Tapasin Sanna Vaaran sattumalta Helsingin kirjamessujen bloggaajasohvalla. Hän antoi minulle kirjansa, ja luonnehtii minua omistuksessa ihanaksi. (Kiitos, samoin.) Kuitenkin vasta nyt sain aikaiseksi lukea tämän kirjan - ja täytyy sanoa, että se tuli tarpeeseen erittäin stressaavan kauden jälkeen!
Vaara kuvaa omaa matkaansa, cityrotan vetäytymistä retriittiin. Sen aikana hän kohtaa itsensä niin hyvässä kuin pahassa. Ongelmia ei tuota pelkästään henkisyys, jonka saavuttaminen tuntuu takkuilevan, vaan myös esimerkiksi käymälän huolto. Henkisen ja maallisen yhteys korostuu varsinkin sellaisissa kohdissa, joissa kirjoittaja oivaltaa itsessään jotain uutta.
Upeinta kirjassa on kuitenkin pyhyyden kokemuksen kuvaus ja tunne siitä, kun sulautuu osaksi maailmaa. Ymmärrän Vaaran tuntemuksia täysin, sillä olen itse kokenut saman. Ollessani Prometheus-leirillä 14-vuotiaana koin tunteita, joita en ollut kokenut ennen - enkä ehkä koe enää koskaan tuon yhden, upean viikon jälkeen. Kyseessä ei edes ollut retriitinomainen tapahtuma, päinvastoin.
Vaaran tapa kuvata nimenomaan itseään kaunistelematta ja rehellisesti teki minuun vaikutuksen. Vaatii rohkeutta nähdä itsensä juuri sellaisena kuin on - ja antaa muidenkin nähdä ne "virheet", joita jokaisesta löytyy.
Kirja on lukemisen arvoinen erityisesti jokaiselle henkisyyteen hurahtaneelle. Itse olen paatunut ateisti, mutta luontokuvaukset kyllä saivat jonkinlaisen pyhyyden värähdyksen aikaan sisälläni.
perjantai 16. joulukuuta 2016
keskiviikko 7. joulukuuta 2016
Herakleitoksen ja Walt Whitmanin filosofioiden yhtäläisyyksiä
Sekä antiikin Kreikan suuri filosofi Herakleitos että "beat-sukupolven isä" Walt Whitman ovat tuotannossaan käsitelleet elämää tietynlaisen kiertokulun kautta. Herakleitos jopa määritteli totuuden tunnusmerkiksi jatkuvan muutoksen. Whitmanin säkeet puolestaan ovat rehellistä ylistystä elämälle ja lohdutusta kuolemaa pelkääville. Kuitenkin myös hänen ajattelussaan on nähtävissä Herakleitoksen "Kaikki virtaa" -teesi.
Siinä missä Herakleitos tarkastelee maailmaa universaalina organismina, Whitman pitää itseään kaiken keskuksena: "Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun." Toki ero on vain muotoilussa - Whitman ilmaisee egoistisesti asian, joka loppujen lopuksi koskettaa kaikkia. Kaikkien teot palaavat toisiin ja lopulta myös itseen. Virtaus on yhtä jatkuvaa kuin atomien liike, yhtä pysähtymätöntä. Mukaillen Herakleitoksen sanoja: "Viisasta on myöntää kaiken olevan yksi." Ei siis kyse ole hitaista virroista, vaan liikkeestä, joka tapahtuu kaikkialla ja koko ajan, heijastuen ja palaten lopulta jonkinlaiseen universaaliin ykseyteen. ”Ympäri ja ympäri kuljemme kaikki, palaamme aina samaan”, kirjoittaa Whitman.
On ilmeistä, että sekä Whitman että Herakleitos tulevat puhuneeksi kuolemasta, mutta eivät tavanomaisesti loppuna tai alkuna. Herakleitos kirjoittaa: ”Alku ja loppu ovat yksi ja sama ympyrän kehällä.” Hän ilmaisee asian melko kryptisesti. Elämä siis ei ole jana tai edes suora vaan ympyrä, kuvio jossa jokainen piste on keskustasta yhtä kaukana – eikä etene, vaan piste (x,y) voi olla pisteistä mikä tahansa ja silti sama. ”Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu, ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja onnellisempaa”, kirjoittaa Whitman. Samat asiat ovat kaikkialla yhtä aikaa, ja pinnan alta pyrkii esiin vain väistämätön: kuolema, joka on lopusta kaukana.
Kuoleman olemuksesta molemmilla on materialisteiksi yllättävän idealistista sanottavaa. ”Kuoltua kohtaa ihmistä sellaista mitä eivät odota eivätkä oleta”, kirjoittaa Herakleitos. Kuoleman mysteeriluonnetta pohtii myös Whitman jo edellämainitussa sitaatissa. Molemmat ovat vakaasti sen kannalla, ettei kukaan tiedä, mitä tuleman pitää, ja arvailukin taitaa olla melko turhaa. Heidän ajatuksensa kuoleman suhteen ovat hätkähdyttävän samanlaisia, tai kuten Whitman sanoisi, ”kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina”.
Herakleitos uskoo jopa universumin toteuttavan jatkuvuuden ideaa käytännössä: ”Tätä maailmanjärjestystä, kaikille samaa, ei tehnyt kukaan jumalista eikä kukaan ihmisistä, vaan se on aina ollut ja on ja tulee olemaan ikuisesti elävä tuli joka mittansa mukaisesti syttyy ja mittansa mukaisesti sammuu.” Tuli oli Herakleitokselle tärkeä elementti, kenties siksi, että se näyttää virtauksen kaikista selvimmin. Se roihuaa ja sitten sammuu, kuitenkin aina valmiina syttymään uudelleen. Se ei lopu eikä sitä oikeastaan edes ole, mutta kuitenkin se on nähtävissä aivan selvästi. Elämää on usein myös verrattu tulenliekkiin: se syttyy ja sammuu, muttei katoa. Toisaalta Herakleitoksen käyttämään kielikuvaan virtaamisesta voidaan yhdistää myös vesi, sillä se virtaa konkreettisesti. Puron pyörre on sama, vaikka vesi vaihtuukin jatkuvasti.
Whitman kuitenkin vetää kaikki langanpäät itseensä päin. Laulu itsestäni -runossa hän luettelee aivan tavallisia, yhtäaikaisia arkisia tapahtumia ja toteaa lopuksi: ”Kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden, ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän, ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.” Maailma siis heijastelee häntä – ja hän maailmaa. Jatkuva interaktio yhteisön ja yksilön, individualistisen sielun ja universumin välillä saa aikaan virran, joka on pysäyttämätön. ”Liitoksessa kokonainen ja ei-kokonainen, yhdistetty ja erotettu, sopusointu riitasointu, ja kaikista yksi ja yhdestä kaikki”, Herakleitos muotoilee. Yksittäisestä ihmisestä kulkee virta koko maailmankaikkeuteen. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Tämä toisaalta korostaa yksilön ylevyyttä, toisaalta häivyttää hänet osaksi suurta kaikkeutta.
Molemmat ajattelijat tuovat teksteissään ilmi maailman yhtenäisyyden. Se on suuri mutta lohdullinen ajatus: Jokainen on osa maailmaa, mutta toisaalta maailma on myös osa heitä. Herakleitoksen kuolemattomaan aforismiin on hyvä lopettaa. ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, emmekä me.” Ristiriitaisuudestaan tunnettu filosofi onnistuu yhdessä lauseessa sekä myöntämään yksilön olemassaolon että kiistämään sen. Ympyrän kehälle mahtuu monta totuutta.
Kirjoituksessa on siteerattu seuraavia teoksia:
Herakleitos: Yksi ja sama. Suom. Pentti Saarikoski, Otava 1971.
Whitman, Walt: Valitut runot. Suom. Markus Jääskeläinen, Sammakko 2007.
Siinä missä Herakleitos tarkastelee maailmaa universaalina organismina, Whitman pitää itseään kaiken keskuksena: "Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun." Toki ero on vain muotoilussa - Whitman ilmaisee egoistisesti asian, joka loppujen lopuksi koskettaa kaikkia. Kaikkien teot palaavat toisiin ja lopulta myös itseen. Virtaus on yhtä jatkuvaa kuin atomien liike, yhtä pysähtymätöntä. Mukaillen Herakleitoksen sanoja: "Viisasta on myöntää kaiken olevan yksi." Ei siis kyse ole hitaista virroista, vaan liikkeestä, joka tapahtuu kaikkialla ja koko ajan, heijastuen ja palaten lopulta jonkinlaiseen universaaliin ykseyteen. ”Ympäri ja ympäri kuljemme kaikki, palaamme aina samaan”, kirjoittaa Whitman.
On ilmeistä, että sekä Whitman että Herakleitos tulevat puhuneeksi kuolemasta, mutta eivät tavanomaisesti loppuna tai alkuna. Herakleitos kirjoittaa: ”Alku ja loppu ovat yksi ja sama ympyrän kehällä.” Hän ilmaisee asian melko kryptisesti. Elämä siis ei ole jana tai edes suora vaan ympyrä, kuvio jossa jokainen piste on keskustasta yhtä kaukana – eikä etene, vaan piste (x,y) voi olla pisteistä mikä tahansa ja silti sama. ”Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu, ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja onnellisempaa”, kirjoittaa Whitman. Samat asiat ovat kaikkialla yhtä aikaa, ja pinnan alta pyrkii esiin vain väistämätön: kuolema, joka on lopusta kaukana.
Herakleitos uskoo jopa universumin toteuttavan jatkuvuuden ideaa käytännössä: ”Tätä maailmanjärjestystä, kaikille samaa, ei tehnyt kukaan jumalista eikä kukaan ihmisistä, vaan se on aina ollut ja on ja tulee olemaan ikuisesti elävä tuli joka mittansa mukaisesti syttyy ja mittansa mukaisesti sammuu.” Tuli oli Herakleitokselle tärkeä elementti, kenties siksi, että se näyttää virtauksen kaikista selvimmin. Se roihuaa ja sitten sammuu, kuitenkin aina valmiina syttymään uudelleen. Se ei lopu eikä sitä oikeastaan edes ole, mutta kuitenkin se on nähtävissä aivan selvästi. Elämää on usein myös verrattu tulenliekkiin: se syttyy ja sammuu, muttei katoa. Toisaalta Herakleitoksen käyttämään kielikuvaan virtaamisesta voidaan yhdistää myös vesi, sillä se virtaa konkreettisesti. Puron pyörre on sama, vaikka vesi vaihtuukin jatkuvasti.
