torstai 31. maaliskuuta 2016

Rainbow Rowell - Eleanor & Park

Silloin tällöin sitä melkein menettää uskonsa nuortenkirjallisuuteen. Sitten lukee sellaisen kirjan kuin Eleanor & Park, eikä voi olla yllättymättä. Harvoin olen lukenut kirjaa, joka on yhtä aikaa toisaalta niin kipeä ja toisaalta toiveikas. Harvoin julistan postauksen neljännessä lauseessa näin, mutta rakastan tätä kirjaa! Rakastan niin paljon kuin tätä kirjaa vain voi rakastaa. Ja jos Basam/mikä tahansa kustantamo ei julkaise lisää Rowellia suomeksi, olen pettynyt ja vihainen... ja saatan tehdä jotain peruuttamatonta kustantamon postilaatikolle.

Eleanor elää äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Hänen äitinsä ei kykene irtautumaan huonosta parisuhteesta edes lastensa takia, vaan käyttäytyy kuin läheisriippuvainen pahimmillaan. Eleanoria kiusataan koulussa ylipainon ja erikoisen tyylin takia.

Myös Park on ulkopuolinen, mutta ei kuitenkaan pahasti kiusattu. Hän kuuntelee The Smithsiä ja lukee sarjakuvia - ja on puoliksi korealainen. Hän on liian outo ja erikoinen "normaalien" ihmisten porukkaan, joten hän vetäytyy yksinäisyyteensä - kunnes eräänä päivänä Eleanor astuu koulubussiin ja istuu hänen viereensä.



Koulubussiepisodista alkaa suloinen ja samaistuttavan realistinen rakkaustarina, eikä Mary Suesta ole tietoakaan. Rowell kirjoittaa hahmonsa todenmukaisiksi ja eläviksi - olen aivan varma, että Eleanorin ja Parkin kaltainen pari elää jossain päin maaailmaa.

Rakastan hahmoja, rakastan miljöötä ja rakastan Rowellin kirjoitustyyliä. Kun aina marisen, että hyviä nuortenromaaneja on niin vaikea löytää, voin ainakin hetkeksi lakata valittamasta. Rowell on harvinaislaatuinen. Aivan ehdottomasti luen hänen muunkin tuotantonsa, mikäli se suomennetaan - ja vaikka ei suomennettaisikaan. Näin mahtavan kirjallisuuden vuoksi olen valmis kärsimään hiukan kolmatta kotimaista.

Suosittelen!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo

1910-luvun New Yorkiin sijoittuva kirja kertoo tytöstä, jonka Professoriksi kutsuttu isä omistaa ihmeellisiä asioita täynnä olevan museon. Liiketoiminta tekee kuolemaa, mutta isä keksii laittaa Coralien esittämään merenneitoa. Hän on roolissaan loistava - hänen sormiensa välissä olevat sammakkomaiset ihopoimut saavat hänet näyttämään todelliselta ihmeeltä.

Coralie kuitenkin kärsii. Vain Hudson-joessa uidessaan hän tuntee olevansa vapaa. Joki on tietyllä tapaa puhdistautumisen ja välitilan symboli. Coralie on hukkua erilaisuuteensa, siihen että hän on niin poikkeava ja aivan eristyksissä tavallisesta maailmasta.

Joesta Coralie myös löytää tytön, jonka kantaa rannalle. Myöhemmin Ed Cohen, mestarillinen kadonneiden löytäjä, löytää ruumiin. Hän saa kuulla merenneidosta, joka nosti tytön vedestä, ja Coraliesta tulee jonkinlainen legenda paikallisten keskuudessa.



Kun Coralie ei ui, hänen on käytettävä käsineitä peittääkseen kätensä. Kaikkia museon outoja otuksia kohdellaan nimellisesti hyvin, mutta rivien välistä paljastuu Coralien isän inho oman toimeentulonsa mahdollistavia ihmisiä kohtaan.

Coralien hoitaja ja lähin uskottu Maureen on palavasti rakastunut mieheen, joka kärsii liiasta karvankasvusta, myös kasvoissaan. "Ihmissudet" olivat tuon ajan friikkisirkuksissa haluttua tavaraa - nimenomaan kuin esineitä vailla ihmisarvoa. Kun Professori saa tietää, hän lähettää miehen pois. Hän ei salli minkäänlaisia rakkaussuhteita museon työntekijöiden välillä.

Kyseessä on vahvan kertojan traaginen ja lumoava tarina ihmisistä ja heidän kohtaloistaan rajusti muuttuvassa maailmassa. Suosittelen, mikäli pidät maagisesta realismista ja kiehtovista tarinoista.

