torstai 25. syyskuuta 2014

Maria Turtschaninoff - Maresi

Kiitos arvostelukappaleesta, Tammi!


Olen lukenut Turtschaninoffilta aiemmin kaksi teosta, Anachén ja Arran. Tämä uusin kirja, Maresi, sijoittuu samaan maailmaan kuin edellä mainitut. Oikeastaan sitä ei edes huomaa. Periaatteessa kirjailija olisi voinut erottaa kaikki nuo maailmat ja tarinat vain jättämällä muutaman jutun kertomatta, mutta aivan mainiosti tämä näinkin käy. Kaikki nuo "tolkienilaiseen fantasiamaailmaan" (luki etuliepeessä) sijoittuvat tarinat ovat kuitenkin aivan omia kokonaisuuksiaan, eikä niitä voi siten kutsua sarjaksi.

Turtschaninoffille tyypillinen (kolmen luetun kirjan perusteella) feministinen sanoma nousi Maresissakin esiin, oikeastaan vielä vahvemmin kuin kahdessa edellisessä. Naiset, jotka ovat paenneet Punaiseen luostariin köyhää elämää ja väkivaltaisia miehiä, ovat aivan eristyksissä - ja toivottavasti myös turvassa - pienellä Menoksen saarella.

Voin sanoa, että takakansi on hirvittävän spoilaava. Sitä ei kannata lukea, jos haluaa hyvän lukukokemuksen. Periaatteessa juoni on ennalta-arvattava, mutta tämä on niitä kirjoja, jossa se ei haittaa. Kirjan kaunis, herkkä kieli ja koko maailma tekevät tehtävänsä. Juonen suoraviivaisuus ei liioin häiritse lukiessa. Kirjan loppuessa häiritsee vain yksi asia. Se, että kirja oli niin lyhyt. Ja takakansi.

Juonesta lienee turha paljastaa enempiä. Sanottakoon vain, että päähenkilö, suloinen ja neuvokas - ja ilahduttavan inhimillinen - Maresi on aivan omaa luokkaansa. Pidän siitä, että hahmoilla on selkäranka ja aatteita, joista he pitävät kiinni - ja joiden takia vähän kärsivätkin. Ylipäätään Maresia ei päästetty helpolla. Pidän siitä. Kirjan hahmot eivät kasva, jollei heitä vähän ravistele ja läpsäyttele poskelle... Silloin tällöin.

Kirjassa parasta olivat rituaalikuvaukset ja se uskonnon kaltainen olotila, joka Menoksella vallitsi. Kirja saa myös olemaan ylpeä sukupuolestaan (paitsi jos sattuu olemaan mies...), ja vaikken ole ikinä kauheasti alkuäitijutuista piitannutkaan, ne iskivät jollain tavalla tässä kirjassa. Kovaa.

Suosittelen. Kirja on ihana myös ulkonäöltään - jos tänä vuonna järjestetään Kaunein kansi -kilpailu, tulen äänestämään tätä. Ja kyllä Maresi myös vuoden parhaisiin tulee todennäköisesti yltämään.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Rebecca Alexander - Elämän ja kuoleman salaisuudet

Kiitos arvostelukappaleesta, Like!

Kirjan upea suomenkielinen kansi. 

Fantasia elää! Ja ei pelkästään nuortenfantasia, vaan myös ihan tällainen "aikuisfantasia", jossa päähenkilöt ovat kypsempiä ja harkitsevaisempia kuin teineille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa. Mukavaa saada kerrankin luettavaksi tämänkaltaista kirjallisuutta (joka ei kuitenkaan painotu sinne makuukamarin puolelle).

Esikoisteoksia on aina kiva lukea, koska niissä on vielä sitä ihanaa herkkää pateettisuutta, joka karisee enemmän kirjoittamisen myötä. Niissä on sellaista... Kunnianhimoa. Parhaansa pystymistä ja riman kirkasta ylittämistä.

Kirjan kansi herätteli jo tietynlaista tunnelmaa. Ajattelin, että kirja on täynnä verta ja käyskentelyä hylätyillä hautausmailla, mutta ei se sitten ollutkaan aivan sitä, mitä odotin. Miljöö oli silti onnistunut, vaikka odotinkin jotain gootahtavampaa. Enemmän Udolphon kaltaista.