Whitman kuitenkin vetää kaikki langanpäät itseensä päin. Laulu itsestäni -runossa hän luettelee aivan tavallisia, yhtäaikaisia arkisia tapahtumia ja toteaa lopuksi: ”Kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden, ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän, ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.” Maailma siis heijastelee häntä – ja hän maailmaa. Jatkuva interaktio yhteisön ja yksilön, individualistisen sielun ja universumin välillä saa aikaan virran, joka on pysäyttämätön. ”Liitoksessa kokonainen ja ei-kokonainen, yhdistetty ja erotettu, sopusointu riitasointu, ja kaikista yksi ja yhdestä kaikki”, Herakleitos muotoilee. Yksittäisestä ihmisestä kulkee virta koko maailmankaikkeuteen. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Tämä toisaalta korostaa yksilön ylevyyttä, toisaalta häivyttää hänet osaksi suurta kaikkeutta.
Molemmat ajattelijat tuovat teksteissään ilmi maailman yhtenäisyyden. Se on suuri mutta lohdullinen ajatus: Jokainen on osa maailmaa, mutta toisaalta maailma on myös osa heitä. Herakleitoksen kuolemattomaan aforismiin on hyvä lopettaa. ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, emmekä me.” Ristiriitaisuudestaan tunnettu filosofi onnistuu yhdessä lauseessa sekä myöntämään yksilön olemassaolon että kiistämään sen. Ympyrän kehälle mahtuu monta totuutta.
Kirjoituksessa on siteerattu seuraavia teoksia:
Herakleitos: Yksi ja sama. Suom. Pentti Saarikoski, Otava 1971.
Whitman, Walt: Valitut runot. Suom. Markus Jääskeläinen, Sammakko 2007.
lauantai 12. marraskuuta 2016
Ja Finlandia-palkinnon saa...
Aiemmassa postauksessani arvailin ehdokkaita. Yksi meni oikein, ja se on Tommi Kinnusen Lopotti - kirjailija on ehdokkaana jo toista vuotta peräkkäin.
Ehdokkaina ovat Riku Korhonen (Emme enää usko pahaan), Tommi Kinnunen (Lopotti), Emma Puikkonen (Eurooppalaiset unet), Sirpa Kähkönen (Tankkien kesä), Peter Sandström (Laudatur) sekä Jukka Viikkilä (Akvarelleja Engelin kaupungista).
Tämän vuoden erikoisuutena on vahva turkulaisedustus. Kinnusen päätyminen listalle oli täysin ennalta-arvattavaa, mutta on listalla joitain yllätyksiä, esimerkiksi Emma Puikkonen. Suomenruotsalaiskiintiökin on täytetty perinteikkäästi kirjalla, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan eikä kuitenkaan voita itse palkintoa ehdollaolostaan huolimatta.
Riku Korhosen kirja on hieman liian kaupallinen kansikuvaansakin myöten palkinnon voittamista ajatellen. Sen todennäköisyys voittaa palkinto on jonkinlainen, mutta todennäköisimmin F-pommi tippuu jonnekin muualle.
Puikkonen on hieman outo lintu: hän on aiemmin kirjoittanut oopperalibrettoja (sivumennen sanon, että tuota tointa voisin itsekin mieluusti harjoittaa). Voittajaksi voisin jopa veikata, en toki henkeni kaupalla vannoisi.
Kähkönen ei voita. Hänen kirjansa ei edusta tarpeeksi tuoretta näkökulmaa, ja nyt kun diktaattori (Baba Lybeck) on alle 50-vuotias, ovat hänen intrenssinsä varmasti jossain toisaalla kuin Kuopion vuosikymmenien takaisessa historiassa.
Viikkilästä en menisi sanomaan mitään erityisen painokasta: voi hyvinkin olla, ettei Engelistä kertova kirja herätä päätuomarin mielenkiintoa. Voisin kuvitella Lybeckin tekevän melko sovinnaisen valinnan. Toimittajana hän on ajan hermolla ja varmasti vaatii sitä myös kirjoilta. Kyse ei tietenkään ole ajankohdasta vaan kerrontatavasta.
Voittaja on Tommi Kinnunen. Aivan yksiselitteisen varmasti.
Tässä on lista omista veikkauksistani (todennäköisyysjärjestyksessä):
1. Lopotti
2. Eurooppalaiset unet
3.Akvarelleja Engelin kaupungista
4. Tankkien kesä
5. Emme enää usko pahaan
6. Laudatur
Kenen uskot voittavan?
Ehdokkaina ovat Riku Korhonen (Emme enää usko pahaan), Tommi Kinnunen (Lopotti), Emma Puikkonen (Eurooppalaiset unet), Sirpa Kähkönen (Tankkien kesä), Peter Sandström (Laudatur) sekä Jukka Viikkilä (Akvarelleja Engelin kaupungista).
Tämän vuoden erikoisuutena on vahva turkulaisedustus. Kinnusen päätyminen listalle oli täysin ennalta-arvattavaa, mutta on listalla joitain yllätyksiä, esimerkiksi Emma Puikkonen. Suomenruotsalaiskiintiökin on täytetty perinteikkäästi kirjalla, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan eikä kuitenkaan voita itse palkintoa ehdollaolostaan huolimatta.
Riku Korhosen kirja on hieman liian kaupallinen kansikuvaansakin myöten palkinnon voittamista ajatellen. Sen todennäköisyys voittaa palkinto on jonkinlainen, mutta todennäköisimmin F-pommi tippuu jonnekin muualle.
Puikkonen on hieman outo lintu: hän on aiemmin kirjoittanut oopperalibrettoja (sivumennen sanon, että tuota tointa voisin itsekin mieluusti harjoittaa). Voittajaksi voisin jopa veikata, en toki henkeni kaupalla vannoisi.
Kähkönen ei voita. Hänen kirjansa ei edusta tarpeeksi tuoretta näkökulmaa, ja nyt kun diktaattori (Baba Lybeck) on alle 50-vuotias, ovat hänen intrenssinsä varmasti jossain toisaalla kuin Kuopion vuosikymmenien takaisessa historiassa.
Viikkilästä en menisi sanomaan mitään erityisen painokasta: voi hyvinkin olla, ettei Engelistä kertova kirja herätä päätuomarin mielenkiintoa. Voisin kuvitella Lybeckin tekevän melko sovinnaisen valinnan. Toimittajana hän on ajan hermolla ja varmasti vaatii sitä myös kirjoilta. Kyse ei tietenkään ole ajankohdasta vaan kerrontatavasta.
Voittaja on Tommi Kinnunen. Aivan yksiselitteisen varmasti.
Tässä on lista omista veikkauksistani (todennäköisyysjärjestyksessä):
1. Lopotti
2. Eurooppalaiset unet
3.Akvarelleja Engelin kaupungista
4. Tankkien kesä
5. Emme enää usko pahaan
6. Laudatur
Kenen uskot voittavan?
tiistai 1. marraskuuta 2016
Kuka voittaa Finlandian 2016?
Kun on kerran aloittanut spekuloinnin, sitä ei voi lopettaa. Siksipä nyt koetan arvata, mitkä kirjat ovat ehdolla vuoden 2016 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Nämä kirjat voisivat mielestäni olla mahdollisia ehdokkaita (perusteluineen). Tämä on toisaalta oma mielipiteeni, toisaalta analyyttista pohdintaa. Esimerkiksi Statovcia en voinut olla ehdottamatta, koska hänen kirjoistaan niin paljon. Toisaalta listalla voi olla vaikka mitä: viime vuonnakin Markku Pääskysen Sielut, joka on järkyttävän huono kirja, oli päässyt ehdolle.
Ja Finlandian voittaa...
Tommi Kinnunen. Lopotti-kirja on teemoiltaan juuri sitä, mitä Suomi ja raati haluavat nyt arvokkaana ajankohtana lukea ja tuoda esille. Toisaalta herää epäilys, voiko sama kirjailija olla ehdokkaana kahtena perättäisenä vuotena.
Rosa Meriläinen. Osteri vaikuttaa kirjalta, joka tulee saamaan ansaitsemansa arvostuksen ennemmin tai myöhemmin.
Pajtim Statovci. Kissani Jugoslavia -kirjallaan HS:n esikoispalkinnon voittanut kirjailija voisi hyvinkin päästä tänä vuonna isommille areenoille Tiranan sydän -teoksellaan. Kirjan teemat ovat ajankohtaisia maahanmuuttokysymysten ja maailman kurjan tilan vuoksi.
Hanna Weselius. Alma! on kirja, jota ei voi olla noteeraamatta. Tarina itsessään vaikuttaa Finlandia-materiaalilta historiallisuuden ja suurien teemojensa takia.
Otto Lehtinen. Wurlitzer-romaani vaikuttaa juuri siltä, että se voisi olla ehdokkaana - ei ehkä voittajana kuitenkaan. Lisäksi kustantamoista kannattaa valita suhteellisen tasapuolisesti, niin todennäköisyydet hyvään veikkaukseen ehdokkaista kasvaa.
Terhi Rannela. Frau on villi kortti siinä mielessä, että se tulee pieneltä kustantamolta, on aiemmin aika vähän arvostusta Parnasso-piireissä keränneen kirjailijan teos ja aika kulunutta aihetta käsittelevä - toki omintakeisesta näkökulmasta.
Nyt kysynkin sinulta, hyvä lukija: Kuka voittaa Finlandian? Ja kenen pitäisi voittaa tai edes päästä ehdolle?
Kirjailija:
Hanna Weselius
,
Otto Lehtinen
,
Pajtim Statovci
,
Rosa Meriläinen
,
Terhi Rannela
,
Tommi Kinnunen
perjantai 28. lokakuuta 2016
Helsingin kirjamessut: TO & PE
Kahden ensimmäisen messupäivän aikana melkein tunnustin rakkauteni Iida Raumalle, otin kahden kirjailijan ja Don Rosan kanssa selfien joka ei ollut selfie ja sain kirjabloggaajan itkemään.
Mitään näistä en ollut suunnitellut etukäteen. Messujen parasta antia ovatkin olleet nimenomaan odottamattomat kohtaamiset. Kirjailijat (jotka kehuvat silmiäsi ja antavat sitten kirjansa arvosteltavaksi - ihana ihminen kyseessä, ihan huumorilla siis sanon), kirjabloggaajat (joiden sohvalle Boknäsin takana menin vetelehtimään) ja muut kirja-alan ammattilaiset (muutama kustannustoimittaja) ovat olleet erittäin hedelmällistä ja antoisaa keskusteluseuraa.
Kuitenkin myös esiintymiset ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa. Torstainen brändäyskeskustelu oli tuskallinen Kaarina Hazardin läsnäolosta huolimatta, mutta moni muu keskustelu on vakuuttanut ja ennen kaikkea inspiroinut omaa kirjoittamistani.
Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Pajtim Statovci kertoivat keskustelevansa usein ihan tarinankerronnan perusasioista, kuten siitä, onko syytä käyttää minä- vai hänkertojaa. Otavan kustannustoimittajille saa myös kuulemma aina soittaa, mikä on nostamassa kyseisen kustantamon profiilia mahdollisena tulevana "tallina" (jos näin uskaliaasti voi kirjottaa).
