tiistai 31. joulukuuta 2013

Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani

Pakko myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan. Pelkäsin sen olevan liian kliseinen ja neandertalinihmisiä halventava. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Vaikka kirjassa nämä muinaisihmiset puhuvat elehtien (toisin sanoen eivät puhu sanoja käyttäen), kommunikointitapaa ei esitetä alkeellisena tai kehittymättömänä, vaan vivahteikkaana ja arvokkaana.

Ja nyt hiukan itse juonesta. Ayla, 5-vuotias pikkutyttö, menettää perheensä maanjäristyksessä ja lähtee vaeltamaan päämäärättömästi. Vastaan sattuu onneksi tulemaan Iza, äidillinen parantajanainen, joka  ottaa Aylan omaksi lapsekseen ja opettaa tälle parantamisen jaloa taitoa. Ayla oppii nopeasti, vaikkei hänellä olekaan sukupolvelta toiselle periytyvää muistiainesta.

Aylaa kuitenkin paheksutaan. Hän on liian kummallinen, liian rohkea, ja ennen kaikkea liian uhmakas. Heimon naisten tapoihin kuuluu taipua miesten tahtoon eikä kohdella näitä itsensä veroisina. Miehistä erityisesti Broud inhotti minua. Nykypäivän maailmassa hän luultavasti olisi jonkinlainen sovinistin ja koulukiusaajan risteytys, eli ihminen johon ei mielellään tutustuisi sen lähemmin.

JUONIPALJASTUS!!!

Ayla kuitenkin joutuu tutustumaan - niin perusteellisesti että kantaa pian Broudin lasta. Heimon tapoihin kuuluu, että mies saa "purkaa tarpeensa" niin usein kuin haluaa - ja kenen kanssa haluaa. Heimon jäsenet itse eivät ymmärrä yhteyttä asioiden välillä, ja luulevat että raskaus on jonkinlaista toteemihenkien taistelun tulosta. Ayla kuitenkin ymmärtää, mistä hänen lapsensa on todella saanut alkunsa, ja kauhistuu, kun tajuaa että hän kantaa Broudin lasta.

Koska Aylan lapsi on kahden ihmisrodun, neandertalin- ja Cro-Magnonin-ihmisen, sekoitus, se on poikkeavan näköinen, eli heimon jäsenten mielestä syntymävikainen. Ayla kuitenkin haluaa pitää lapsensa.

JUONIPALJASTUS PÄÄTTYNYT!!!

Kirjassa on hyvin yksityiskohtaista esihistoriallisen elämän kuvailua, joka saattaa välillä tuntua hieman puisevalta. Mutta jos aihe kiinnostaa ja löytyy halukkuutta oppia uutta neandertalilaisten elämästä, suosittelen ehdottomasti.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Lemony Snicket - Surkeiden Sattumusten Sarja

"Voitte kuulla sen heti, Baudelairet. Nämä ovat tummia päiviä, tummia kuin variksen lento pikimustalla yötaivaalla. Tehtävämme saattavat olla jaloja, mutta me emme onnistu. Ounastelen, että ennen kuin torstai koittaa, näen teidän merkkinne ja tiedän, että kaikki toiveemme ovat haihtuneet savuna ilmaan."  (Näin sanoi Kit Snicket kirjassa Ratkaisun rajoilla, sivulla 54.)

Olen vihdoin saanut Surkeiden Sattumusten Sarjan lukemisen ansiokkaasti päätökseen. Päätin arvostella kaikki kirjat kerralla, sillä blogia aloittaessani olin lukenut jo melkein kaikki osat. Näin tästä kirjasarjasta saa toivottavasti laajemman kuvan.

