Saanko esitellä: vuoden matalamielisin runokirja. Antti Holma sylkee ja urinoi hienojen runoilijoiden haudoille ja heittää vieläpä mällit päälle. Tämä saa tosiaan miettimään, onko mikään enää pyhää. Muun muassa Eino Leinon kunniakasta muistoa halvennetaan oikein urakalla.
On kuitenkin sanottava, että minä nauroin. Mutta laatu pistää kyllä mietityttämään, kun yhden ainoan kirjan (ja vieläpä niinkin viatonta tekstilajia kuin runokokoelmaa edustavan teoksen) siteeraaminen riittää tuhoamaan puolet allekirjoittaneen vaivalla rakentaneista ihmissuhteista. Sitäkin ihmettelen, miksi "kustannusmaailman Pohjois-Koreaksi" kutsuttu kustantamo kehtaa julkaista tällaista banaalia kännirunoutta. No, kaipa sielläkin arvomaailman yläpuolelle on noussut nykyajan arvo numero 1 eli raha. Tällainen irvokas mukarunous kyllä myy ihan varmasti!
Tässäpä teille muutama näyte (jotta ette vahingossakaan erehtyisi lukemaan koko kirjaa):
Vuosipäivänä
Mitä sait sä poikaystävältä?
No nakkeja ja wc-raikasteen.
Ne vastaanotit miekkoselta tältä,
ken huusi sitten: Paskalle mä meen.
Ei suudelmia eikä illallista.
On vuosipäivä. Unohti hän sen.
Sait tiivistelmän kiekkotuloksista
ja siemensyöksyn ennenaikaisen.
Hän saattaa vahingossa sua lyödä
ja kännissä on aivan mahdoton.
Voi tekemäsi ruoan yksin syödä,
ja huutaa: Vittu! Vielä nälkä on.
Sait kalsarit ja kalsareiden rannut
ja ehkä suukon pierunmakuisen
Hän kuulemma on siskoasi pannut
et usko, vaikka sisko myönsi sen.
Aika ajoin mietit, milloin riittää,
kun hajunsakin sua ällöttää.
Saat silti joka päivä häntä kiittää:
ei kaikki löydä poikaystävää.
-Sirsi Sunnas
Hyvää yötä
Komeron perällä
musta ovi.
Ovessa musta,
murtunut lovi.
Sinne laita se pimeä raha,
aukeaa ovi;
siellä on Paha.
Jalkasi puutuvat,
haistat suusi,
Paha ei lannistu
vastusteluusi.
Lonkerot työntyvät
sieraimiisi.
Paha on Saatana.
Paha on Hiisi.
Kyynelet vaihtuvat
jäähän ja vereen,
Paha vie sinua
ikuiseen mereen.
Kipu ei lakkaa,
jouda et kuolla;
työsi on Pahan
kasseja nuolla.
-Sirsi Sunnas
vauva.fi
Äidit istuvat revenneinä,
kahdeksi lyötyinä
kipujensa päällä.
Kaikki on heiltä viety:
ihminen heidän sisältään,
lupa piirtää rajoja
itsensä ja maailman väliin.
Heidän lapsensa omistavat
heidän vartalonsa,
heidän miehensä unohtavat
heidän vartalonsa.
Mutta yksi heillä pysyy:
sana.
Sana on heidän rajansa,
aseensa,
rakastajansa.
He taivuttavat
sanaa.
Eikä sana jätä heitä.
Sana pysyy heidän kanssaan,
sanasta kasvaa patsas,
puu
ja temppeli.
Siellä sanasta
siunataan lause:
en kasvattaisi ikinä lapsestani vasen kätistä
alatie on ainoatie
ja
onko ok jos haiskahtaa kun menee kyykkyyn???
-Edith Södermalm
Talviyön laulu
Läpi tuonelan talviyön tumman on
halla hoitanut kuollutta lastaan;
halki hyyn, yli jään, minä kunniaton
yhä tappelen pakkasta vastaan.
Takaa tunturin pirttini pilkistää
mutta mustana, suljetuin uksin.
Oi hallatar! Tänne ei kalmoni jää,
siis mykkänä vittuun suksin.
