keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Cara Delevingne & Rowan Coleman - Mirror, mirror

Suhtaudun aina epäillen kirjoihin, jotka on kirjoittanut jollain toisella alalla menestynyt henkilö - esimerkiksi huippumalli tai näyttelijä, kuten Mirror, mirrorin kirjoittanut Cara Delevingne. Tällaiset teokset haiskahtavat usein tekemällä tehdyiltä ja rahan kiilto silmissä kirjoitetuilta. Itse julkkiksella on harvoin mitään tekemistä itse tekstin kanssa, kunhan vain saa nimensä kanteen. Mirror, mirror yllätti minut kuitenkin todella positiivisesti. Se ei ollut vain ihan hyvä, vaan taiten rakennettu ja mukaansatempaava jännitys- ja kasvuromaani. Tietysti on otettava huomioon, että teoksen toinen (ja kenties itse kirjoitustyön tehnyt) kirjoittaja Rowan Coleman on kirjoittanut uransa aikana lukuisia dekkareita ja lukuromaaneita.



Mirror, mirror alkaa tragedialla: pitkään kateissa ollut Naomi löytyy Thames-joesta hirvittävässä kunnossa. Poliisit väittävät tapausta itsemurhaksi, mutta bändikaverit Red, Leo ja Rose tietävät paremmin. Naomi ei olisi koskaan tehnyt sellaista - syyllinen on siis etsittävä jostain ulkopuolelta. Etsinnät eivät kuitenkaan suju niin helposti kuin olettaisi, koska hahmojen väliset skismat vievät liikaa aikaa ja voimia.

Vaikka neljän nuoren bändistä saisi revittyä vaikka millaista turhaa draamaa, kirjoittajat eivät sorru siihen. Päinvastoin nuoret ovat usein paljon kypsempiä kuin esimerkiksi vanhempansa ja koettavat ratkaista konfliktitilanteet järkevästi. Tämä ei tietenkään estä draamaa syntymästä: henkilöiden elämäntilanteet ovat niin kaoottisia, että niiden selvittelyssä menee tovi jos toinenkin. Veli vankilassa, ahdasmielinen äiti, traumaattinen menneisyys... vaikka ongelmakavalkadi tuntuukin ehkä yliampuvalta, tuntuu se kirjassa ikään kuin luonnolliselta: kaikillahan on ongelmia, miksei sitten tämänkaltaisen romaanin henkilöhahmoilla?

Monikin asia yllätti minut Mirror, mirrorissa, mutta sen synkkyys sai minut sekä hämmentymään että yllättymään iloisesti. Harvoin nuortenkirjoissa on tällaista äärimmäistä, kieroutunutta pahuutta. En kuitenkaan näe pahuutta shokkiarvon tuojana, vaan ehkä paremminkin realistisena muistutuksena siitä, mitä useat nuoret joutuvat päivittäin netissä kohtaamaan. Juonen raadollisuus voi toki olla myös allegoria nuoruuden rankkuudesta ja kohtuuttomuudesta varsinkin tänä päivänä.

Jotkut arvostelijat ovat syyttäneet kirjoittajia muun muassa vähemmistöjen kuvaamisesta huonossa valossa, mutta itse olen toista mieltä. Minusta on päinvastoin rohkeaa tuoda hahmoista myös ongelmallisia puolia esiin, olivat he sitten rotu- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvia. (Ja jos ette halua spoilereita, älkää menkö esimerkiksi Goodreadsin sivuille. Siellä arvostelijat ovat spoilanneet kaiken.)

Etuliepeessä on korostettu ehkä liikaa kirjan syvällisiä aiheita: petosta, salaisuuksia, ystävyyttä ja niin edelleen. Pohjimmiltaan Mirror, mirror on nuortendekkari, jossa on myös kehitysromaaneille tyypillinen nuoren henkisen kasvun aspekti. Vaikka kirja ei olekaan mikään maailmankirjallisuuden mestariteos, on se silti sellainen kirja, joka ei anna lukijalle rauhaa ennen viimeisen sivun lukemista.

Suosittelen ehdottomasti kirjaa paitsi kohderyhmälle, myös vanhemmille lukijoille. Mirror, mirror on kaukana tavanomaisesta YA-lällystä.