Sarjassa on 13 osaa, jossa jokaisessa on 13 lukua. Tuota numeroa pidetään usein epäonnisena, ja sarja onkin yhtä epäonnea ja kärsimystä alusta loppuun. Kirjojen päähenkilöitä ovat Violet, Klaus ja Sunny Baudelaire, orvot joita heitellään huoltajalta toiselle. Huoltajista ensimmäinen on kammottava kreivi Olaf, jolla on yksi ja yhteneväinen kulmakarvoitus sekä ahnaasti kiiluvat silmät (sekä erittäin karmiva tuhopolttoharrastus). Tämä mies on suoranainen hirviö, eikä kirjailija esittele hänessä pientäkään hyvyyden pilkahdusta. Kreivi Olafin pääasiallinen tavoite on saada Baudelairen orpojen omaisuus hyppysiinsä, hinnalla millä hyvänsä. Ensimmäisessä kirjassa hän yrittää sitä avioliiton kautta - hän yrittää naida neljätoistavuotiaan Violetin. Tämä kohta herätti minussa uskomatonta kuvotusta, sillä Olaf on keski-ikäinen (tai jopa sitä vanhempi) ja Violet taas ihan lapsi.

Siinä missä Olaf on läpeensä paha, Baudelairen orvot ovat kuin pikku enkeleitä. Ainakin alussa. Kirjasarjan edetessä ja asioiden mennessä yhä pahempaan suuntaan orvot joutuvat kuitenkin tekemään yhä vaikeampia valintoja ja myöntämään, etteivät heidän vanhempansa olekaan olleet niin hyviä ihmisiä kuin he ovat luulleet. Tässä päästäänkin kirjojen parhaaseen antiin, eli kasvutarinaan. Jokainen Baudelairen lapsista joutuu käymään läpi rankkoja asioita - rankimpana luultavasti omien vanhempiensa kuoleman.

Snicketiä on kritisoitu hieman erikoisesta kerrontatyylistä, eli sanojen selittelemisestä ja Sunnyn äännähdyksien tulkkaamisesta. Nämä yksityiskohdat kuitenkin tuovat tarinaan huumoria (jota näin synkässä tarinassa todellakin tarvitaan). Snicketin tyyli kirjoittaa on mielestäni todella kiehtova - vaikka hän onkin Baudelairen orpojen tarinassa ulkopuolinen tarkkailija, hän puhuttelee silti lukijaa rohkeasti suoraan ja ujuttaa jopa itsensä tarinaan, tosin valenimellä.

Sitten se tarinan mysteeri, joka jaksaa kiehtoa vielä kirjan loputtuakin: alkukirjaimet V.P.K. ja salaperäinen silmäsymboli, johon Baudelairet törmäävät kaikkialla, minne ikinä menevätkin. Suomentajalla on varmaan ollut aikamoinen homma keksiä kaikkiin alkukirjaimiin jokin sopiva sana. Esimerkkinä Variksenpalvojien kylä. Mikä lie sekin olisi englanniksi? Mietityttikin, olivatko kirjaimet englanniksi erit.

Minulle oli epäselvää, mille aikakaudelle tapahtumat sijoittuvat. Olisiko 1920-luku? Kirjoissa mainitaan sähkeet ja kuvituksessa vilahtava auto on aika vanhahtava, eikä minkäänlaista nykyteknologiaa ole.

Kolmesta ensimmäisestä kirjasta on tehty elokuva, jonka olen katsonut. Sen nimi on ytimekäästi Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja. Ikävä kyllä kolme ensimmäistä kirjaa ovat juuri ne "irrallisimmat", eli niissä V.P.K.:n arvoitus on vielä kaukana edessäpäin. Oikeastaan vasta Omituisesta Opinahjosta alkaa jatkuva sarja, kun taas edelliset opukset ovat olleet toistensa itsenäisiä jatko-osia. Joten ytimekkäästi kiteytettynä: Kirjat ovat elokuvaa parempia. Tosin elokuvassa on upeasti visualisoitu kaikki pienimmätkin yksityiskohdat, ja epäilen jopa, että Snicket itse olisi ollut mukana tekemässä sitä. Tästähän ei siis ole mitään varmaa tietoa.


Surkeiden Sattumusten Sarja kokonaisuudessaan:

Ankea alku
Käärmekammio
Avara akkuna
Saiturin saha
Omituinen opinahjo
Haamuhissi
Kelvoton kylä
Painajaisten parantola
Tihutöiden tivoli
Luikurin liuku
Synkkä Syöveri
Ratkaisun rajoilla
Loppu


Painajaisten parantolan kansi.