Iida Rauma, ehkä maailmankaikkeuden viehättävin naiskirjailija, oli keskustelemassa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa. Näin laajan aiheen vuoksi pidempi esiintymisaika olisi ollut tarpeen. Rauman puhetta kuuntelee toki muutenkin ilokseen. Ja jotta vältyttäisiin mielipahalta naiskirjailijahuomautuksen johdosta, sanoisin, että maailmankaikkeuden viehättävimmät kirjailijat ovat omasta näkökulmastani sattuneesta syystä miehiä (esim. Miki Liukkonen).
Johanna Sinisalon, Kari Välimäen, Maija Haaviston ja Anu Holopaisen perjantainen paneelikeskustelu "Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin" oli mielestäni kiinnostavin kaikista paneeleista. Referointi on vaikeaa, sillä koko keskustelu oli täyttä asiaa. Erityisesti Maija Haavisto yllätti karismaattisuudellaan. Sinisalo taas otti selvästi johtajaroolin, mikä ei todellakaan ollut pahaksi. Ryhmän dynamiikka oli toimiva.
Pressissä päädyin keskustelemaan erään kirjabloggaajan kanssa tekeillä olevasta tekstistäni. Uusia näkökulmia avautui, ja koko keskustelu ylipäänsä oli sellainen, etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Seuraava esitys kuitenkin kutsui jo.
Kerta kaikkiaan ihanat kaksi päivää ovat nyt takana ja seuraavat kaksi edessä - olen uuvuksissa ja innoissani yhtä aikaa. Huomenna käyn ainakin katsomassa Maria Turtschaninoffin haastattelua Maresin maailmasta - ja ehkä varaan ajan Haluatko kirjailijaksi? -keskusteluun. Jos uskallan.
Mitään näistä en ollut suunnitellut etukäteen. Messujen parasta antia ovatkin olleet nimenomaan odottamattomat kohtaamiset. Kirjailijat (jotka kehuvat silmiäsi ja antavat sitten kirjansa arvosteltavaksi - ihana ihminen kyseessä, ihan huumorilla siis sanon), kirjabloggaajat (joiden sohvalle Boknäsin takana menin vetelehtimään) ja muut kirja-alan ammattilaiset (muutama kustannustoimittaja) ovat olleet erittäin hedelmällistä ja antoisaa keskusteluseuraa.
Kuitenkin myös esiintymiset ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa. Torstainen brändäyskeskustelu oli tuskallinen Kaarina Hazardin läsnäolosta huolimatta, mutta moni muu keskustelu on vakuuttanut ja ennen kaikkea inspiroinut omaa kirjoittamistani.
Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Pajtim Statovci kertoivat keskustelevansa usein ihan tarinankerronnan perusasioista, kuten siitä, onko syytä käyttää minä- vai hänkertojaa. Otavan kustannustoimittajille saa myös kuulemma aina soittaa, mikä on nostamassa kyseisen kustantamon profiilia mahdollisena tulevana "tallina" (jos näin uskaliaasti voi kirjottaa).
Iida Rauma, ehkä maailmankaikkeuden viehättävin naiskirjailija, oli keskustelemassa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa. Näin laajan aiheen vuoksi pidempi esiintymisaika olisi ollut tarpeen. Rauman puhetta kuuntelee toki muutenkin ilokseen. Ja jotta vältyttäisiin mielipahalta naiskirjailijahuomautuksen johdosta, sanoisin, että maailmankaikkeuden viehättävimmät kirjailijat ovat omasta näkökulmastani sattuneesta syystä miehiä (esim. Miki Liukkonen).
Johanna Sinisalon, Kari Välimäen, Maija Haaviston ja Anu Holopaisen perjantainen paneelikeskustelu "Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin" oli mielestäni kiinnostavin kaikista paneeleista. Referointi on vaikeaa, sillä koko keskustelu oli täyttä asiaa. Erityisesti Maija Haavisto yllätti karismaattisuudellaan. Sinisalo taas otti selvästi johtajaroolin, mikä ei todellakaan ollut pahaksi. Ryhmän dynamiikka oli toimiva.
Pressissä päädyin keskustelemaan erään kirjabloggaajan kanssa tekeillä olevasta tekstistäni. Uusia näkökulmia avautui, ja koko keskustelu ylipäänsä oli sellainen, etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Seuraava esitys kuitenkin kutsui jo.
Kerta kaikkiaan ihanat kaksi päivää ovat nyt takana ja seuraavat kaksi edessä - olen uuvuksissa ja innoissani yhtä aikaa. Huomenna käyn ainakin katsomassa Maria Turtschaninoffin haastattelua Maresin maailmasta - ja ehkä varaan ajan Haluatko kirjailijaksi? -keskusteluun. Jos uskallan.
perjantai 21. lokakuuta 2016
Paperi T - post-alfa
Ehdinpä jo aikaa sitten ennen tämän runokirjan, kaikkia kieliopin lakeja nimellään uhmaavan post-alfan, ilmestymistä kehua Paperi T:tä eli Henri Pulkkista viisaaksi mieheksi, mutta runokirjaa en tämän räppärin olisi koskaan arvannut julkaisevan. (Toivokaamme, ettei Cheek ole seuraava.) Älykköräppäristä runoilijaksi ei tämän miehen kohdalla kuitenkaan ole mikään valtava loikka - ovathan hänen musiikilliset hengentuotteensakin erittäin korkealentoisia. Aika ajoin tulee mieleen Rimbaud, jolla vain soi musiikki taustalla tunnelmaa luomassa.
Olen aina rakastanut Paperi T:n räppejä, varsinkin riimejä. Ei-mitalliseen runoon siirtyminen vaikutti hieman siltä, että koko lyriikoiden pointti meni sitten siinä: pelkäsin tarttumapinnan vähyyttä tai tekotaiteellisuuden puolelle repsahtavaa esikoisrunokokoelmaa.
"Nää on kaikki rakkausrunoja, sä vaan luet niitä väärin", julistaa Pulkkinen kokoelman lopuksi. Rakkaus ja erityisesti sen loppuminen on ollut aina Pulkkisen suuria teemoja, joiden ympärille koko tuotanto rakentuu. Myös meille älyköille (hah haa) heitetyt kopit osuvat silloin tällöin aika tavalla palleaan. Vai mitäpä sanotte Bergman & chillistä tavallisen Netflix & chillin sijaan? Älykästä, eikö vain?
Miki Liukkosen mainitseminen sai minut kierimään lattialla oikeastaan melkeinpä vielä enemmän kuin runokokoelman löytyminen postilaatikosta. Upeaa, että joskus namedroppaillaan ihan eläviäkin runoilijoita.
"Mansplainaan sulle David Foster Wallacea" on quotelistani ykkösenä tällä hetkellä. Lauseen absurdius on viehättävää: kaikista kirjailijoista juuri Wallace, oikeasti? Miehinen näkökulma hänen tuotannossaan on näennäinen: mielestäni Wallacea ei voi "splainata" millään tavalla.
Varmaankin koko runokirjan kaunein säe on "rakennan talomme intiaanien hautausmaalle". Kuulostaa kauniilta, mutta hän, joka ymmärtää viittauksen, ymmärtää myös toisen puolen ja koko jutun ytimen.
Suosittelen kyllä, vaikket fanittaisi Pulkkista räppärinä. Runoilijana hän on tyystin erilainen, paljon rauhallisempi ja ehkä jopa kypsempi. Kosmoksen muita julkaisuja jään myös odottamaan kiinnostuneena, sillä kaikki heiltä tähän asti lukemani on ollut erinomaista.
Olen aina rakastanut Paperi T:n räppejä, varsinkin riimejä. Ei-mitalliseen runoon siirtyminen vaikutti hieman siltä, että koko lyriikoiden pointti meni sitten siinä: pelkäsin tarttumapinnan vähyyttä tai tekotaiteellisuuden puolelle repsahtavaa esikoisrunokokoelmaa.
"Nää on kaikki rakkausrunoja, sä vaan luet niitä väärin", julistaa Pulkkinen kokoelman lopuksi. Rakkaus ja erityisesti sen loppuminen on ollut aina Pulkkisen suuria teemoja, joiden ympärille koko tuotanto rakentuu. Myös meille älyköille (hah haa) heitetyt kopit osuvat silloin tällöin aika tavalla palleaan. Vai mitäpä sanotte Bergman & chillistä tavallisen Netflix & chillin sijaan? Älykästä, eikö vain?
Miki Liukkosen mainitseminen sai minut kierimään lattialla oikeastaan melkeinpä vielä enemmän kuin runokokoelman löytyminen postilaatikosta. Upeaa, että joskus namedroppaillaan ihan eläviäkin runoilijoita.
"Mansplainaan sulle David Foster Wallacea" on quotelistani ykkösenä tällä hetkellä. Lauseen absurdius on viehättävää: kaikista kirjailijoista juuri Wallace, oikeasti? Miehinen näkökulma hänen tuotannossaan on näennäinen: mielestäni Wallacea ei voi "splainata" millään tavalla.
Varmaankin koko runokirjan kaunein säe on "rakennan talomme intiaanien hautausmaalle". Kuulostaa kauniilta, mutta hän, joka ymmärtää viittauksen, ymmärtää myös toisen puolen ja koko jutun ytimen.
Suosittelen kyllä, vaikket fanittaisi Pulkkista räppärinä. Runoilijana hän on tyystin erilainen, paljon rauhallisempi ja ehkä jopa kypsempi. Kosmoksen muita julkaisuja jään myös odottamaan kiinnostuneena, sillä kaikki heiltä tähän asti lukemani on ollut erinomaista.
tiistai 27. syyskuuta 2016
Angela Carter - Verinen kammio
Sudet tulevat -elokuvan arvion yhteydessä mainitsin aikeistani lukea novellikokoelma, jonka samannimiseen novelliin elokuva pohjautuu. Carter kirjoittaa kuitenkin paljon muustakin kuin ihmissusista. Keijukuningas, Kaunotar ja Hirviö ja monet muut sadut heräävät henkiin teoksessa, joka tuo esiin myös näiden vanhojen tarinoiden eroottisen ja julman puolen.
Niin sata kertaa nähtyä, saattaisi joku parahtaa. Kuitenkin Carter onnistuu tekemään satujen rekonstruoinnin tyylillä. Hänen kaunis kielensä on jo nautinto itsessään.
Novellien maailma on taianomainen, mutta ahdistava - kuten saduissa yleensäkin, kirjailija onnistuu tavoittamaan nimenomaan ihmisen pahuuden ytimen kuvaamalla jotain erittäin epäinhimillistä hirviötä. Erityisesti kirjan alussa ollut Siniparta-toisinto nosti niskakarvani pystyyn.
