Rainbow Rowellin Fangirl on ihana kirja. Ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta lukemani kirja on Eleanor & Park, josta myös pidin kovasti. Fangirl on hieman aikuismaisempi, ehkä enemmän aikuisten- kuin nuortenkirja. Young Adult olisi ehkä paras termi kuvaamaan kirjaa, jonka päähenkilö on 18-vuotias yliopisto-opiskelija.
Cath on ensimmäistä vuottaan yliopistossa, mutta pääsee silti edistyneempien kurssille kirjoitustaitojensa ja innostuksensa ansiosta. Hän on kirjoittanut vuosia fanifiktiota Simon Snow'sta, hieman Harry Potteria muistuttavasta hahmosta kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Wreniä kuitenkin viehättää enemmän villi opiskelijaelämä kuin tylsä kirjoittelu tai yhteydenpito kaukana asuvaan isään.
Cath ei oikeastaan haluaisi olla yliopistossa ollenkaan. Hänen huonekaverinsa Reagan, kuten myös tämän poikaystävä Levi, pitävät häntä outona ja syrjäänvetäytyvänä - mitä Cath kieltämättä onkin. Välillä teki mieli ravistella Cathia siksi, että tämä on sellainen tylsimys.
Kirjoittamisesta hän saa kuitenkin voimaa ja iloa, vaikka kirjoituskurssin opettajan mielestä fanifiktio ei mitään oikeaa kirjallisuutta olekaan. Metafiktiiviseen tyyliin juonen sisällä kulkee oma juonensa: Cathin kirjoittama Snow-fanifiktio. Levi innostuu siitä, ja Cathkin alkaa avautua kuorestaan.
Kirja on kielellistä ilotulitusta ja juoni on rakennettu huolella. Jos yleensä kirjat ovat ruisleipää, tämä on kakkua... tai jotain. Hassu vertaus, mutta ymmärrätte kyllä.
Pähkinänkuoressa: Fantastinen, hämmästyttävä ja älykäs kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hyvää nuortenkirjallisuutta. Kirja on tosin englanniksi, eli vain kielitaito, raha tai kirjaston valikoimat ovat esteenä. Suosittelen ehdottomasti myös Eleanor & Parkia, joka on suomennettukin. Rowell on saanut minut koukkuun.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2016
torstai 14. heinäkuuta 2016
Anja Snellman - Antautuminen
Antautuminen on ensimmäinen Snellmanilta lukemani kirja. Haastatteluja ja muitakin juttuja olen kyllä kirjailijasta kuullut ja päässyt ymmärrykseen siitä, että esikoinen Sonja O. kävi täällä on noussut jonkinlaiseksi klassikoksi. Viimeisin teos on kuitenkin omaelämäkerrallinen. Hieman Knausgårdin tyyliin Snellman kertoo omasta elämästään zoomaten erityisesti ulkopuolisuuden tunteisiinsa ja erityisherkkyyteensä.
Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.
Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.
Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.
Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.
Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.
Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.
Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.
Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.
Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.
Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.
Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.
Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.
Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.
Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
Paula Havaste - Maan vihat
Varoitan, että tämä postaus sisältää valtavasti juonipaljastuksia edellisestä osasta! Lue omalla vastuulla.
Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.
Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.
Kun Lallin saadaan tietää surmanneen piispa Henrikin, alkaa armoton ajojahti. Kertte saa kuitenkin lunastettua miehelleen vapauden lupautumalla Arimon, piispanmiehen vaimoksi. Liitto vie Ruotsiin, jossa Kertte ikävöi rakastaan mutta samalla kuitenkin kokee tunteita Arimoa, nykyistä miestään kohtaan.
Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.
Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.
Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.
Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.
Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.
Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.
Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.
Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.
Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.
Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Lukumaratonin sato: 8 kirjaa, 2604 sivua
Se on sitten ohi! Lukumaraton nimittäin; luettaviksi valikoitui sittenkin vähän eri kirjoja kuin oli alunperin tarkoitus.
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Paula Havaste: Tuulen vihat
- Veronica Roth: Neljä
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
- Kari Sallamaa: Viisi sinistä miestä
- Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta
- Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus
- Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
Lukumaraton alkaa N-Y-T nyt!