-Reino Leino
Vasum
Helkkyös runoni kannel -
(tai panen sinut saatana takkaan)
Laulaos sieluni lintu -
(tai päällesi pissaan ja kakkaan)
Soittaos syömmeni viulu -
(tai kielesi perkele katkon)
Kumise unteni rumpu -
(tai kalvosi piikillä ratkon)
Tummuos eloni ilta -
(on tässä vittu jo käyty)
Särkyös henkeni ruukku -
(jottei se paskalla täyty)
-Reino Leino
Aivan järkyttävän upeita pastisseja, en voi muuta sanoa. Ja hei, loppuun vielä se yksi, jota ystäväni niin kavahtivat:
Katkera runo luokan parhaalle tytölle
Himssun hamssun hiivapimppi,
pimpissäs on outo klimppi.
Tässä tulos kokeiden:
Siellä kasvaa Alien.
Tien se läpi mahas syö
ja sitten turpiin sua lyö
ja heti kun vain saapuu yö,
se tappaa ihmiskunnan
ja huutaa: Ninnan nunnan!
Sillin sallin sinun syy,
Klimppipimppi! Kenkäs myy!
Paljain jaloin juokse
hevon vitun luokse.
-Sirsi Sunnas
Joo, ihan helvetin kauheita runojahan nämä ovat. Nauroin oikeasti vedet silmissä. Ja hei, katsokaapa sitä kantta vähän tarkemmin. Niin kuin elämässä yleensä, kauniit kukkaset paljastuvatkin joksikin ihan muuksi...
Tästä olisi muuten kiva kuulla lukijoidenkin mielipiteitä. Onko teos lukulistallanne vai vaikuttaako turhan roisilta? Olisipa muuten mahtava lukea jostain Parnassosta jonkun Eino Leinoa fanittavan homekorvan mielipide tästä kirjasta! Saattaisi siinä kriitikolla kirjoituskone vähän savuta.
lauantai 26. syyskuuta 2015
torstai 17. syyskuuta 2015
Kolmen kirjan haaste
Pahoittelut myöhästymisestä! Ideana on siis kertoa kolme bloggausaikana luettua kirjaa, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haastan teidät kaikki. ;) Ja anonyymit/blogittomat voivat kertoa kommenteissa.
1. Alan Bradley - Piiraan maku makea
Miksi? Tässä on ihana tunnelma, hauskat hahmot ja runsaasti huumoria.
2. Maggie Stiefvater - Väristys
Miksi? Kun luin tämän ensimmäisen kerran, olin ihan tyrmistynyt. Väristys myös sytytti rakkauteni YA-genreen.
3. Jean M. Untinen-Auel - Hevosten laakso
Miksi? Tämä nyt vain on ihan ylivoimaisen hyvää romanttista viihdettä.
Kirjailija:
Alan Bradley
,
Jean M. Untinen-Auel
,
Maggie Stiefvater
sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä
En kestä. Siiri Enoranta on tehnyt sen taas. Kirjoittanut mahtavan kirjan, joka saa miettimään, miksi itse edes yritän.
No, totta on, että maailmaan mahtuu monenlaista kirjaa. Ja minulla on vielä aikaa. Mutta Siiri Enoranta luo puhdasta upeutta kerta toisensa jälkeen. Kun luin varhaisnuorena Gisellen kuoleman, en tajunnut puoliakaan, mutta sen tajusin, että tässä on mahtava kirjailija. (Tosin traumatisoiduin oikeasti siitä vessakohtauksesta, jossa kertoja nauraa polvistuvalle tytölle!)
Vaikka tämä ylistäminen saattaa vaikuttaa sokealta, sitä se ei suinkaan ole. Huomasin useita asioita, jota eivät miellyttäneet minua, mutta kun hyperkriittisyyden yli pääsee, on kirjan lukeminen paljon helpompaa. Ennakko-odotukset olivat valtavat - en yhtään ihmettele, miksi jotkut suositut kirjailijat tahtoisivat käyttää salanimeä. Kuitenkin haluan ruotia näitä silmäänpistäneitä asioita vähän, koska mikään ei ole niin hauskaa kuin ärsyttävillä asioilla mässäily.