Sudet tulevat -novelli oli tietysti kaikista herkullisinta luettavaa, sillä se oli jo valmiiksi kaikkein tutuin elokuvan myötä. Elokuva on mielestäni kuitenkin onnistunut tuomaan enemmän tasoja tarinaan - myös konkreettisesti. Siihen oli nimittäin lisätty ns. todellisen maailman taso, jota ei novellissa ole.
Suosittelen kyllä. Kirja on aika lyhyt, ja näitä novelleja on ihana lukea iltojen pimetessä ja hyytävän viiman puhaltaessa nurkissa.
P. S. Kiitoksia Annalle, joka minut tutustutti tähän kirjailijaan ja Sudet tulevat -leffaan!
Niin sata kertaa nähtyä, saattaisi joku parahtaa. Kuitenkin Carter onnistuu tekemään satujen rekonstruoinnin tyylillä. Hänen kaunis kielensä on jo nautinto itsessään.
Novellien maailma on taianomainen, mutta ahdistava - kuten saduissa yleensäkin, kirjailija onnistuu tavoittamaan nimenomaan ihmisen pahuuden ytimen kuvaamalla jotain erittäin epäinhimillistä hirviötä. Erityisesti kirjan alussa ollut Siniparta-toisinto nosti niskakarvani pystyyn.
Sudet tulevat -novelli oli tietysti kaikista herkullisinta luettavaa, sillä se oli jo valmiiksi kaikkein tutuin elokuvan myötä. Elokuva on mielestäni kuitenkin onnistunut tuomaan enemmän tasoja tarinaan - myös konkreettisesti. Siihen oli nimittäin lisätty ns. todellisen maailman taso, jota ei novellissa ole.
Suosittelen kyllä. Kirja on aika lyhyt, ja näitä novelleja on ihana lukea iltojen pimetessä ja hyytävän viiman puhaltaessa nurkissa.
P. S. Kiitoksia Annalle, joka minut tutustutti tähän kirjailijaan ja Sudet tulevat -leffaan!
torstai 15. syyskuuta 2016
Muriel Barbery - Haltiaelämää
Ensimmäinen Barberylta lukemani kirja, Haltiaelämää, on usvaisten ja haaveellisten metaforien tykitystä. Vertauskuvallinen tarina kertoo kahdesta tytöstä, joista kumpikin on löytänyt jotain pyhää: Maria luonnon, Clara musiikin.
Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.
Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.
Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.
Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.
Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.
Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.
Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.
Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.
Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.
Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.
maanantai 29. elokuuta 2016
Joël Dicker - Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tätä kirjaa olen odottanut todella innoissani. Totuus Harry Quebertin tapauksesta imaisi minut mukaansa täysin, ja odotin tältä uudelta kirjalta aivan samaa. Onneksi ei tarvinnut pettyä. Oikeastaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on kököstä nimestään huolimatta vielä parempi! Ja se on paljon sanottu, niin paljon olen näköjään aikoinaan kyseistä kirjaa hehkuttanut.
Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.
Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.
Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.
Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.
Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.
Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.
Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.
Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.
Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.
Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.
maanantai 22. elokuuta 2016
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä - Fintiaanien mailla
Vastikään ilmestynyt tietokirja Fintiaanien mailla avaa unohdetun, monille näkymättömän maailman ovet. Suomalaissiirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläiset eli fintiaanit ovat luoneet oman kulttuurinsa, jossa on piirteitä paitsi suomalaisuudesta, myös Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden mielenkiintoisesta ja vivahteikkaasta elämäntavasta.
Mitenkään romantisoiden tekijät eivät aiheeseensa pureudu. Fintiaanien ja intiaanien elämästä nykypäivänä kerrotaan kaunistelematta ja rehellisesti - juuri sillä tavalla, jota sekä suomalaiset että ojibwat arvostaisivat. Alkoholismi on kaksoisrasitteena sekä pohjolaiselta että intiaaniperimän puolelta, kuten myös diabetes ja mielenterveysongelmat. Rahaa ei ole kunnon ruokaan, eikä terveysvalistustakaan oikein tunneta.
Erityisesti Arne Vainion, alkoholismista tiensä menestyksekkääseen elämään taistelleen lääkärin, tarina jäi mieleeni. Hän on todellinen osoitus siitä, että kurjissa oloissakin kasvanut voi kukoistaa, kun annetaan mahdollisuus. Yliopisto-opettaja oli jopa ottanut Vainion luokseen asumaan, kun tällä ei ollut ollut asuinpaikkaa opiskeluaikoinaan.
Kaikilla (f)intiaaninuorilla ei tietenkään ole samanlaista onnea matkassa. Työttömyys, alkoholi ja huumeet rehottavat reservaateissa, eikä tulevaisuudessa näy mitään odottamisen arvoista.
Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.
Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.
Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.
Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.
Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.
Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.
Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.
Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.
Kirjailija:
Katja Kettu
,
Maria Seppälä
,
Meeri Koutaniemi
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Andrew Michael Hurley - Hylätty ranta
Britannian vuoden parhaaksi kehuttu esikoisromaani saapui luettavakseni jo kesäkuussa. Siihen on hyvä syy, miksi kirjoitan siitä vasta nyt. Hylätty ranta on tyypillinen esikoisromaani täynnä suuria, loppuunhiomattomia ajatuksia sekä täysin vailla kunnollista juonta. Joku kutsuisi sitä tunnelmoinniksi. Minä sanon sitä löysin rantein kirjoittamiseksi. Ehkä suuret odotukset, kirjan rinnastaminen Uhrijuhla-elokuvaan eli The Wicker Maniin (yksi lempielokuvistani) tai yleinen mielenkiinto genreä kohtaan aiheuttivat sen, ettei kirja sytyttänyt sitten lainkaan.
Kirja alkaa hitaasti. Loppujen lopuksi kirjabloggari Marika Oksan postauksesta saatu käsitys siitä, että loppua kohden alkaa hieman tahti kiihtyä sai minut lukemaan Hylätyn rannan loppuun. Yleensä koetan aina saada arvostelukappaleet luettua, mutta tämän kohdalla voimainponnistus oli suurehko. Ei kirja ole huono sinänsä, se on vain äärettömän tylsä ja jotenkin hiomattoman hajanainen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Loneyhin, "hylätylle rannalle", jonne teinipoika Tonto on perheineen matkustanut pääsiäisen viettoon. Tonton pikkuveli Hanny on mykkä ja ilmeisesti myös jollain tapaa autistinen, sillä hän puuhailee omia juttujaan eikä juuri välitä ympäröivästä maailmasta. Veljesten välinen suhde onkin kirjan parasta antia.
Mykkyys ei ole kuitenkaan mikään suotava ominaisuus, ja poikien äiti, tai Äikkä, kuten häntä kirjassa kutsutaan (karmea suomennos, en edes halua tietää alkukielistä nimitystä), haluaa parantaa Hannyn pyhällä vedellä. Kaikenlaista kuitenkin ehtii sattua, ennen kuin minkäänlaisiin parantamisrituaaleihin ryhdytään.
Kirja jätti jotenkin velton jälkimaun. Oli yritetty tavoittaa kuohuvien aikojen keskellä elävän pojan mielenmaisemaa, yliluonnollisia väristyksiä ja ehkä jonkinlaista symboliikkaa. Kuitenkin kaiken tuon keskellä kirja jäi mieleeni esikoisromaanina, josta ei millään keinolla saisi vuoden parasta.
En voi oikeastaan sanoa suosittelevani. Esikoisromaanien kohdalla olen yleensä vähän armollisempi, mutta tämä on aivan täysi floppi. En pitänyt, vaikka niin ennen kirjaan tarttumista luulin tapahtuvan.
torstai 18. elokuuta 2016
Elokuva: Sudet tulevat / The Company of Wolves (1984)
Pidimme elokuvapäivän kahden ystäväni kanssa. Katsoimme tämän 80-luvun kauhuklassikon heti Crimson Peakin jälkeen. Blu-Rayn jälkeen tavallinen DVD-kuva näytti auttamattoman suttuiselta, mutta hetken elokuvaa katseltuani tajusin, että se voisi lavastuksensakin puolesta olla ehkä 50-luvulta. Elokuvista innostunut ystäväni kehui leffan maasta taivaaseen, joten odotin paljon.
Aluksi naureskelin tietysti vanhanaikaisille erikoistehosteille, näytelmämäiselle yleisolemukselle ja absurdeille vuorosanoille. Myöhemmin elokuvan irtonaisina roikkuvat langanpäät solmittiin yhteen, mutta alku oli todella, todella hämmentävä kokemus. Mainittakoon, että tämän elokuvan ohjaaja teki kymmenen vuotta myöhemmin kulttielokuvan Veren vangit.
Vieläkin syvemmälle ihmisluonnon saloihin upotaan tässä satujen ja piilotajunnan inspiroimassa kauhufantasiassa, joka rakentuu kerroksittain. Kuvitelma kasvaa todellisuutta suuremmaksi, kun yhden tytön unet alkavat muodostaa ketjumaisia sisäkkäiskertomuksia, jotka ovat osittain painajaisia, osittain haaveita. Villit ihmissudet symboloivat ihmisluonnon pitelemätöntä puolta sekä uuden pelkoa, jota päähenkilö aikuiseksi kasvaessaan kokee.
Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.
Välillä elokuvan miljöö oli kuin LSD-tripiltä (tai ainakin siltä kuvittelen sen näyttävän) jättikokoisine, liikkuvine pehmoleluineen ja muine omituisuuksineen. Loppu on hämmentävä: se yhdistää todella tarinan kokonaisuudeksi. Oikeastaan ymmärsin vasta viime minuuteilla kunnolla, mitä elokuva koettaa sanoa. Ensin ajattelin sen olevan vain aivan tavallista satufantasiaa (sellaisena elokuva olisi ollut uskomattoman tylsä), mutta aivan kuten juonikin aukeaa kerros kerrokselta, katsojakin pääsee sisään vasta vähitellen.
Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.
Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.
Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.
maanantai 15. elokuuta 2016
Elokuva: Nuori Adam / Young Adam (2002)
Tervetuloa "kirja"blogiini! Olen katsonut niin monia elokuvia, jotka haluaisin kanssanne jakaa ja saattaa tietoisuutenne, mutten tiedä, kuinka paljon voin tehdä "satunnaisia" leffapostauksia muuttamatta Mustetta paperilla -blogia Emulsiota triasetaatilla -blogiksi. Elokuva perustuu kuitenkin kirjaan - eikö se ole ihan tarpeeksi kestävä aasinsilta aiheeseen?