Tuomioksi todettakoon, että paras kirjasarja, jonka olen koskaan lukenut. Aion ehdottomasti hankkia omaan kokoelmaani.

Kirjasarjaan on tehty paljon ekstramateriaalia, tosin englanniksi. Wikipediastakin löytyy joidenkin avoimiksi jääneiden asioiden selityksiä. Kannattaa käydä katsomassa myös Lemony Snicketin kotisivuja.

Diana Gabaldon - Muukalainen

Muukalaisen tapahtumat alkavat kun Claire päätyy salaperäisen kivikehän kautta 1940-luvun Skotlannista 1700-luvulle samaan paikkaan. Skotlannin klaanien väliset kiistat ovat kärjistymässä, ja Claire onnistuu vain sekoittamaan pakkaa lisää.

Keskellä kaikkea hämminkiä Claire löytää kuitenkin ihmisen, johon hän voi turvautua - Jamie Fraserin, kotikonnuiltaan häädetyn lainsuojattoman. Kuten jokainen voi varmasti arvata, Jamie ja Claire rakastuvat ja päätyvät vielä naimisiinkin - tosin pakon sanelemina. Asiaa ei kuitenkaan helpota, että Clairella on jo aviomies, Frank, omalla vuosisadallaan. Tietynlainen kolmiodraama-asetelma on siis olemassa, mutta se jää toissijaiseksi, sillä Frank ei edes tiedä Jamien olemassaolosta.

Eniten minua tässä kirjassa häiritsee selvän motiivin puute. Miksi Claire joutui menneisyyteen? Miksi hän tapaa ensimmäisenä kammottavan Jonathan Randallin, joka on aivan Frankin näköinen? Kaikki tapahtumat tarvitsisivat jonkinlaisen syyn, mutta tällä tavoin kirja jää ikään kuin kesken.

Kirjan juoni on hyvin rönsyilevä, mutta henkilöhahmoja ei ole kohtuuttomasti. Paljon tottakai, mutta jos vertaa vaikkapa Anna Kareninaan (jossa on suunnilleen sama määrä sivuja), niin henkilöitä on suorastaan vähän.

Muukalainen on ihan hyvää viihdettä, mutta mitään painavaa asiaa se ei sisällä. 1700-luvun Skotlantia on kuvattu hyvin uskottavasti, ja jonkinlaista huumoriakin löytyy.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Enrique Moriel - Ajattoman kaupungin varjot

"Olen menettänyt ystäväni, minulla ei ole enkä minä voi saada lapsia. Sillä ei ole merkitystä, koska minä katoan. Sen sijaan kuvittelen, millaista onkaan ikuisuus, millaista on katsella rakkaittensa kuolemaa: elämänsä naisten, elämänsä lasten, ihailemiensa taiteilijoiden jotka ovat auttaneet ymmärtämään elämää, muistoissa säilyneiden kotien... Millaista onkaan katsella, kuinka se kaikki muuttuu tuhkaksi. Se on teidän onnettomuutenne, ystävä hyvä, aina ja ikuisesti. Kaikki eivät näe silmiensä alla syntyneiden lasten vanhenemista raihnaisiksi, mutta ikuisesti elävät näkevät. Uskokaa tai älkää, kuolema on armollinen, sillä se estää näkemästä elämän ja omien aikaansaannostemme kauheudet. Kuolemattomuus on pahin rangaistus, mitä voi saada, ja minä säälin Jumalaa, sillä hänkin joutuu siitä kärsimään." 

Miten tätä kirjaa voi edes kuvailla? Lumoava? Liian laimea ilmaus. Kuten myös kiehtova, tyrmäävä tai mieleenpainuva. Mikään noista edellä mainituista ei ole riittävän hyvä kuvailemaan Ajattoman kaupungin varjoja.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti miljöökuvaus. Lukiessa tuntuu kuin Barcelona, sekä nykyinen että entinen, puskisi aivan iholle. Morielilla on varmasti ollut hirveä työ metsästää historiallisia faktoja kirjaa varten, niin todentuntuinen se on. Myös aikaa kuvataan hienosti. Asiat eivät tapahdut kronologisessa järjestyksessä, ja kaksi eri kertojaa vuorottelevat menneisyydessä ja nykyhetkessä.