P. S. Kappale, joka sopii minusta aivan älyttömän hyvin tähän kirjaan, on Ultra Bran Sokeana hetkenä.

Kun siirtyy äkkiä 
päivänvalosta pimeään
Kestää tottua näkemiseen

Sokeana hetkenä hän suuteli minua
Eihän voi tuntea ihmistä 
joka ei kerro itsestään mitään


maanantai 5. helmikuuta 2018

Han Kang - Ihmisen teot

Luin Han Kangin Vegetaristin viime keväänä. Se teki minuun vaikutuksen, mutta taisin ymmärtää väärin, mistä se kertoo. Vasta Ihmisen teot luettuani tajuan myös Vegetaristin sanoman: ihmisruumis voidaan rääkätä kuoleman partaalle, omaa tahtoa ei koskaan.



Neljä vuotta sitten koreaksi ilmestynyt Ihmisen teot on aiemmin novelleja ja lyriikkaa kirjoittaneen Han Kangin ensimmäinen romaani. En käsitä, miten esikoisromaani voikaan olla näin hiottu ja tunnelataukseltaan vahva, suorastaan mestarillinen. Toisaalta Kang on kirjoittanut valtavan kauan, useamman vuosikymmenen ajan.

Todelliseen historialliseen tapahtumaan, Gwangjun kansannousuun 80-luvulla, perustuva romaani hyödyntää samaa näkökulmatekniikkaa kuin Vegetaristi. Päähenkilö ei kerro itse kaikkea, vaan hänen tarinansa kertovat myös perhe ja ystävä, joka ammuttiin kansannousussa. Takakansi sanoo kirjan kertovan "kollektiivisesta sydänsurusta", mikä on erinomainen luonnehdinta. Se, että kertojina on niin monta sielultaan särkynyttä ihmistä, voimistaa teoksen sanomaa.

Kansannousun käy huonosti: kapinalliset pidätetään tai tapetaan. Päähenkilö Dong-ho joutuu hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Hän pääsee vapaaksi ja jatkaa elämäänsä, mutta öitä piinaavat painajaiset ja päiviä katkeruus. Kang on taitava sekoittamaan brutaalia ja kaunista: tuskin kukaan on kirjoittanut kidutuksesta samalla yhtä suorasukaisesti ja runollisesti kuin hän.

"Tutkin joka päivä käteni arpea. Kohtaa, jossa luu oli kerran näkyvissä, josta tihkui vaaleaa märkäistä eritettä. Joka kerta kun näen tavallisen Monami-kuulakärkikynän, hengitykseni salpautuu. Odotan että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa vastaan, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttäni ainoastaan kuolemalla."

Mitä voi tehdä, kun hallitus ja poliisivoimat kääntyvät kansalaisia vastaan? Tai mitä pitäisi tehdä, kun mistään ei saa oikeutta? Millä syillä väkivallan voi oikeuttaa? Tällaisia suuria kysymyksiä pohdin Ihmisen tekoja lukiessani. Myös: Miten tämä on voinut tapahtua Etelä-Korean kaltaisessa sivistysvaltiossa? Toisaalta Euroopassakin on maita, jossa on joukkoteurastettu ihmisiä vielä 90-luvulla - puhumattakaan nyt Krimin tilanteesta.

Kang ei ole kotimaassaan saanut kaikkialla hyvää vastaanottoa sen vuoksi, että tonkii teoksissaan kansakunnan avoimia haavoja. Esimerkiksi Financial Times -lehden haastattelussa hän sanoo: "Etelä-Korean nykyinen hallitus haluaa pyyhkiä tietyt muistot historiasta ja luoda kouluihin yhtenäiset historian oppikirjat, joiden tekijät pidetään salassa. Tämä on mielestäni ongelmallista."

"Yhä useampia varjoja tuli öisin liki omaani. Kuten ennenkin, kohtaamisemme olivat aivan umpimähkäisiä. En tiennyt koskaan, kenet aistin, vaan osasin vain arvioida suurin piirtein, kuinka kauan olimme olleet lähekkäin. Erotin milloin varjoani vasten levittäytyi tai sen ympärille kietoutui joku alusta asti pensaikossa lojunut, milloin taas joku vasta sinne tuotu, vaikka en osannut sanoa, kuinka pystyin siihen. Joihinkin sieluihin tuntui jääneen jälki pitkistä ja raskaista kärsimyksistä, joiden syvyyttä en kyennyt ymmärtämään. Olivatko ne asuneet niissä ruumiissa, joiden vaatteet oli revitty rajusti ja joiden jokainen sormenkynsi oli tumman sinipunainen? Aina kun hipaisimme toisiamme, hirvittävän tuskan muisto välittyi minuun kuin sähköisku." (Katkelman suomentanut Sari Karhulahti.)