No, aloitetaanpa vaikka siitä, että Siiri Enorantaa pidetään yhtenä sukupolvensa parhaista spefikirjailijoista. Todennäköisesti hän tiedostaa asian oikein hyvin. Ja vaikka mitään kulttimaista mainetta ei olisi syntynytkään, kirjoittaja yleensä tietää, jos osaa asiansa. No... Enoranta ilmiselvästi tietää sen. Hyvä itsetunto on aivan mahtava asia, mutta kun tekstistäkin tulee itseriittoista, alkaa lukijaa ärsyttää.
Toinen inha asia on typerät, fantasiakirjamaiset nimet ja ne iänikuiset kartat ja hölmöt paikannimet. Sadeia, Mereia ja niin edelleen. Hyvä on, Sadeian ymmärrän, koska nimi saattaa olla viittaus erääseen kuuluisaan ja omituisia taipumuksia omanneeseen markiisi-kirjailijaan.
Mutta argh, ne kaikki fantasiakliseet! Joku pikku saari, josta kukaan ei tiedä mitään. Ja ah-niin-sivistynyt paikka, jossa naiset hallitsevat ja miehet ovat tossun alla lytyssä, paikka, jossa laivanmiehistö naisisto on hurjaa ja riuskaa porukkaa ja palvelee rasittavaa teinihallitsijaa, joka suurin piirtein räjäyttää palatsinsa lasinsiruiksi, kun jokin asia ei satu miellyttämään.
Ja sitten niihin hyviin asioihin.
Enoranta on upea kirjoittaja. Hänen kielensä on omalaatuista ja vahvaa - ei ehkä niin tunnistettavaa kuin soisin, mutta aivan käsittämätöntä silti. Ja hahmot ovat mielenkiintoisia puutteineen kaikkineen. Kuka tahansa muu olisi tehnyt ylipainoisesta teinitytöstä superhuonoitsetuntoisen hahmon, mutta Surunhauraassa, lasinterävässä se todellinen epävarma hahmo on prinsessa Sadeia, hän, joka on kaikista kaunein, ihailluin ja kadehdituin. Kirjailija myös kuvaa lasittarien (jotka siis ovat käytännössä prinsessan palvelijoita) keskinäisen hierarkian muodostumista hämmentävän tarkkanäköisesti.
Loppu on erityisen koskettava. Se sai minut miettimään asioita, joita pidän yleensä sentimentaalisena hölynpölynä, aivan uudelleen. Oma paikka maailmassa, rakkaus ja niin edelleen... Vau. Myös Enorannan idea kauriista, jotka antavat murheiden taakan kannettavaksi jo lapsena, on ajatuksia herättävä ja tavallaan lohdullinen: jospa meidänkin surumme on määrätty jo syntymässä.
Tämä taitaa olla muuten ensimmäinen Enorannan kirja, johon ollaan myymässä käännösoikeuksia. Toivottavasti tästä tehdään käännöksiä monelle kielelle, jotta eri puolilla maailmaa ihmiset voivat lukea tätä samaa tarinaa. Ja toivonpa myös, että Enoranta julkaisisi taas pian jotain uutta.
P.S. Epäilen, että tämä voisi hyvinkin olla seuraava Finlandia Junior -voittaja. Katsotaan, kuinka käy!
No, totta on, että maailmaan mahtuu monenlaista kirjaa. Ja minulla on vielä aikaa. Mutta Siiri Enoranta luo puhdasta upeutta kerta toisensa jälkeen. Kun luin varhaisnuorena Gisellen kuoleman, en tajunnut puoliakaan, mutta sen tajusin, että tässä on mahtava kirjailija. (Tosin traumatisoiduin oikeasti siitä vessakohtauksesta, jossa kertoja nauraa polvistuvalle tytölle!)
Vaikka tämä ylistäminen saattaa vaikuttaa sokealta, sitä se ei suinkaan ole. Huomasin useita asioita, jota eivät miellyttäneet minua, mutta kun hyperkriittisyyden yli pääsee, on kirjan lukeminen paljon helpompaa. Ennakko-odotukset olivat valtavat - en yhtään ihmettele, miksi jotkut suositut kirjailijat tahtoisivat käyttää salanimeä. Kuitenkin haluan ruotia näitä silmäänpistäneitä asioita vähän, koska mikään ei ole niin hauskaa kuin ärsyttävillä asioilla mässäily.