Nuori Adam on tunnelmallinen elokuva täynnä vaivihkaisia katseita. Miljöönä on proomu jossain päin Skotlantia. Siellä seilaavat Les, hänen vaimonsa Ella sekä heidän poikansa Jim - ja elokuvan päähenkilö, Joe Taylor. Hän on nuori mies, joka on haudannut kirjailijahaaveensa ja saapunut laivalle ajelehtimaan kuin paraskin beat-protagonisti. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun laivalle ongitaan nuori nainen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Nuoren naisen kuoleman varjossa Joe ja Ella löytävät toisensa, ja alkaa suhde, joka on äärimmäisen pakahduttavaa katsottavaa.
Viehättävää elokuvassa on - brittiläiseen tyyliin - absoluuttisen hyvän ja pahan puuttuminen. Onko Joe pahis, koska makaa varatun naisen kanssa, vai onko Les paha, kun ei anna vaimolleen tarpeeksi huomiota? Vaikka hahmot ovat vastenmielisiä, likaisia ja arkaaisia, on heissä myös paljon tarttumapintaa.
Syyttä elokuvaa ei ole luokiteltu trilleriksi. Siinä on useita tasoja, ja vasta jonkin aikaa elokuvaa katsottuaan katsoja tajuaa, mistä oikeasti on kyse. Sen takia tästä elokuvasta on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa: Se on kuin kudelma, joka hajoaa heti, kun yhtä lankaa vetää liian lujaa. Kun ei tiedä liikaa etukäteen, tyrmää elokuva täysin. Aikatasoilla leikittely on hämmästyttävän taidokasta. Vasta lopussa katsoja tajuaa, millaisesta ajanjaksosta on todella ollut kyse. Älä siis lue DVD-levyn takakantta, jos saan pyytää. Spoilaat vain kokemuksen.
Näyttelijät tekevät lähes yliluonnollisen taidokkaat ja aidot roolisuoritukset - Ewan McGregor oli niin todellisen oloinen henkilö, että puistatti. Plussaa on myös ehdottomasti kaikenlaisen sievistelyn puuttuminen - Tilda Swintonkin oli antanut karvojensa kasvaa roolia varten! Vaikka elokuva ei läpäisekään Bechdelin testiä, on Ella silti poikkeuksellinen naishahmo. Siitä hyvästä en tätä elokuvaa sanoisi miehiseksi, vaikka se ehdottomasti tuon ajan miesten maailmaan sijoittuukin.
Kuvakulmat, värilinssit ja muut kuvaustekniset seikat ovat täysin kohdallaan. 50-lukulainen vaikutelma syntyy paitsi elokuvan näennäisesti rauhallisesta tahdista, mutta myös kaihoisasta tunnelmasta, jonka kuvaaja on onnistunut taitavasti vangitsemaan. Musiikkia kehuttiin takaliepeessä runsaasti, mutta itse en sitä ihmeemmin ihastellut: se teki tehtävänsä, mikäs siinä. Elokuvan parasta antia on kuitenkin lähes naturalistinen visuaalinen ilme ja ajankuva.
On hirvittävää tajuta, että elokuvan henkilöistä kuka tahansa voisin olla minä. Tavallisten ihmisten sisällä kuohuu niin, että tyrskyt käyvät lähes yli äyräiden. Syyttä ei tapahtumapaikkana ole proomu: se lipuu kauniisti peilityynessä kanavassa, mutta pinnan alla kuohuvat syvät virrat.
Katso tämä elokuva seuraavaksi! Jos action ja pinnallinen ihmissuhdedraama eivät nappaa, tämä on elokuva juuri sinulle.
P. S. Aion lukea myös kirjan. Siitä tulee postaus myöhemmin!
Nuori Adam on tunnelmallinen elokuva täynnä vaivihkaisia katseita. Miljöönä on proomu jossain päin Skotlantia. Siellä seilaavat Les, hänen vaimonsa Ella sekä heidän poikansa Jim - ja elokuvan päähenkilö, Joe Taylor. Hän on nuori mies, joka on haudannut kirjailijahaaveensa ja saapunut laivalle ajelehtimaan kuin paraskin beat-protagonisti. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun laivalle ongitaan nuori nainen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Nuoren naisen kuoleman varjossa Joe ja Ella löytävät toisensa, ja alkaa suhde, joka on äärimmäisen pakahduttavaa katsottavaa.
Viehättävää elokuvassa on - brittiläiseen tyyliin - absoluuttisen hyvän ja pahan puuttuminen. Onko Joe pahis, koska makaa varatun naisen kanssa, vai onko Les paha, kun ei anna vaimolleen tarpeeksi huomiota? Vaikka hahmot ovat vastenmielisiä, likaisia ja arkaaisia, on heissä myös paljon tarttumapintaa.
Syyttä elokuvaa ei ole luokiteltu trilleriksi. Siinä on useita tasoja, ja vasta jonkin aikaa elokuvaa katsottuaan katsoja tajuaa, mistä oikeasti on kyse. Sen takia tästä elokuvasta on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa: Se on kuin kudelma, joka hajoaa heti, kun yhtä lankaa vetää liian lujaa. Kun ei tiedä liikaa etukäteen, tyrmää elokuva täysin. Aikatasoilla leikittely on hämmästyttävän taidokasta. Vasta lopussa katsoja tajuaa, millaisesta ajanjaksosta on todella ollut kyse. Älä siis lue DVD-levyn takakantta, jos saan pyytää. Spoilaat vain kokemuksen.
Näyttelijät tekevät lähes yliluonnollisen taidokkaat ja aidot roolisuoritukset - Ewan McGregor oli niin todellisen oloinen henkilö, että puistatti. Plussaa on myös ehdottomasti kaikenlaisen sievistelyn puuttuminen - Tilda Swintonkin oli antanut karvojensa kasvaa roolia varten! Vaikka elokuva ei läpäisekään Bechdelin testiä, on Ella silti poikkeuksellinen naishahmo. Siitä hyvästä en tätä elokuvaa sanoisi miehiseksi, vaikka se ehdottomasti tuon ajan miesten maailmaan sijoittuukin.
Kuvakulmat, värilinssit ja muut kuvaustekniset seikat ovat täysin kohdallaan. 50-lukulainen vaikutelma syntyy paitsi elokuvan näennäisesti rauhallisesta tahdista, mutta myös kaihoisasta tunnelmasta, jonka kuvaaja on onnistunut taitavasti vangitsemaan. Musiikkia kehuttiin takaliepeessä runsaasti, mutta itse en sitä ihmeemmin ihastellut: se teki tehtävänsä, mikäs siinä. Elokuvan parasta antia on kuitenkin lähes naturalistinen visuaalinen ilme ja ajankuva.
On hirvittävää tajuta, että elokuvan henkilöistä kuka tahansa voisin olla minä. Tavallisten ihmisten sisällä kuohuu niin, että tyrskyt käyvät lähes yli äyräiden. Syyttä ei tapahtumapaikkana ole proomu: se lipuu kauniisti peilityynessä kanavassa, mutta pinnan alla kuohuvat syvät virrat.
Katso tämä elokuva seuraavaksi! Jos action ja pinnallinen ihmissuhdedraama eivät nappaa, tämä on elokuva juuri sinulle.
P. S. Aion lukea myös kirjan. Siitä tulee postaus myöhemmin!
lauantai 13. elokuuta 2016
Paula Havaste - Veden vihat
Havaste ei petä koskaan - jo kolmas osa Vihat-sarjaa, enkä ole millään tapaa kyllästynyt. Päinvastoin. Tahdon vain lisää ja lisää! Veden vihoissa vaihdetaan jälleen maisemaa. Viroon merenkulkija-Osmin mukana paennut Kertte kerää elämänkokemusta ja tutustuu uuteen maahan ja sen ihmisiin. Ikävä oman Larrin luo on tietty kova, mutta onneksi Osmi pitää jonkinlaista seuraa, vaikkei hän Kerten rakastettu olekaan.
Monella tapaa Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa muistuttava Vihat-sarja osoittaa, että historiallisuus ja informatiivisuus ei ole este mukaansatempaavalle juonelle. Edelleen muistan kommentit siitä, ettei kirja ole historiallisesti aivan piiruntarkka - miksi tarvitsisikaan olla? - mutta jonkinlaista ajankuvaa se luo. Se myös sekoittaa viehättävästi aitoa historiaa fiktiiviseen tarinaan. Aikamatkustelua sentään ei tässä sarjassa ole, siitä Havasteelle kiitos. Kuitenkin rakastetut eri maissa (Gabaldonilla jopa eri aikoina) ja tapahtumapaikan usea vaihtelevuus ovat yhdysmerkkejä näiden sarjojen välillä.
Päähenkilö Kertte on edelleen yhtä omapäinen ja vahva, vaikka onkin pehmentynyt ensimmäisen kirjan alusta huomattavasti. Hän on paitsi äiti, myös itsenäinen toimija, mikä ei varmasti tuon ajan maailmassa ollut mikään itsestäänselvä valinta tai edes mahdollisuus. Toisinaan mietin, olisiko kauppaa tekevä, miesten kanssa laivassa matkustanut nainen kohdannut hiukan enemmän vastarintaa kuin Havasteen luomassa maailmassa. Toisaalta keskiaikaa, valtavan pitkää ja aivan turhaan halveksittua ajanjaksoa, leimaa myös uudistuminen ja asenteiden nykyaikaistuminen - vaikka valistusajan ajattelijat ottavatkin siitä usein kunnian mieluusti itselleen.
Historiallista romaania on aina syytä lukea kahdessa kontekstissa: historiallisessa ja juonellisessa. Kyseessä on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Siksipä tärkeään tarkastelun valokeilaan nousevat juoni ja päähenkilöt. Kummassakaan en sanoisi olevan moitteen sijaa. Ehkä Havastekin kärsii vähän täydellisen päähenkilön syndroomasta, mutta se hänelle suotakoon. Hahmot ovat moniulotteisia ja kestävät lähemmänkin tarkastelun paljastumatta paperinohuiksi.
Yhä edelleen suosittelen tätä kirjaa historian- ja romantiikannälkäisille. Kyseessä on hieno teos, joka toivottavasti nousee ansaitsemaansa asemaan kotimaamme kirjamarkkinoilla.
Monella tapaa Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa muistuttava Vihat-sarja osoittaa, että historiallisuus ja informatiivisuus ei ole este mukaansatempaavalle juonelle. Edelleen muistan kommentit siitä, ettei kirja ole historiallisesti aivan piiruntarkka - miksi tarvitsisikaan olla? - mutta jonkinlaista ajankuvaa se luo. Se myös sekoittaa viehättävästi aitoa historiaa fiktiiviseen tarinaan. Aikamatkustelua sentään ei tässä sarjassa ole, siitä Havasteelle kiitos. Kuitenkin rakastetut eri maissa (Gabaldonilla jopa eri aikoina) ja tapahtumapaikan usea vaihtelevuus ovat yhdysmerkkejä näiden sarjojen välillä.