Menneisyydessä kertojana on nimetön mies, eräänlainen vampyyri. Hän juo verta pysyäkseen hengissä ja välttelee auringonvaloa kaikin keinoin. Hän kertoo tarinansa aivan alusta alkaen, ja minua ihmetyttikin pitkään, mikseivät kertojien polut jo ristenneet. Tähän saatiin onneksi selitys kirjan loppupuolella. Kirjailija jaksaa pitää lukijan jännityksessä loppuun asti, eikä paljasta asioita yhtään enempää kuin on juonen kannalta pakko.

Mies nimeltä Toinen on vampyyrimiehen tarinan pahis. Myös Toinen on kuolematon, kuten vampyyri, ja hän ilmestyy vainoamaan vampyyria kerta toisensa jälkeen. Toisesta en oikein ottanut selvää - kuka hän edes on? Toisaalta, mielikuvitus saa tällä tavoin enemmän liikkumavapautta.

Nykyhetken Barcelonassa Marta Vives, asianajajan apulainen, alkaa selvitellä lukuisten työtehtäviensä ohella sukunsa historiaa ja huomaa jotain kammottavaa - moni hänen sukunsa nainen on kuollut väkivaltaisesti ja ennen aikojaan.

JUONIPALJASTUS!

Historiaa penkoessaan (tämä tapahtuu vanhan, jo lähes sortuneen talon uumenissa) hän törmää nimettömään mieheen, joka loppujen lopuksi onkin kuin historia itse - hän on nähnyt kaiken, muttei voi kertoa kenellekään näkemästään. Hän selittää Martalle, kuinka pahuus itse asiassa on voittanut hyvän ja pahan välisen taistelun, toisin kuin yleensä luullaan. Marta ei voi kuin uskoa - ensimmäistä kertaa sukunsa historiassa joku sen jäsenistä nielee selityksen täysin. Marta on syntynyt "sukuun, joka ajattelee liikaa", ja hänelle on suorastaan luonnonvastaista uskoa näin omituinen kertomus.

JUONIPALJASTUS  PÄÄTTYY!

Ainoa huono puoli lienee hankalasti muistettavat espanjalaiset nimet. Kirjassa myös tapahtuu hirvittävän paljon, etenkin nimettömän miehen tarinassa, joten hetkistä ei pääse nautiskelemaan niin paljon kuin monissa muissa kirjoissa.

Silti aivan uskomaton lukukokemus. Kirjasta saa varmasti enemmän irti, jos on käynyt Barcelonassa tai Espanjassa ylipäätään. Voin jo pelkän romaanin perusteella kuvitella Barcelonan kadut silmieni eteen.

Tässä on vielä muutama linkki toisten bloggareiden arvosteluihin:

http://luminenomena.blogspot.fi/2010/08/enrique-moriel-ajattoman-kaupungin.html
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2011/02/enrique-moriel-ajattoman-kaupungin.html
http://kirjamieli.blogspot.fi/2010/12/enrique-moriel-ajattoman-kaupungin.html
http://tuntemattomiin.blogspot.fi/2011/10/enrique-moriel-ajattoman-kaupungin.html



perjantai 20. joulukuuta 2013

Leonie Swann - Murha laitumella

Mikä ihme on saanut minut lukemaan näin paljon dekkareita viime aikoina? Varsinkin kun ottaa huomioon, että yleensä inhoan niitä.

Leonie Swannin Murha laitumella esittelee täysin uudenlaisen salapoliisin, nimittäin Glennkillin viisaimman lampaan neiti Maplen. Nimi on väännös Agatha Christien neiti Marplesta, ja Maplessa ja esikuvassaan onkin paljon samaa.