No, aloitetaanpa vaikka siitä, että Siiri Enorantaa pidetään yhtenä sukupolvensa parhaista spefikirjailijoista. Todennäköisesti hän tiedostaa asian oikein hyvin. Ja vaikka mitään kulttimaista mainetta ei olisi syntynytkään, kirjoittaja yleensä tietää, jos osaa asiansa. No... Enoranta ilmiselvästi tietää sen. Hyvä itsetunto on aivan mahtava asia, mutta kun tekstistäkin tulee itseriittoista, alkaa lukijaa ärsyttää.
Toinen inha asia on typerät, fantasiakirjamaiset nimet ja ne iänikuiset kartat ja hölmöt paikannimet. Sadeia, Mereia ja niin edelleen. Hyvä on, Sadeian ymmärrän, koska nimi saattaa olla viittaus erääseen kuuluisaan ja omituisia taipumuksia omanneeseen markiisi-kirjailijaan.
Mutta argh, ne kaikki fantasiakliseet! Joku pikku saari, josta kukaan ei tiedä mitään. Ja ah-niin-sivistynyt paikka, jossa naiset hallitsevat ja miehet ovat tossun alla lytyssä, paikka, jossa laivan
Ja sitten niihin hyviin asioihin.
Enoranta on upea kirjoittaja. Hänen kielensä on omalaatuista ja vahvaa - ei ehkä niin tunnistettavaa kuin soisin, mutta aivan käsittämätöntä silti. Ja hahmot ovat mielenkiintoisia puutteineen kaikkineen. Kuka tahansa muu olisi tehnyt ylipainoisesta teinitytöstä superhuonoitsetuntoisen hahmon, mutta Surunhauraassa, lasinterävässä se todellinen epävarma hahmo on prinsessa Sadeia, hän, joka on kaikista kaunein, ihailluin ja kadehdituin. Kirjailija myös kuvaa lasittarien (jotka siis ovat käytännössä prinsessan palvelijoita) keskinäisen hierarkian muodostumista hämmentävän tarkkanäköisesti.
Loppu on erityisen koskettava. Se sai minut miettimään asioita, joita pidän yleensä sentimentaalisena hölynpölynä, aivan uudelleen. Oma paikka maailmassa, rakkaus ja niin edelleen... Vau. Myös Enorannan idea kauriista, jotka antavat murheiden taakan kannettavaksi jo lapsena, on ajatuksia herättävä ja tavallaan lohdullinen: jospa meidänkin surumme on määrätty jo syntymässä.
Tämä taitaa olla muuten ensimmäinen Enorannan kirja, johon ollaan myymässä käännösoikeuksia. Toivottavasti tästä tehdään käännöksiä monelle kielelle, jotta eri puolilla maailmaa ihmiset voivat lukea tätä samaa tarinaa. Ja toivonpa myös, että Enoranta julkaisisi taas pian jotain uutta.
P.S. Epäilen, että tämä voisi hyvinkin olla seuraava Finlandia Junior -voittaja. Katsotaan, kuinka käy!
perjantai 4. syyskuuta 2015
Angela Sommer-Bodenburg - Pikku vampyyri -sarja
Löysin tämän ihanan sarjan aivan sattumalta, ja rakastuin siihen välittömästi. Angela Sommer-Bodenburgin kirjoitustyyli on ihana, ja itse Pikku vampyyri... voih. Vaikka tutustuinkin näihin kirjoihin vasta "ihmisen iässä", en voi silti olla lapsellisesti ajattelematta, että olisi ihanaa, jos joku Rydigerin kaltainen lapsivampyyri hakisi minut yölennolle.
Anton, kirjan päähenkilö on tavallinen poika, joka harrastaa vampyyrikirjoja hiukan liikaa - ainakin, jos hänen äidiltään kysytään. Sitten Rydiger eli Pikku vampyyri ja hänen pikkusiskonsa Anna astuvat Antonin elämään. Auringonlaskun jälkeen nämä ystävykset joutuvat jos jonkinlaisiin kommelluksiin.
