romaniveljesten. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Rouhiaisen hahmot eivät ole heikosta asemastaan tai köyhyydestään huolimatta uhreja vaan selviytyjiä.
Olen todella innoissani siitä, että nuortenkirjallisuudessa on herätty diversiteettiin. Hahmogalleria ei voi olla liian monipuolinen. Vaikka monien vähemmistöjen sisällyttäminen kirjaan ei välttämättä tee itse kaunokirjallisesta teoksesta hyvää, se raivaa tietä kirjallisuudelle, jossa kuuluvat myös muiden kuin valkoisten, cissukupuolisten ja kauniiden heteroiden äänet.
Rouhiainen onneksi kirjoittaa hyvin. Kieli on viimeisen päälle hiottua ja dialogi sujuvaa. Pidän myös Aistienvartijan huumorista; onneksi vakavien aiheiden keskellä on välillä aikaa myös naurulle.
Kannen suunnitellut Laura Lyytinen ansaitsee myös maininnan hyvästä työstä. Eikö olekin upea kansikuva?