Kirja kulkee kahdessa ajassa. Yleensä tämänkaltainen ratkaisu on joko totaalinen emämunaus taikka sitten täydellinen loistoidea. Alexander on kyllä onnistunut aikaratkaisussaan. Kaikki paljastuu pala palalta, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.

Faktat olivat hallussa ihan hyvin, paitsi että satanismi ei todellakaan ole mitään saatananpalvonnan kaltaista pseudokristillisyyttä vaan yksi pakanauskovaisuuden muoto. Näin Saatanallisen Raamatun lukeneena ja aiheeseen tutustuneena voin sanoa, ettei tuon pikkuseikan varmistus olisi vienyt muutamaa minuuttia kauempaa. Muuten eenokinkieliset aakkoset olivat ihan kiehtova juttu. Tosin kirja ei onnistunut tässäkään tarjoamaan mitään uusia myyttejä. Suunnilleen kaikki lukijalle välitetty tieto löytyy Wikipediastakin.

Vaikka arvostankin taustatutkimusta, juoni on ensisijainen. Periaatteessa tässä oli havaittavissa ilmiö, jota kutsun "alkumateluksi", eli tapahtumien myöhäinen käynnistyminen. Menneisyydessä kylläkin tapahtui sitäkin enemmän.

Hahmoista pidin - ja kovasti, vaikka osa herättikin "pientä" vastenmielisyyttä. Oliko Edward Kelley (joka muuten on todellinen historiallinen hahmo John Deen ohella) todella kosketuksissa enkeleihin vai pelkkä harhainen skitsofreenikko? Vaikka kirjan lopussa tähän periaatteessa vastaus annetaankin, asiaa voi jäädä miettimään myöhemminkin. Muistaakseni "todellisessa tarinassa" enkelten äänien kuulija olisi ollut itse Dee, mutten voi olla varma. Wikipediasta sekin tieto varmaan löytyy.

Englanninkielisen version kansi.

Nykypäivässä Sadie taas on äärimmäisen uskottava hahmo. Kiltti tyttö, joka yhden illan irtioton jälkeen on (periaatteessa) kuollut, kapinoi aluksi mutta ymmärtää lopulta, mikä on hänelle parhaaksi ja muuttuu kypsemmäksi kuin monet aikuiset ympärillään. "Koettelemukset jalostavat" on totta, ainakin jos tarkastellaan tätä kirjaa.

Jackdaw'n (eli Jackin) ja professori Felix Guichardin välinen romanssi on lähinnä kiusallista seurattavaa. Se tuntui lähinnä päälleliimatulta, tarinaan väkisin tungetulta elementiltä. Mutta hahmot itsessään olivat onnistuneita, hekin koettelemustensa jalostamia hahmoja, joiden kyseenalaisiakin ratkaisuja saattoi ymmärtää.

Elämän ja kuoleman salaisuudet on siitä monipuolinen kirja, että sitä voidaan pitää paitsi kasvutarinana, ns. mainstreamfantasiana, kauhukertomuksena, mutta myös oikean ja väärän raivokkaana kamppailuna. Uskollisuus nousee teemana molemmissa ajoissa esiin, ja se kummittelee oikeastaan taustalla joka hetkessä. Voidaan jopa miettiä, onko kirjan "pahis" uskollinen omalle mieliteolleen. Ja sitten tietty se, mitä uskollisuus on. Oma valinta vai riippuvuutta?

Oli mielenkiintoista, kuinka Erszébet Bathory oli vedetty tähän juttuun mukaan. Omien tietojeni mukaan Deen ja Kelleyn ja Erszébetin polut eivät missään vaiheessa kohdanneet. Toisaalta se versio, joka Bathorysta oli tehty, oli jotain aivan toista kuin todellisuus. Vai oliko sittenkään..?

Legendat saavat mielessä nostetta tätä kirjaa lukiessa. Kirja on monessa mielessä onnistunut. Suosittelen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Annukka Salama - Harakanloukku

Sekin on sitten ohi. Miksi kaikki hyvät kirjasarjat loppuvat? En ollut mitenkään valmistautunut siihen, että joutuisin heittämään hyvästit Unnalle, Rufukselle, Joonelle, Vikelle, Ronnille, Edenille ja Nemolle. Rakastin kaikkia noita hahmoja ja rakastan yhä, vaikka kirjasarja onkin jo luettu.