Päähenkilö Kertte on edelleen yhtä omapäinen ja vahva, vaikka onkin pehmentynyt ensimmäisen kirjan alusta huomattavasti. Hän on paitsi äiti, myös itsenäinen toimija, mikä ei varmasti tuon ajan maailmassa ollut mikään itsestäänselvä valinta tai edes mahdollisuus. Toisinaan mietin, olisiko kauppaa tekevä, miesten kanssa laivassa matkustanut nainen kohdannut hiukan enemmän vastarintaa kuin Havasteen luomassa maailmassa. Toisaalta keskiaikaa, valtavan pitkää ja aivan turhaan halveksittua ajanjaksoa, leimaa myös uudistuminen ja asenteiden nykyaikaistuminen - vaikka valistusajan ajattelijat ottavatkin siitä usein kunnian mieluusti itselleen.
Historiallista romaania on aina syytä lukea kahdessa kontekstissa: historiallisessa ja juonellisessa. Kyseessä on kuitenkin romaani, ei tietokirja. Siksipä tärkeään tarkastelun valokeilaan nousevat juoni ja päähenkilöt. Kummassakaan en sanoisi olevan moitteen sijaa. Ehkä Havastekin kärsii vähän täydellisen päähenkilön syndroomasta, mutta se hänelle suotakoon. Hahmot ovat moniulotteisia ja kestävät lähemmänkin tarkastelun paljastumatta paperinohuiksi.
Yhä edelleen suosittelen tätä kirjaa historian- ja romantiikannälkäisille. Kyseessä on hieno teos, joka toivottavasti nousee ansaitsemaansa asemaan kotimaamme kirjamarkkinoilla.
perjantai 12. elokuuta 2016
Parhaat TV-sarjat koskaan
Kesän kunniaksi teen erikoispostauksen TV-sarjoihin liittyen. Moni näistä perustuu kuitenkin kirjoihin, joten kirjablogiin tällainen kirjoitus vielä jotenkin sopii. "Parhaus" perustuu tietysti subjektiiviseen mielipiteeseen, enkä niinkään arvioi työn laatua, vaan sitä, kuinka sarja on juuri minuun vaikuttanut.
Poliisikoira Rex / Kommissar Rex
On yhtä kuin lapsuus. Ensin katselin tätä isoisäni kanssa ja sitten siskoni kanssa - Moser oli muka niiin ihana ja itse koira neuvokas ja suloinen!
True Blood
Ei hävetä myöntää, että pidän sarjasta erityisesti juurikin erään pääosanäyttelijän takia. Alexander Skarsgård näyttelee myös uudessa Tarzan-elokuvassa, jonka ehdin jo käydä katsomassa - hieno filmihän se on.
Näyttelijöiden kemia on upeaa ja työn laatu on huoliteltua: kaikki tekniset jutut ovat kunnossa. Missään sarjassa en ole varmaankaan nähnyt niin taidokasta kameratyöskentelyä.
Maailma vailla loppua / World Without End
MVL esitteli minulle historiallisten sarjojen upean maailman. Taivaan pilarit -sarjan jatko-osa on erään arvostelun mukaan "köyhän miehen Game of Thrones" - minulle se on huikea sukellus keskiaikaiseen maailmankuvaan romantiikan ja jännityksen siivittämänä.
Tessin tarina / Tess of the d'Urbervilles
BBC:n filmatisointi Thomas Hardyn klassikkoteoksesta on kaunis ja tunnelmallinen tarina, jossa näyttelee moni Britannian huippunimistä.
Game of Thrones
Fantasiakin voi olla väkivaltaista, rujoa ja lapsille sopimatonta - aivan kuten keskiaikaistyyliseen fantasiamaailmaan sijoittuva sarja osoittaa. Sarjan budjetti on aivan omaa luokkaansa, ja se näkyy. Myös valtava hypetys on mielestäni "fantasian voitto", vaikkei sarja minua säväytä mitenkään hirmuisesti. Mutta onhan se hyvä!
Terapian tarpeessa / Anger Management
Charlie Sheen näyttelee vihanhallintaterapeuttia, jolla on pakko-oireinen tytär ja suhde oman terapeuttinsa kanssa. Naurattaa varmasti.
Simpsonit / The Simpsons
Amerikkalaisten palvoma piirrossarja näyttäytyy eurooppalaisen näkökulmasta lähinnä armottomana USA-kritiikkinä, joka vilisee viittauksia mitä erilaisimpiin asioihin. Lempihahmoni on Lisa, joka on aina valmis nousemaan barrikadeille arvojensa puolesta. Olen ajatellut katsoa myös samojen tekijöiden Futuraman.
Sleepy Hollow
Kauhuelokuvan sarjasovitus on kiehtova, Supernatural-tyylinen demoninmetsästyssarja, jossa haudasta noussut Ichabod Crane ratkoo yliluonnollisia mysteerejä mustan naispoliisin (!) kanssa. Sarja rikkoo monia, monia normeja. Siinä ei esimerkiksi ole romanssia pääparin välillä, sillä Ichabod on jo naimisissa.
Matkantekijä / Outlander
Claire matkustaa 1940-luvulta 1700-luvulle klaanisotien keskelle ja rakastuu siellä Jamieen, skotlantilaiseen soturiin. Ihana sarja, joka perustuu samannimiseen, jo legandaksi muodostuneeseen Diana Gabaldonin kirjasarjaan. Toinen kausi näkyy YLE:llä, Areenassa pari vanhaa jaksoa.
Valkoinen kuningatar / The White Queen
Ruusujen sodan aikaan sijoittuva draama tarjoilee pukuloiston ohella poliittisia juonitteluja. Päähenkilöt ovat nuoria, kauniita ja vaarassa kuolla. Rakastan sarjan otetta todelliseen historiaan, sillä se on tarkka ajankuvaus moniulotteisilla, realistisilla henkilöillä. Näkyy YLE:llä, jaksoja myös Areenassa.
Isä Matteon tutkimuksia / Don Matteo
Sympaattinen kirkonisä koettaa pitää huolen vikuroivasta laumastaan ja hätähousu poliisisetä pistää lusikkansa joka soppaan. Italialaisesta kulttuurista kiinnostuneelle varmasti erittäin mielenkiintoinen sarja. Näkyy YLE:llä, Areenassa rutkasti jaksoja.
Poliisikoira Rex / Kommissar Rex
On yhtä kuin lapsuus. Ensin katselin tätä isoisäni kanssa ja sitten siskoni kanssa - Moser oli muka niiin ihana ja itse koira neuvokas ja suloinen!
(Vasemmalta oikealle: Rex, Moser.)
True Blood
Ei hävetä myöntää, että pidän sarjasta erityisesti juurikin erään pääosanäyttelijän takia. Alexander Skarsgård näyttelee myös uudessa Tarzan-elokuvassa, jonka ehdin jo käydä katsomassa - hieno filmihän se on.
Näyttelijöiden kemia on upeaa ja työn laatu on huoliteltua: kaikki tekniset jutut ovat kunnossa. Missään sarjassa en ole varmaankaan nähnyt niin taidokasta kameratyöskentelyä.
Maailma vailla loppua / World Without End
MVL esitteli minulle historiallisten sarjojen upean maailman. Taivaan pilarit -sarjan jatko-osa on erään arvostelun mukaan "köyhän miehen Game of Thrones" - minulle se on huikea sukellus keskiaikaiseen maailmankuvaan romantiikan ja jännityksen siivittämänä.
Tessin tarina / Tess of the d'Urbervilles
BBC:n filmatisointi Thomas Hardyn klassikkoteoksesta on kaunis ja tunnelmallinen tarina, jossa näyttelee moni Britannian huippunimistä.
Game of Thrones
Fantasiakin voi olla väkivaltaista, rujoa ja lapsille sopimatonta - aivan kuten keskiaikaistyyliseen fantasiamaailmaan sijoittuva sarja osoittaa. Sarjan budjetti on aivan omaa luokkaansa, ja se näkyy. Myös valtava hypetys on mielestäni "fantasian voitto", vaikkei sarja minua säväytä mitenkään hirmuisesti. Mutta onhan se hyvä!
Terapian tarpeessa / Anger Management
Charlie Sheen näyttelee vihanhallintaterapeuttia, jolla on pakko-oireinen tytär ja suhde oman terapeuttinsa kanssa. Naurattaa varmasti.
Simpsonit / The Simpsons
Amerikkalaisten palvoma piirrossarja näyttäytyy eurooppalaisen näkökulmasta lähinnä armottomana USA-kritiikkinä, joka vilisee viittauksia mitä erilaisimpiin asioihin. Lempihahmoni on Lisa, joka on aina valmis nousemaan barrikadeille arvojensa puolesta. Olen ajatellut katsoa myös samojen tekijöiden Futuraman.
Sleepy Hollow
Kauhuelokuvan sarjasovitus on kiehtova, Supernatural-tyylinen demoninmetsästyssarja, jossa haudasta noussut Ichabod Crane ratkoo yliluonnollisia mysteerejä mustan naispoliisin (!) kanssa. Sarja rikkoo monia, monia normeja. Siinä ei esimerkiksi ole romanssia pääparin välillä, sillä Ichabod on jo naimisissa.
Matkantekijä / Outlander
Claire matkustaa 1940-luvulta 1700-luvulle klaanisotien keskelle ja rakastuu siellä Jamieen, skotlantilaiseen soturiin. Ihana sarja, joka perustuu samannimiseen, jo legandaksi muodostuneeseen Diana Gabaldonin kirjasarjaan. Toinen kausi näkyy YLE:llä, Areenassa pari vanhaa jaksoa.
Valkoinen kuningatar / The White Queen
Ruusujen sodan aikaan sijoittuva draama tarjoilee pukuloiston ohella poliittisia juonitteluja. Päähenkilöt ovat nuoria, kauniita ja vaarassa kuolla. Rakastan sarjan otetta todelliseen historiaan, sillä se on tarkka ajankuvaus moniulotteisilla, realistisilla henkilöillä. Näkyy YLE:llä, jaksoja myös Areenassa.
Isä Matteon tutkimuksia / Don Matteo
Sympaattinen kirkonisä koettaa pitää huolen vikuroivasta laumastaan ja hätähousu poliisisetä pistää lusikkansa joka soppaan. Italialaisesta kulttuurista kiinnostuneelle varmasti erittäin mielenkiintoinen sarja. Näkyy YLE:llä, Areenassa rutkasti jaksoja.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kirjaneidon Must-Read YA (englanninkielistä nuorten aikuisten kirjallisuutta)
Kirjaneito, joka on suuresti ihailemani kirjabloggaaja ja hyväksi onnekseni myös ystäväni, lukee paljon englanninkielistä kirjallisuutta. Kolmannen kotimaisen puoleen olen aina silloin tällöin kääntynyt itsekin luettavaa etsiessäni, sillä valikoimat ovat niin paljon suomenkielisiä laajemmat. Pyynnöstäni Kirjis teki listan, joka sisältää ne englanninkieliset, useimmiten suomentamattomat, nuortenromaanit, jotka minun ehdottomasti kannattaisi lukea. Kiitos tästä! Huteja tulee varmasti paljon vähemmän, kun laajaakin laajempi valikoima on rajattu vain muutamaan huipputeokseen.