Kirjan tapahtumat alkavat neiti Maplen ja muiden lauman lampaiden paimenen George Glennin kuoltua. Tällä on lapio rinnassa, aivan sydämen kohdalla. Neiti Maple ottaa murhaajan selvittämisen hoitaakseen, ja löytääkin pian kasan todisteita - tai laittaa lauman niitä etsimään. Vaikka Maple ei olekaan lauman johtaja, silti on mahdotonta ajatella etteikö näin olisi. Maple on viekas, ainakin lampaaksi, ja siitä tulee väkisinkin mieleen Eläinten vallankumouksen siat.

Jokainen lammas on omanlaisensa persoona, mikä on hyvin virkistävää. Niissä on paljon inhimillisiä piirteitä, mutta myös eläimellisiä - ne saattavat saada asioita selville vaiston tai hajujen perusteella. Niiden tapa ratkaista rikos on hyvin erilainen kuin ihmisillä - totta kai, ovathan ne lampaita. Ne myös käyttävät Georgen niille lukemia kirjoja apunaan.

Tapahtumia katsottaan lampaiden näkökulmasta, mikä tuo tarinaan hieman huumoria - ja myös rutkasti epäselvyyksiä. Itseäni huvitti erityisesti, kun lampaat kutsuivat pappia Jumalaksi. Mistähän kumman syystä? Lampaat myös kokevat teurastaja-Hamin (on siinäkin nimi teurastajalle) uhkaksi tämän verisen hajun takia.

Othello, nelisarvinen musta pässi, on erityinen suosikkini. Se on ollut sirkuslampaana kammottavan työntekijän armoilla, ja sen vahvassa luonteessa on jotain ihailtavaa. Toinen suosikkini on Zora, filosofinen ja pohdiskeleva lammas, jonka mielipuuhaa on istuskella kalliolla miettien, tuleeko siitä kuoltuaan pilvilammas. Mopple the Whale on myös riemastuttava persoona.

Juonellisesti tämä kirja on vähän epäonnistunut. Kaikki oleelliset tapahtumat sijoittuvat loppuun, ja loppu sujuukin sitten liian nopeasti. Kirja olisi voinut olla puolet ohuempi, ja siihen olisi silti saanut sisällytettyä kaikki tarvittava.

Tätä lukiessa kannattaa olla tarkkaavainen. Pää meinasi ainakin itselläni mennä pyörälle henkilöhahamojen runsauden vuoksi.




torstai 19. joulukuuta 2013

Ritta Jacobsson - Afrodite ja petos

Olen lukenut aiemmin Afroditen ja kuoleman, muistaakseni jopa kahdesti. Muistan edellisen kirjan olleen suorastaan hyytävä, mutta tämä oli kuin sen latteampi versio.

Myös epäuskottavuus laskee tämän kirjan pisteitä - ja roimasti. Kuka neljätoistavuotias oikeasti joutuu tekemisiin murhien tai huolellisesti harkitun rikollisen toiminnan kohteeksi? En voi myöskään olla hämmästelemättä sitä, kuinka lapsellinen Afrodite on kuvitellessaan, että hän voi pysäyttää kokonaisen rikollisjengin.

Tietynlainen irrallisuus häiritsi myös. Henkilöt, jotka olivat alussa iso osa tapahtumia, jäivät lopussa täysin taka-alalle.

Toisaalta nuoren tytön elämää oli kuvailtu oikein realistisesti. Joissain kohdin meni vähän överiksi teinihömpäksi, mutta muuten ihan kelvollinen kirja. Täytyy sanoa, että kirja olisi toiminut jopa paremmin, jos lajityyppi olisi ollut toinen, vaikkapa aivan tavallinen nuortenkirjallisuus. Tai sitten en vain ole niin suuri dekkarien ystävä, kuka tietää.

Jos haluaa tutustua paremmin ruotsalaiseen nuorten jännityskirjallisuuteen, Piiri (kirj. Sara B. Elfgren ja Mats Strandberg) on mainio valinta Afroditen ja petoksen sijaan. Tämä dekkari jätti kylmäksi.

Leena Krohn - Valeikkuna, Pauliina Rauhala - Taivaslaulu

VALEIKKUNA

Tässä on kirja, joka pitäisi jokaisen lukea. Valeikkuna pakottaa ajattelemaan suuria, filosofisia kysymyksiä, eikä sivuuta niitä, kuten ikävän monessa kirjassa tehdään. Kirja on myös hyvin ohut, niin sanotusti yhden päivän kirja, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa.