On upeaa huomata, kuinka urbaani, suomalainen fantasia voi olla näinkin laadukasta ja mukaansatempaavaa. Oma käsitykseni suomalaisesta nuortenkirjasta on ollut aika suppea - tiedättehän, ne kirjat, mitä opettajat tuputtavat oppilailleen - Tottisalmen perilliset ynnä muut vastaavat, sormea raivokkaasti heristelevät, opettavaiset ja kuivakkaat opukset. Harakanloukussa kuljetaan toista äärilaitaa: siinä nuoret ovat oman elämänsä valtiaita ja täysin vailla sääntöjä. Tavallaan nuortenkirjakulttuurin vapautuminen on hyvä asia, toisaalta se saattaa luoda nuorille turhia paineita sen suhteen, millainen pitäisi olla ollakseen hyväksytty ja ihailtu.


Faunoidit-trilogia on onnistunut täyttämään trilogian määritelmän täydellisesti ja vieläkin paremmin. Jokainen kirja on oma kokonaisuutensa, mutta kolme kirjaa muodostavat yhdessä saumattomasti toimivan kokonaisuuden, jossa kulkee oma juonikaarensa. Jokainen kirja nostaa päähenkilöiden lisäksi esiin myös yhden tai useamman sivuhenkilön, joiden elämää sitten seurataan. 

Minua yllätti myös, kuinka taidokkaasti kirjasarja muuttuu aikuisempaan suuntaan - Käärmeenlumooja on kepeä, paranormaali teiniromanssi, Piraijakuiskaaja taas raikas ja hitusen jännittäväkin, ja tämä viimeinen on sysimustaa, lähestulkoon raivokkaan synkkää selviytymistaistelua. Trilogioille epätyypillisesti Faunoideissa kaikki osat olivat lähestulkoon yhtä hyviä. Ei siis ollut sitä tavallista kaavaa - ensimmäinen upea, toinen floppi ja kolmas keskinkertainen - vaan kaikki kirjat olivat tasalaatuisen hyviä. Ehkä jonkinlaista väliosalle tyypillistä notkahdusta oli havaittavissa Piraijakuiskaajassa, mutta muuten kirjat olivat täydellisen punnittuja paketteja.

Itse pidin eniten viimeisestä osasta. Joonen ja Ivarin rakkaus oli ihanan suloista seurattavaa - sellainen ällömakea siirappiromanssi oli niin kaukana kuin vain mahdollista. Toisaalta myös sellainen "tämä on homokirja, ostakaa ja valistakaa itseänne!" -tyylinen mäkätyskin oli autuaasti poissa. En tiedä yhtään ei-heteroromanssia, joka olisi näin onnistunut. Kukkahattutätikirjailijat, ottakaahan oppia!

Faunoidijengin villiori Vikke on kaapattu Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, ja muiden on tehtävä kaikkensa pelastaakseen hänet. Venorin faunoidinnahkakatto suojaa lumelta, mutta kylmyys hiipii silti luihin ja ytimiin asti. Tunnelma on silti tulikuuma, ja lopussa jännitys tiivistyy käsinkosketeltavaksi. Vikke täytyy pelastaa. Mutta onko Venorista enää ulospääsyä, kun sinne on kerran astunut?

Suosittelen! Parasta suomalaista nuortenfantasiaa ikinä.

Erik Axl Sund - Varistyttö

No. Niin. Minun on otettava itseäni tiukasti niskasta kiinni ja ryhdyttävä kirjoittamaan arvosteluja jälleen. Varistytön lukemisesta on niin kauan, että muistan siitä hyvin vähän, mutta koska tämä oli TBR100-listassa, minun on kirjoitettava edes jonkinlainen arvostelu.