(This is a list of YA novels worth reading.)
Must-Read YA
Fantasy
Melina Marchetta: Lumatere Chronicles (sarja)
Rainbow Rowell: Carry on
Libba Bray: The Diviners; Lair of Dreams
Viktoria / V. E. Schwab: The Archived & The Unbound Vicious; A Darker Shade of Magic & A Gathering of Shadows; This Savage Song
Maggie Stiefvater: The Raven Boys; The Dream Thieves; Blue Lily, Lily Blue; The Raven King
Cassandra Clare: The Mortal Instruments*; The Infernal Devices; The Dark Artifices (sarjoja)
Scifi & Dystopia
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go; The Ask and the Answer; Monsters of Men; A Monster Calls*; More Than This; The Rest of Us Just Live Here
Marissa Meyer: Cinder; Scarlet; Cress; Winter
Emily St. John Mandel: Station Eleven
Susan Ee: Angelfall; World After; End of Days
Contemporary eli realismi
Becky Albertalli: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
R. J. Palacio: Wonder
Benjamin Alire Sàcnz: Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe
Jandy Nelson: I'll Give You the Sun
Melina Marchetta: Jellicoe Road
David Levithan: Two Boys Kissing; Will Grayson, Will Grayson; Boy Meets Boy; How They Met and Other Stories
Gayle Forman: Just One Day; Just One Year
E. Lockhart: We Were Liars
Morgan Matson: Since You've Been Gone; Amy and Roger's Epic Detour
John Green: tuotanto*
Libba Bray: Beauty Queens
Huntley Fitzpatrick: My Life Next Door
+ Nää on olemassa (ei niin must)
Kiera Cass: The Selection*; The Elite*; The One, The Heir
Marie Lu: Legend; Prodigy; Champion
Tahereh Mafi: Shatter Me; Unite Me; Ignite Me
Sarah J. Maas: Throne of Glass + muut
Jennifer Niren: All the Bright Places
Adam Silvera: More Happy Than Not
Sabaa Tahir: An Ember in the Ashes
Leslye Walton: The Strange and Beautiful Sorrows of Ava Lavender
* = suomennettu. The Mortal Instruments -sarjan kaikki osat on suomennettu sarjanimellä Varjojen kaupungit. Nessin A Monster Calls suomennettiin vastikään Hirviön kutsu -nimellä. John Greenin tuotantoa on suomennettu laajalti mutta ei kokonaan: Kaikki viimeiset sanat, Tähtiin kirjoitettu virhe, Arvoitus nimeltä Margo ja Teoria Katherinesta löytyvät suomeksi. Novelliantologia Let it snow ilmestyy syksyllä suomeksi samalla nimellä. Will Grayson, Will Grayson jää siis täten ainoaksi suomentamattomaksi Greenin teokseksi - saapa nähdä, onko sekin vielä joskus suomennettuna kirjakaupan hyllyllä. Kiera Cassin kvartologian ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Valinta ja toisen osan suomennos ilmestyy piakkoin.
Tämän listan kimppuun aion siis käydä aina, kun kaipaan hyvää nuortenkirjaa. Voisin itse tehdä suomenkielisistä tai jopa kotimaisista vastaavan, mikäli kysyntää löytyy.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2016
Rainbow Rowell - Fangirl
Rainbow Rowellin Fangirl on ihana kirja. Ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta lukemani kirja on Eleanor & Park, josta myös pidin kovasti. Fangirl on hieman aikuismaisempi, ehkä enemmän aikuisten- kuin nuortenkirja. Young Adult olisi ehkä paras termi kuvaamaan kirjaa, jonka päähenkilö on 18-vuotias yliopisto-opiskelija.
Cath on ensimmäistä vuottaan yliopistossa, mutta pääsee silti edistyneempien kurssille kirjoitustaitojensa ja innostuksensa ansiosta. Hän on kirjoittanut vuosia fanifiktiota Simon Snow'sta, hieman Harry Potteria muistuttavasta hahmosta kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Wreniä kuitenkin viehättää enemmän villi opiskelijaelämä kuin tylsä kirjoittelu tai yhteydenpito kaukana asuvaan isään.
Cath ei oikeastaan haluaisi olla yliopistossa ollenkaan. Hänen huonekaverinsa Reagan, kuten myös tämän poikaystävä Levi, pitävät häntä outona ja syrjäänvetäytyvänä - mitä Cath kieltämättä onkin. Välillä teki mieli ravistella Cathia siksi, että tämä on sellainen tylsimys.
Kirjoittamisesta hän saa kuitenkin voimaa ja iloa, vaikka kirjoituskurssin opettajan mielestä fanifiktio ei mitään oikeaa kirjallisuutta olekaan. Metafiktiiviseen tyyliin juonen sisällä kulkee oma juonensa: Cathin kirjoittama Snow-fanifiktio. Levi innostuu siitä, ja Cathkin alkaa avautua kuorestaan.
Kirja on kielellistä ilotulitusta ja juoni on rakennettu huolella. Jos yleensä kirjat ovat ruisleipää, tämä on kakkua... tai jotain. Hassu vertaus, mutta ymmärrätte kyllä.
Pähkinänkuoressa: Fantastinen, hämmästyttävä ja älykäs kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hyvää nuortenkirjallisuutta. Kirja on tosin englanniksi, eli vain kielitaito, raha tai kirjaston valikoimat ovat esteenä. Suosittelen ehdottomasti myös Eleanor & Parkia, joka on suomennettukin. Rowell on saanut minut koukkuun.
Cath on ensimmäistä vuottaan yliopistossa, mutta pääsee silti edistyneempien kurssille kirjoitustaitojensa ja innostuksensa ansiosta. Hän on kirjoittanut vuosia fanifiktiota Simon Snow'sta, hieman Harry Potteria muistuttavasta hahmosta kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Wreniä kuitenkin viehättää enemmän villi opiskelijaelämä kuin tylsä kirjoittelu tai yhteydenpito kaukana asuvaan isään.
Cath ei oikeastaan haluaisi olla yliopistossa ollenkaan. Hänen huonekaverinsa Reagan, kuten myös tämän poikaystävä Levi, pitävät häntä outona ja syrjäänvetäytyvänä - mitä Cath kieltämättä onkin. Välillä teki mieli ravistella Cathia siksi, että tämä on sellainen tylsimys.
Kirjoittamisesta hän saa kuitenkin voimaa ja iloa, vaikka kirjoituskurssin opettajan mielestä fanifiktio ei mitään oikeaa kirjallisuutta olekaan. Metafiktiiviseen tyyliin juonen sisällä kulkee oma juonensa: Cathin kirjoittama Snow-fanifiktio. Levi innostuu siitä, ja Cathkin alkaa avautua kuorestaan.
Kirja on kielellistä ilotulitusta ja juoni on rakennettu huolella. Jos yleensä kirjat ovat ruisleipää, tämä on kakkua... tai jotain. Hassu vertaus, mutta ymmärrätte kyllä.
Pähkinänkuoressa: Fantastinen, hämmästyttävä ja älykäs kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hyvää nuortenkirjallisuutta. Kirja on tosin englanniksi, eli vain kielitaito, raha tai kirjaston valikoimat ovat esteenä. Suosittelen ehdottomasti myös Eleanor & Parkia, joka on suomennettukin. Rowell on saanut minut koukkuun.
torstai 14. heinäkuuta 2016
Anja Snellman - Antautuminen
Antautuminen on ensimmäinen Snellmanilta lukemani kirja. Haastatteluja ja muitakin juttuja olen kyllä kirjailijasta kuullut ja päässyt ymmärrykseen siitä, että esikoinen Sonja O. kävi täällä on noussut jonkinlaiseksi klassikoksi. Viimeisin teos on kuitenkin omaelämäkerrallinen. Hieman Knausgårdin tyyliin Snellman kertoo omasta elämästään zoomaten erityisesti ulkopuolisuuden tunteisiinsa ja erityisherkkyyteensä.
Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.
Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.
Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.
Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.
Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.
Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.
Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.
Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.
Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.
Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.
Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.
Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.
Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.
Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
Paula Havaste - Maan vihat
Varoitan, että tämä postaus sisältää valtavasti juonipaljastuksia edellisestä osasta! Lue omalla vastuulla.
Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.
Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.
Kun Lallin saadaan tietää surmanneen piispa Henrikin, alkaa armoton ajojahti. Kertte saa kuitenkin lunastettua miehelleen vapauden lupautumalla Arimon, piispanmiehen vaimoksi. Liitto vie Ruotsiin, jossa Kertte ikävöi rakastaan mutta samalla kuitenkin kokee tunteita Arimoa, nykyistä miestään kohtaan.
Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.
Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.
Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.
Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.
Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.
Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.
Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.
Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.
Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.
Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Lukumaratonin sato: 8 kirjaa, 2604 sivua
Se on sitten ohi! Lukumaraton nimittäin; luettaviksi valikoitui sittenkin vähän eri kirjoja kuin oli alunperin tarkoitus.
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Paula Havaste: Tuulen vihat
- Veronica Roth: Neljä
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
- Kari Sallamaa: Viisi sinistä miestä
- Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta
- Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus
- Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
Lukumaraton alkaa N-Y-T nyt!
Tämä postaus ei päivity. Kerron välietapeista Twitterissä (@Maria_paperilla) ja teen lopetuspostauksen blogin puolelle.
Nämä kirjat aion lukea:
Nämä kirjat aion lukea:
- Paula Havaste: Tuulen vihat
- Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
- Lemony Snicket: "When did you see her last?"
- Veronica Roth: Neljä
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
Taustamusiikkina on Susanne Sundførin Ten Love Songs -albumi. Ostin myös vähän eväitä (kyllä, suklaata).
lauantai 9. heinäkuuta 2016
Tua Harno - Oranssi maa
Tua Harnon Oranssi maa kertoo Sannasta, joka on poikaystävän jättämä, raskaana ja pahasti opinnoissaan jäljessä. Isä lähettää hänet australialaiseen kaivoskaupunkiin kirjoittamaan graduaan. Siellä hän tapaa Raldan, henkisen opettajan, joka saa Sannan lupautumaan vaellukselle kanssaan. Tuo vaellus kuitenkin muuttaa kaiken. Sanna lähtee autiomaahan suurin odotuksin, mutta hieman alleviivaavasti löytääkin lopulta itsestään tahdon elää omaa elämäänsä kuten haluaa.