Tämä postaus ei päivity. Kerron välietapeista Twitterissä (@Maria_paperilla) ja teen lopetuspostauksen blogin puolelle.
Nämä kirjat aion lukea:
Nämä kirjat aion lukea:
- Paula Havaste: Tuulen vihat
- Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
- Lemony Snicket: "When did you see her last?"
- Veronica Roth: Neljä
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
Taustamusiikkina on Susanne Sundførin Ten Love Songs -albumi. Ostin myös vähän eväitä (kyllä, suklaata).
lauantai 9. heinäkuuta 2016
Tua Harno - Oranssi maa
Tua Harnon Oranssi maa kertoo Sannasta, joka on poikaystävän jättämä, raskaana ja pahasti opinnoissaan jäljessä. Isä lähettää hänet australialaiseen kaivoskaupunkiin kirjoittamaan graduaan. Siellä hän tapaa Raldan, henkisen opettajan, joka saa Sannan lupautumaan vaellukselle kanssaan. Tuo vaellus kuitenkin muuttaa kaiken. Sanna lähtee autiomaahan suurin odotuksin, mutta hieman alleviivaavasti löytääkin lopulta itsestään tahdon elää omaa elämäänsä kuten haluaa.
Kirjan toinen päähenkilö on nelikymppinen suomalainen Martti, joka reissaa ympäri maailman kaivoksia perhettään kaivaten. Hän on, kuten Sannakin, elämän ja perheensä rikkoma. Stereotypioitani suomalaisesta, ongelmia vatvovasta kirjallisuudesta ei ainakaan tämä kirja hälventänyt, mutta sentään Harno on luonut elämän murjomat hahmonsa tyylillä.
Sanna on pelokas miesvaltaisessa kaivoskaupungissa, mutta hieman ironisesti ainoa todellinen vaara on nainen: Ralda vaelluksineen. Miesten ja naisten suhteita ja jännitettä sukupuolten välillä Harno käsittelee hyvin, ehkä tosin turhan korostavasti. Lukija ei ole tyhmä ja ymmärtäisi puolestakin sanasta. Kirjailijoiden helmasyntiin, auki selittämiseen, Harno ei kuitenkaan kirjan tärkeimmän tapahtuman kohdalla sorru, mistä olen kiitollinen. Ihmissuhteiden ahdistavuutta on kuitenkin käsitelty lähes liioitellen. Paikoitellen itseäni alkoi jopa huvittaa yletön vatvominen, erityisesti Sannan vanhempien eroja koskien.
Suomalaiseksi kirjaksi tämä on oikein hyvä. Ehkä olen liian tottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, josta Suomessa julkaistaan pääasiassa vain parhaat palat, mutta suomalainen synkistely ja tekotaiteellinen kielellä temppuilu ei vain iske. Harno on kyllä Pulkkisensa lukenut, ja valitettavasti sen huomaa tekstistä. Erityisesti suomalaisten nuorten naiskirjailijoiden tapa lisätä tekstiinsä turhaa, "kirjallisesti taidokasta" höttöä saa lukijan lähes itkemään: tässä olisi tarvittu vähän ankarampaa kustannustoimittajaa.
perjantai 8. heinäkuuta 2016
Lukumaraton 2016: Ennakkotunnelmat ja suunnitelmia
Osallistuin Blogistanian lukumaratoniin viimeksi vuonna 2014. Viime blogivuosi oli hiljainen. Tänä kesänä kuitenkin koen, että minulla on aikaa ja tahtoa osallistua tällaiseen vähän isompaan tempaukseen.
Tavoitteena on lukea ainakin seuraavat kirjat:
Tunnelmasta noin yleisesti: Olen innoissani. Erittäin innoissani.
Luen todennäköisimmin sängyssä tai sohvalla. Myös lattia on erittäin mahdollinen lukupaikka. Aikatauluista en ota stressiä tai laskelmoi muutenkaan: Leikkiähän tämä loppujen lopuksi on.
Hauskaa lukumaratonia teille kaikille! :D
Tavoitteena on lukea ainakin seuraavat kirjat:
- Lemony Snicket: "When did you see her last?"