Muistan, että minulla oli aika kovat odotukset Varistytön suhteen. Monessa paikassa hehkutettu ja ylistetty kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan sille tasolle, johon oletin sen pystyvän. Hyvä on, juoni oli jännittävä, joskin paikotellen ennalta-arvattava, ja henkilöhahmot olivat onnistuneita. Kirjasta jäi kuitenkin puuttumaan se jokin, se suuri jokin, jonka olemassaolo riippuu vain ja ainoastaan lukijasta itsestään. Täydellinen kirja voi olla jonkun mielestä hengetön ja jonkun mielestä aivan upean koskettava.

Itse juonesta. No, päähenkilöiden nimet ovat vähän hämärässä muistissa, mutta koetan kertoa jotakin. Nuori naispoliisi tutkii kuolleen pojan tapausta, ja toisaalla psykologi Sofia koettaa auttaa asiakasta, jonka menneisyys on painajainen: täynnä vihaa, hyväksikäyttöä ja hylkäämisiä. Nämä kaksi liittyvät sitten oleellisesti yhteen. Kirjassa oli jonkinlainen suloinen kieroutuma, jotain sellaista, mitä ei arkielämässä koskaan voisi kokea.

Dekkari ei ole koskaan ollut minun lajityyppini, ja ylipäätään se on genrenä aika vaikeasti uudistettava. Varistyttö ei ole kumouksellinen, muttei se myöskään aivan kliseiden suon pohjamudissa ryve - jotain sen psykologisissa vivahteissa oli. Kirja muistutti hiukan Karin Slaughterin Triptyykkiä. Kummassakin maailma esitetään lähes luotaantyöntävän kuvottavana paikkana. Ehkä tämä on dekkareille tyypillistä, en tiedä. Murha laitumella ja Piiraan maku makea ovat ihan mainioita poikkeuksia tuohon muottiin. Minulla on muuten viimeksimainitun jatko-osa odottamassa lukemista. Muutamankymmenen muun kirjan kanssa.

Suosittelen. Keskivertoa parempi skandinaavinen dekkari, joka on mainion koukuttava.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sari Paldánius - Bahálaš

Anteeksi, kun tämä kirjoitus ilmestyy näin myöhään. Olen pitänyt taukoa blogihommista, mutta nyt olen tulossa takaisin. Tässä jokin aika sitten luin Sari Paldániuksen esikoisen ja kirjoitan siitä arvostelun... Toivottavasti muistan jotain.


Juoni on toisarvoinen, vaikka kiinnostavahan sekin toki on. Kirjan todellinen anti on sen teema, sen sanoma. Aloin miettiä maailmaa, jossa kuka tahansa voisi elää millaisessa kehossa tahansa. Ihan kuin silmäni olisivat avautuneet näkemään jotain uutta ymmärtäessäni oman typeryyteni ja pinnallisuuteni. Sillä sanokaahan - saattaisitteko rakastua kurttuiseen, Yodan ja vanhan, ryppyisen ukon sekoitukselta näyttävään olioon? Entäpä aivan uskomattoman hyvännäköiseen ja lihaksikkaaseen intiaanimieheen? Niinpä. Niinpä. Mekinhän saatamme elää millaisessa kehossa tahansa, ollen silti aivan samanlaisia kuin mitä olisimme toisenlaisessa ruumiissa.

Tämä kirja sai minut miettimään tosi syvällisiä juttuja. Jopa innoituin siitä niin, että kirjoitin runon siitä - ei, sen saatte lukea vasta kansien välistä. En ole aikeissa julkaista netissä näitä... juttujani. Aika syvällistä kamaa sekin nimittäin on. Hiukan liiankin syvällistä. Kun katselen kirjoituksiani jälkikäteen... Huh sentään.

Kirjassa hypellään ajasta ja paikasta toiseen pysyen kuitenkin aina pohjoisilla seuduilla. Kirja on todella hämmentävä, mutta silti uskottava ja oikeastaan aika tyylikäs. Ihmisluontoa on kuvattu aivan sensuroimatta ja Hani on päähenkilönä suloisen ärsyttävä.

Suosittelen, jos haluat hämmentyä, kiusaantua, rakastua ja lukea mahtavan kirjan. Tietty teos on viihdettä, kuten oikeastaan lähes kaikki kaunokirjallisuus, mutta pinnan alla on todella mahtavia ajatuksia.