Kirjan toinen päähenkilö on nelikymppinen suomalainen Martti, joka reissaa ympäri maailman kaivoksia perhettään kaivaten. Hän on, kuten Sannakin, elämän ja perheensä rikkoma. Stereotypioitani suomalaisesta, ongelmia vatvovasta kirjallisuudesta ei ainakaan tämä kirja hälventänyt, mutta sentään Harno on luonut elämän murjomat hahmonsa tyylillä.
Sanna on pelokas miesvaltaisessa kaivoskaupungissa, mutta hieman ironisesti ainoa todellinen vaara on nainen: Ralda vaelluksineen. Miesten ja naisten suhteita ja jännitettä sukupuolten välillä Harno käsittelee hyvin, ehkä tosin turhan korostavasti. Lukija ei ole tyhmä ja ymmärtäisi puolestakin sanasta. Kirjailijoiden helmasyntiin, auki selittämiseen, Harno ei kuitenkaan kirjan tärkeimmän tapahtuman kohdalla sorru, mistä olen kiitollinen. Ihmissuhteiden ahdistavuutta on kuitenkin käsitelty lähes liioitellen. Paikoitellen itseäni alkoi jopa huvittaa yletön vatvominen, erityisesti Sannan vanhempien eroja koskien.
Suomalaiseksi kirjaksi tämä on oikein hyvä. Ehkä olen liian tottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, josta Suomessa julkaistaan pääasiassa vain parhaat palat, mutta suomalainen synkistely ja tekotaiteellinen kielellä temppuilu ei vain iske. Harno on kyllä Pulkkisensa lukenut, ja valitettavasti sen huomaa tekstistä. Erityisesti suomalaisten nuorten naiskirjailijoiden tapa lisätä tekstiinsä turhaa, "kirjallisesti taidokasta" höttöä saa lukijan lähes itkemään: tässä olisi tarvittu vähän ankarampaa kustannustoimittajaa.
perjantai 8. heinäkuuta 2016
Lukumaraton 2016: Ennakkotunnelmat ja suunnitelmia
Osallistuin Blogistanian lukumaratoniin viimeksi vuonna 2014. Viime blogivuosi oli hiljainen. Tänä kesänä kuitenkin koen, että minulla on aikaa ja tahtoa osallistua tällaiseen vähän isompaan tempaukseen.
Tavoitteena on lukea ainakin seuraavat kirjat:
Tunnelmasta noin yleisesti: Olen innoissani. Erittäin innoissani.
Luen todennäköisimmin sängyssä tai sohvalla. Myös lattia on erittäin mahdollinen lukupaikka. Aikatauluista en ota stressiä tai laskelmoi muutenkaan: Leikkiähän tämä loppujen lopuksi on.
Hauskaa lukumaratonia teille kaikille! :D
Tavoitteena on lukea ainakin seuraavat kirjat:
- Lemony Snicket: "When did you see her last?"
- Lemony Snicket: "Shouldn't you be in school?"
- Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
- Veronica Roth: Neljä
- Zaharia Stancu: Hullu metsä
Kuva: Niina Tolonen
Tunnelmasta noin yleisesti: Olen innoissani. Erittäin innoissani.
Luen todennäköisimmin sängyssä tai sohvalla. Myös lattia on erittäin mahdollinen lukupaikka. Aikatauluista en ota stressiä tai laskelmoi muutenkaan: Leikkiähän tämä loppujen lopuksi on.
Hauskaa lukumaratonia teille kaikille! :D
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Pete Suhonen - Koira joka kävi coffee shopissa
Tämä kirja päätyi käsiini sattuman kautta. En ollut koskaan kirjasta kuullutkaan, ja kun näin sen kirjaston hyllyssä, ajattelin sen olevan mukahauskaa ja -taiteellista höttöä. Vaan kas, eipä ollutkaan.
Koira joka kävi coffee shopissa on irvingmäisin kotimainen kirja, jonka tiedän. Se on kuitenkin myös jollain tapaa David Foster Wallacen tyyppinen loputtomine - ja aivan hemmetin kiinnostavine - alaviitteineen. Pete Suhonen on aivan mahtava kirjailija - miksi en ole kuullut hänestä aiemmin? Ja kuka ihme on suunnitellut näin hienolle kirjalle niin luotaantyöntävän kannen?
Jami on Pizza-Cabissa töissä ja kuljettaa pitsoja työkseen. Hänen pomonsa on muhkean perinnön saanut, kukkaa poltteleva Ahmed, ja niinpä Jamikin ajautuu pian tajunnanlaajentajien ihmeelliseen maailmaan. Kuriiriksi hän ei tahdo, mutta Ella-serkun hoitoon antama koira Papa hoitaa asian.
Jami päättää laittaa koiran tuomaan Amsterdamista muhkean määrän heroiinia, mutta siitä seuraa kauhea ja silti ilahduttava tapahtumasarja. Kun vielä hyperseksuaalisuudesta kärsivä Anna liittyy joukkoon, ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa vaikeuksien keskellä - ja huomata, että elämä on todellakin elämisen arvoista. Huumeilla tai ilman.
Hahmot perustuvat muka tositapahtumiin. En voi ollenkaan sanoa, onko kyse metafiktiivisestä tehokeinosta vai todellisista henkilöistä, mutta välillä kertomus vaikuttaa turhan absurdilta ollakseen reaalimaailmasta napattu. Suhonen on siis sanojensa mukaan haastatellut ihmisiä, joihin kirjan hahmot perustuvat. Totta tai ei, ainakin kirja on spektaakkelimaisen mukaansatempaava.
Suhonen sai siis kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kustantamo on kuitenkin WSOY, ja on helppo arvata miksi: Otavalla, tuolla "kustannusmaailman Pohjois-Korealla" on tuskin liiemmin halua julkaista näin räävitöntä kirjallisuutta - etenkään nuorille. Tosin kirjan takakansikin varoittaa teoksen olevan täysi-ikäisille. Nyt kaikki alaikäiset, lukekaa tämä kirja! Kuten myös vanhemmat ihmiset, jotka yhä muistavat nuoruutensa kompuroinnit.
Koira joka kävi coffee shopissa on irvingmäisin kotimainen kirja, jonka tiedän. Se on kuitenkin myös jollain tapaa David Foster Wallacen tyyppinen loputtomine - ja aivan hemmetin kiinnostavine - alaviitteineen. Pete Suhonen on aivan mahtava kirjailija - miksi en ole kuullut hänestä aiemmin? Ja kuka ihme on suunnitellut näin hienolle kirjalle niin luotaantyöntävän kannen?
Jami on Pizza-Cabissa töissä ja kuljettaa pitsoja työkseen. Hänen pomonsa on muhkean perinnön saanut, kukkaa poltteleva Ahmed, ja niinpä Jamikin ajautuu pian tajunnanlaajentajien ihmeelliseen maailmaan. Kuriiriksi hän ei tahdo, mutta Ella-serkun hoitoon antama koira Papa hoitaa asian.
Jami päättää laittaa koiran tuomaan Amsterdamista muhkean määrän heroiinia, mutta siitä seuraa kauhea ja silti ilahduttava tapahtumasarja. Kun vielä hyperseksuaalisuudesta kärsivä Anna liittyy joukkoon, ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa vaikeuksien keskellä - ja huomata, että elämä on todellakin elämisen arvoista. Huumeilla tai ilman.
Hahmot perustuvat muka tositapahtumiin. En voi ollenkaan sanoa, onko kyse metafiktiivisestä tehokeinosta vai todellisista henkilöistä, mutta välillä kertomus vaikuttaa turhan absurdilta ollakseen reaalimaailmasta napattu. Suhonen on siis sanojensa mukaan haastatellut ihmisiä, joihin kirjan hahmot perustuvat. Totta tai ei, ainakin kirja on spektaakkelimaisen mukaansatempaava.
Suhonen sai siis kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kustantamo on kuitenkin WSOY, ja on helppo arvata miksi: Otavalla, tuolla "kustannusmaailman Pohjois-Korealla" on tuskin liiemmin halua julkaista näin räävitöntä kirjallisuutta - etenkään nuorille. Tosin kirjan takakansikin varoittaa teoksen olevan täysi-ikäisille. Nyt kaikki alaikäiset, lukekaa tämä kirja! Kuten myös vanhemmat ihmiset, jotka yhä muistavat nuoruutensa kompuroinnit.
perjantai 1. heinäkuuta 2016
Nancy Springer - The Case of the Missing Marquess
Luen taas englanniksi pitkästä aikaa, ja on sanottava, että luetunymmärtämiseni on parantunut lukuisten englanninkielisillä nettisivuilla vietettyjen tuntien jälkeen. Paitsi kielitaidon kohentajana, myös kirjallisena elämyksenä Nancy Springerin The Case of the Missing Marquess on loistava. On myönnettävä, että ihan kaikkea en tajunnut, mutta suurimman osan kuitenkin. Kirjan lukeminen ei ollut ohuudestaan johtuen mikään voimainponnistus, mutta seuraavaksi hyllyssä odottaa... Apua, mikäpä muukaan kuin Rainbow Rowellin Fangirl!
Springer on luonut tunnetulle etsivälle Sherlock Holmesille pikkusiskon, Enola Holmesin. Tämä itsepäinen sankaritar elää viktoriaanisella ajalla, jolloin naisten odotettiin olevan kaikkea muuta kuin itsepäisiä. Suloinen Enola on vähintään yhtä välkky kuin veljensä, mutta sitä ei liioin arvosteta.
Enolan äiti katoaa. Veljet Sherlock ja Mycroft matkustavat kaupungista heidän maaseutuasunnolleen, joka on aivan rappiolla - ja voi kauhistus, äiti on antanut Enolan villiintyä täysin! Tosiasiassa Enola vain lukee, eikä edes esimerkiksi karkaile.
Isoveljien aikoessa laittaa Enolan tyttökouluun hän kuitenkin karkaa etsimään äitiään. Hän pääsee samalla selvittelemään myös erään markiisittaren katoamista. Älynlahjat joutuvatkin koetukselle hänen löytäessään äitinsä jättämiä vihjeitä. Salakirjoitetut, monimerkitykselliset viestit olivat non-anglofiilille hyvin hankalia ratkaistavia, mutta onneksi Springer ei pitänyt lukijaa jännityksessä kovin pitkään niiden suhteen, vaan välkky Enola ratkaisee vihjeet käden käänteessä.
Minusta kirjan idea on aivan loistava! Myös miljöö, hahmot (joista osa on lukijalle entuudestaan tuttuja) ja kerronta ovat viehkon tunnelmallisia.
Sarjaa on julkaistu vuosina 2006-2010, joten toivoa suomentamisesta tuskin on. Kirjan englanti oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, joten varmaankin (opinnoissaan hyvin edistynyt) yläkouluikäinenkin näitä voisi lukea. Suosittelen tätä erityisesti Flavia de Lucen ystäville.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)