Suosittelen ehdottomasti!
Hyvää: Kuvaus ystävyydestä valo- ja varjopuolineen, Dorothee-täti (kyllä, pidän tästä erikoisesta rouvasta todella paljon) sekä Mufti Ikuinen Rakkaus ynnä muut Muftit. Kirjan lukeneet tietävät, mistä puhun.
Huonoa: Ensimmäinen kirja on hirmuhauska, mutta myöhemmissä osissa huumoria olisi voinut olla enemmänkin.
Suosittelen ehdottomasti!
- Pikku vampyyri
- Pikku vampyyri muuttaa
- Pikku vampyyri matkustaa
- Pikku vampyyri maalla
- Pikku vampyyri rakastuu
- Pikku vampyyri vaarassa
- Pikku vampyyri Itkulaaksossa
- Pikku vampyyri ja kielletty kirja
- Pikku vampyyri ja vaarallinen potilas
- Pikku vampyyri leijonan luolassa
- Pikku vampyyri auringon armoilla
- Pikku vampyyri ja tyhjän arkun arvoitus
- Pikku vampyyri ja suuri huiputus
- Pikku vampyyri luokkaretkellä
- Iloista joulua, Pikku vampyyri
- Pikku vampyyri ja kreivi Dracula
- Pikku vampyyri tanssitunnilla
- Pikku vampyyrin syntymäpäivät
Kirje Timo K. Mukalle
Kaupungissa X 10.2.2015
Hyvä kirjailija Mukka,
hämmästelen ja ihailen kirjallisia ja kerronnallisia lahjojanne, joihin olen teostenne kautta tutustunut. Ensimmäisenä kaikista luin kirjan Maa on syntinen laulu. Pidin siitä, kuten myös Tabusta. Erityisesti luontokuvaus jäi muistiini vahvana.
Minua kiehtoo ja samalla myös toisaalta ihmetyttää se, että kummassakin teoksessa on kyseessä tietynlainen havahtuminen, joka kuitenkin päättyy melko traagisesti. Miksi näin on? Luin Laulua Sipirjan lapsista vähän matkaa, ja täytyy sanoa, ettei se ollut likimainkaan samankaltainen. Siinä oli silti jotain viehättävän pittoreskia, rappioromanttista kaipuuta, jota itse en voisi koskaan omissa teksteissäni toteuttaa.
Minua viehättää nuorena kirjoittajana tavattomasti se, kuinka aikaisin olette kirjallisen uranne aloittanut. Jollain tapaa samastun teihin suuresti: olen aloittanut kirjoittajanurani (vielä en uskalla viitata itseeni kirjailijana) melko nuorena.. Olette oman aikanne avantgardisti, raja-aitoja kaatava outolintu, ja toivon sydämestäni, etteivät saappaanne ole minulle liian suuret täytettäviksi.
Kuinka toivonkaan, että elämänne ei olisi päättynyt niin aikaisin. Olisitte voinut antaa maailmalle paljon, elää kirjallista unelmaanne vuosikymmen toisensa jälkeen vapaana turhauttavan konservatiivisista kahleista. Toisaalta teistä olisi voinut tulla kirjalija muiden joukossa, jos loppunne ei olisi ollut varhaisuudessaan niin hirvittävän traaginen. Kuolema tekee taiteilijan, vai kuinka? Ja kuten eräs toinen taiteilija, hänkin nuorena kuollut, tokaisi: “On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois.” Tähän minä uskon.
Olisitte onnellinen, jos tietäisitte, millaisessa maineessa olette nyt. Kirjoistanne otetaan uusia painoksia, niitä luetaan, juhlaluentoja pidetään, kirjojenne filmatisointeja esitetään televisiossa. Te olette ehkä lähtenyt, mutta vaikutuksenne ei koskaan katoa. Olette vaikuttanut minuun ja saanut minut uskomaan mahdollisuuksiini nuorena kirjailijana.
Mitä parhain terveisin,
Maria Xxxxxx
Tämä kirje päättää Timo K. Mukasta kertovien kirjoitusten sarjan. Aiempia osia ovat kirja-analyysi Tabusta ja Elämä ja teokset.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)