Valeikkunan tapahtumat sijoittuvat 2030-luvulle (tai suunnilleen sinnepäin) eli lähitulevaisuuteen. Krohnin visiot tulevaisuudesta eivät o
le läheskään niin karmivia kuin esimerkiksi Ally Condiella (Tarkoitettu, Rajalla, Perillä) tai Lauren Oliverilla (Delirium, Pandemonium, Requiem), mutta silti pelottavan realistisia. Kuinka voisimme elää maailmassa, jossa tapahtuu tällaisia asioita?

Päähenkilö elää kelluen pienessä vesialtaassa. Työkseen hän kuuntelee ihmisten filosofisia pohdintoja ja muitakin ajatuksia. Vaan miten käy, kun kaupunkia terrorisoiva Metamaattikin tulee käymään? Pitäisikö sellaisen julmurin kuolla?

Tarinassa saivat suuren roolin myös päähenkilöfilosofin unet ja salaisimmat pelot. Heräsikin ajatus, oliko koko kirjakin pelkkää unta tai kuvitelmaa alusta loppuun?

Suosittelen Valeikkunaa kaikille niille, jotka haluavat jotain ajattelemisen aihetta.



TAIVASLAULU

Lestadiolaisuus on ollut pinnalla jo pitkään hyväksikäyttöepäilyjen ja muiden kauheuksien takia. Vaikka yleisesti ottaen kyseinen liike esitetään erittäin kielteisessä valossa, Rauhala onnistuu kertomaan myös hyviä asioita - esimerkiksi yhteisön tuen. Toisaalta yhteisö voi muodostua myös taakaksi, erityisesti naisille. "Ensin katsotaan vatsaan, sitten vasta silmiin", luonnehtii Rauhala kirjassaan naisten välistä kanssakäymistä.

Päähenkilöt, Aleksi ja Vilja, ovat väsyneitä lastensa ja uskonyhteisön aiheuttamien paineden takia. Kirja koostuu pääasiassa Viljan ja Aleksin nykyisestä elämästä sekä heidän nuoruudenmuistoistaan, mutta mukana on myös Aleksin blogiinsa kirjoittamia uskonnollisia pohdintoja. Näistä hän saa kohtuuttomasti lokaa niskaansa, sillä ystävien mielestä tosiuskovainen ei epäile Jumalaa.

Tätä lukiessa kannattaa olla nenäliinoja lähellä. Tarina on koskettava, ja Rauhalan ihana, suorastaan lyyrinen kieli on jo itsessään elämys. Tämänkaltaista kirjaa en ollut ennen lukenut koskaan.

Suosittelen ehdottomasti.

Muutama alkusana :)

Tämä on ensimmäinen blogini koskaan, ja myöskin ensimmäinen blogitekstini koskaan. Joten antakaa anteeksi keltanokkaisuuteni.
Kuten joku saattaa jo otsikosta arvata, tämä on kirjablogi. Rakastan kirjoja enemmän kuin mitään. Kirjoitan myös itse paljon, ja suurin haaveeni onkin tulla jonain päivänä kirjailijaksi. Olen jo hyvää vauhtia matkalla kohti unelmaani.

 Luen paljon kirjablogeja, ja niistä saa mielestäni kaikista parhaat lukuvinkit. Muiden mielipiteet saattavat myös vaikuttaa omaan mielipiteeseen tai ennakkokäsitykseen, joten luen arvosteluja mieluummin vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Yritän arvostella jokaisen kirjan, jonka olen lukenut. Saatan antaa kovaakin kritiikkiä, mutta on makuasia, minkälaisista kirjoista pitää. Koetan myös olla spoilaamatta. On ikävää, jos loppuratkaisun tietää jo valmiiksi.

Luen enimmäkseen nuortenkirjallisuutta, fantasiaa ja science fictionia. En kuitenkaan ole niin nirso genren suhteen, kunhan itse kirja on hyvä.

Toivon jokaiselle mukavia hetkiä kirjoitusteni parissa :)