- Lemony Snicket: "Shouldn't you be in school?"
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Veronica Roth: Neljä
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
Kuva: Niina Tolonen
Tunnelmasta noin yleisesti: Olen innoissani. Erittäin innoissani.
Luen todennäköisimmin sängyssä tai sohvalla. Myös lattia on erittäin mahdollinen lukupaikka. Aikatauluista en ota stressiä tai laskelmoi muutenkaan: Leikkiähän tämä loppujen lopuksi on.
Hauskaa lukumaratonia teille kaikille! :D
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Pete Suhonen - Koira joka kävi coffee shopissa
Tämä kirja päätyi käsiini sattuman kautta. En ollut koskaan kirjasta kuullutkaan, ja kun näin sen kirjaston hyllyssä, ajattelin sen olevan mukahauskaa ja -taiteellista höttöä. Vaan kas, eipä ollutkaan.
Koira joka kävi coffee shopissa on irvingmäisin kotimainen kirja, jonka tiedän. Se on kuitenkin myös jollain tapaa David Foster Wallacen tyyppinen loputtomine - ja aivan hemmetin kiinnostavine - alaviitteineen. Pete Suhonen on aivan mahtava kirjailija - miksi en ole kuullut hänestä aiemmin? Ja kuka ihme on suunnitellut näin hienolle kirjalle niin luotaantyöntävän kannen?
Jami on Pizza-Cabissa töissä ja kuljettaa pitsoja työkseen. Hänen pomonsa on muhkean perinnön saanut, kukkaa poltteleva Ahmed, ja niinpä Jamikin ajautuu pian tajunnanlaajentajien ihmeelliseen maailmaan. Kuriiriksi hän ei tahdo, mutta Ella-serkun hoitoon antama koira Papa hoitaa asian.
Jami päättää laittaa koiran tuomaan Amsterdamista muhkean määrän heroiinia, mutta siitä seuraa kauhea ja silti ilahduttava tapahtumasarja. Kun vielä hyperseksuaalisuudesta kärsivä Anna liittyy joukkoon, ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa vaikeuksien keskellä - ja huomata, että elämä on todellakin elämisen arvoista. Huumeilla tai ilman.
Hahmot perustuvat muka tositapahtumiin. En voi ollenkaan sanoa, onko kyse metafiktiivisestä tehokeinosta vai todellisista henkilöistä, mutta välillä kertomus vaikuttaa turhan absurdilta ollakseen reaalimaailmasta napattu. Suhonen on siis sanojensa mukaan haastatellut ihmisiä, joihin kirjan hahmot perustuvat. Totta tai ei, ainakin kirja on spektaakkelimaisen mukaansatempaava.
Suhonen sai siis kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kustantamo on kuitenkin WSOY, ja on helppo arvata miksi: Otavalla, tuolla "kustannusmaailman Pohjois-Korealla" on tuskin liiemmin halua julkaista näin räävitöntä kirjallisuutta - etenkään nuorille. Tosin kirjan takakansikin varoittaa teoksen olevan täysi-ikäisille. Nyt kaikki alaikäiset, lukekaa tämä kirja! Kuten myös vanhemmat ihmiset, jotka yhä muistavat nuoruutensa kompuroinnit.
Koira joka kävi coffee shopissa on irvingmäisin kotimainen kirja, jonka tiedän. Se on kuitenkin myös jollain tapaa David Foster Wallacen tyyppinen loputtomine - ja aivan hemmetin kiinnostavine - alaviitteineen. Pete Suhonen on aivan mahtava kirjailija - miksi en ole kuullut hänestä aiemmin? Ja kuka ihme on suunnitellut näin hienolle kirjalle niin luotaantyöntävän kannen?
Jami on Pizza-Cabissa töissä ja kuljettaa pitsoja työkseen. Hänen pomonsa on muhkean perinnön saanut, kukkaa poltteleva Ahmed, ja niinpä Jamikin ajautuu pian tajunnanlaajentajien ihmeelliseen maailmaan. Kuriiriksi hän ei tahdo, mutta Ella-serkun hoitoon antama koira Papa hoitaa asian.