Arvostelukappale.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Elina Rouhiainen - Vainuttu

Susiraja-sarjan päätösosa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä. Oloni on hiukan haikea nyt, kun kaikille näille ihanille hahmoille pitää sanoa hyvästit.

Parhaiten mieleeni jäivät monenlaiset jännitteet niin yksittäisissä ihmissuhteissa, susilauman sisällä kuin susien ja daimonien välillä. Hieman kliseisesti Raisa saa tietää lisää syntyperästään, minkä seurauksena syttyy suoranainen sota.



Rouhiainen saa "viimeisen osan kirouksesta" huolimatta jopa hieman nostettua tasoa edellisestä kirjasta. Toimintaa Vainutussa on aika paljon, eikä ihmissuhteiden syvällisemmälle käsittelylle jää paljoa aikaa.

Kirjailija vakuuttaa paitsi tyylipuhtaudellaan, myös kielellään. Nuortenkirjojen kieli on harvemmin mitenkään ihmeellistä, mutta Rouhiaisen sanavalinnat ja tekstin rakenne ylipäänsä saavat uskomaan, että kyseessä on yksi tulevaisuuden kovimmista suomalaisista nuortenkirjailijoista.

Kirja on hyvin nautinnollista luettavaa ja juoni nopeatempoisesti etenevä. Edelleen korostaisin, että yhdysvaltalaisiin serkkuihinsa verrattuna tämä kirja ja sarja on kultaa. Rouhiaisella on upea kyky luoda eksotiikkaa tuttuakin tutumpaan ympäristöön.

Arvostelukappale.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Margit Sandemon Jääkansan tarina

Vihdoinkin olen saanut päätökseen tämän valtavan koitoksen. 47 osaa luettuani ja verta joka ikisen kohdalla itkettyäni totean virallisesti Jääkansan tarinan maailman parhaaksi roskaromaanisarjaksi.

Minulla saattaa olla taipumusta masokismiin, mutta vielä enemmän päättäväisyyteen. Kun aloitin kirjasarjan lukemisen, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö saisi sitä loppuun. Kahdennenkymmenennen osan kohdalla koko urakka alkoi tuntua tervanjuonnilta. Jotenkin kuitenkin sain voimaa jatkaa.

Kyse ei ole varsinaisesti huonosta sarjasta, sen voin sanoa. Sandemolla on persoonallinen tapansa kirjoittaa, ja hahmot olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Verrattuna esimerkiksi Nora Robertsin (haamukirjoittajien) kirjoittamiin opuksiin Jääkansan tarina on kuin keidas. 

Mikäli joku ei ole kuullut tästä vielä (no, nyt olet, joten on aivan liian myöhäistä perääntyä), summaan juonen lyhyesti. Joskus keskiajan pimeinä vuosina eli Tengel Paha, joka valitettavasti pääsi lisääntymään ja siten laittoi alulle Jääkansan suvun. Ensimmäisessä kirjassa sankariksi nousee Tengel Hyvä, joka onnistuu kääntämään sisällään vellovan pahuuden hyväksi - rakkauden avulla, tietenkin. Myöhemmissä osissa puidaan muiden suvun jäsenten kohtaloa pääosin heidän rakkauselämänsä kannalta ja taistellaan ikuisen elämän kieroin keinoin varastanutta pahis-Tengeliä vastaan.


Sandemolla on muutamia uskomattoman ärsyttäviä maneereja, kuten esimerkiksi sananparsi "yli kaikkien rajojen". Vikaa on toki myös suomentajassa (pääosin Marja Mahlamäki, ensimmäisissä osissa Helene Bützow), mutta ei kirjailija muutenkaan mikään päätähuimaavan taitava kynäniekka ole.

Kehittynyt hän kyllä varmasti on: Jääkansan tarinan jälkeen kirjoitettu Noitamestari-sarja oli paljon parempi (ja lyhyempi...), ja sitä voin oikeasti suositella. Niin, ja siinä on vain 15 osaa.

Wikipediasta löytyy enemmän tietoa Margit Sandemosta, Jääkansan tarinasta ja Noitamestarista. Mikäli päätät lukea koko sarjan, voin toivottaa vain onnea koitokseen. Sandemolla on myös Sandemo-sarjaksi nimetty, lehtiin kirjoitetuista tarinoista koostettu 40-osainen sarja. Se on vuorossa sitten seuraavana, mikäli noudatan suunnitelmaani lukea koko Sandemon suomennettu tuotanto.