Jami päättää laittaa koiran tuomaan Amsterdamista muhkean määrän heroiinia, mutta siitä seuraa kauhea ja silti ilahduttava tapahtumasarja. Kun vielä hyperseksuaalisuudesta kärsivä Anna liittyy joukkoon, ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa vaikeuksien keskellä - ja huomata, että elämä on todellakin elämisen arvoista. Huumeilla tai ilman.
Hahmot perustuvat muka tositapahtumiin. En voi ollenkaan sanoa, onko kyse metafiktiivisestä tehokeinosta vai todellisista henkilöistä, mutta välillä kertomus vaikuttaa turhan absurdilta ollakseen reaalimaailmasta napattu. Suhonen on siis sanojensa mukaan haastatellut ihmisiä, joihin kirjan hahmot perustuvat. Totta tai ei, ainakin kirja on spektaakkelimaisen mukaansatempaava.
Suhonen sai siis kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kustantamo on kuitenkin WSOY, ja on helppo arvata miksi: Otavalla, tuolla "kustannusmaailman Pohjois-Korealla" on tuskin liiemmin halua julkaista näin räävitöntä kirjallisuutta - etenkään nuorille. Tosin kirjan takakansikin varoittaa teoksen olevan täysi-ikäisille. Nyt kaikki alaikäiset, lukekaa tämä kirja! Kuten myös vanhemmat ihmiset, jotka yhä muistavat nuoruutensa kompuroinnit.
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Nancy Springer - The Case of the Missing Marquess
Luen taas englanniksi pitkästä aikaa, ja on sanottava, että luetunymmärtämiseni on parantunut lukuisten englanninkielisillä nettisivuilla vietettyjen tuntien jälkeen. Paitsi kielitaidon kohentajana, myös kirjallisena elämyksenä Nancy Springerin The Case of the Missing Marquess on loistava. On myönnettävä, että ihan kaikkea en tajunnut, mutta suurimman osan kuitenkin. Kirjan lukeminen ei ollut ohuudestaan johtuen mikään voimainponnistus, mutta seuraavaksi hyllyssä odottaa... Apua, mikäpä muukaan kuin Rainbow Rowellin Fangirl!
Springer on luonut tunnetulle etsivälle Sherlock Holmesille pikkusiskon, Enola Holmesin. Tämä itsepäinen sankaritar elää viktoriaanisella ajalla, jolloin naisten odotettiin olevan kaikkea muuta kuin itsepäisiä. Suloinen Enola on vähintään yhtä välkky kuin veljensä, mutta sitä ei liioin arvosteta.
Enolan äiti katoaa. Veljet Sherlock ja Mycroft matkustavat kaupungista heidän maaseutuasunnolleen, joka on aivan rappiolla - ja voi kauhistus, äiti on antanut Enolan villiintyä täysin! Tosiasiassa Enola vain lukee, eikä edes esimerkiksi karkaile.
Isoveljien aikoessa laittaa Enolan tyttökouluun hän kuitenkin karkaa etsimään äitiään. Hän pääsee samalla selvittelemään myös erään markiisittaren katoamista. Älynlahjat joutuvatkin koetukselle hänen löytäessään äitinsä jättämiä vihjeitä. Salakirjoitetut, monimerkitykselliset viestit olivat non-anglofiilille hyvin hankalia ratkaistavia, mutta onneksi Springer ei pitänyt lukijaa jännityksessä kovin pitkään niiden suhteen, vaan välkky Enola ratkaisee vihjeet käden käänteessä.
Minusta kirjan idea on aivan loistava! Myös miljöö, hahmot (joista osa on lukijalle entuudestaan tuttuja) ja kerronta ovat viehkon tunnelmallisia.
Sarjaa on julkaistu vuosina 2006-2010, joten toivoa suomentamisesta tuskin on. Kirjan englanti oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, joten varmaankin (opinnoissaan hyvin edistynyt) yläkouluikäinenkin näitä voisi lukea. Suosittelen tätä erityisesti Flavia de Lucen ystäville.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)