En käsitä, kuinka tämän kirjan ilmestyminen on saattanut mennä minulta täysin ohi. Pikaisesti varasin sen kuitenkin kirjastosta, luin sen heti saatuani ja vaikutuin - taas. Pojat-romaani oli pieni ja hieno, tämä on hieman suurempi ja hieno myöskin.
Lyhyesti sanottuna kirja kertoo kahdesta nuoresta ja heidän perheistään - Esteristä, jolla on hyvät, mutta hieman ylihuolehtivat vanhemmat, ja Isakista, jonka perhettä kohtaa valtava tragedia. En halua paljastaa liikaa, ja mikäli et ole vielä vilkaissut takakantta, arvoisa lukijani, älä tee sitä. Se spoilaa kirjaa todella pitkälle.
Schiefauerilla on todella mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita. Se, mitä hän ei kirjoita auki, on yhtä harkittua ja tärkeää kuin se, mitä hän kirjoittaa. Harva hallitsee elliptisen rakenteen näin täydellisesti - ja harvempi osaa käyttää sitä yhtä uniikisti kuin Schiefauer. Hänen tekstinsä, olkoonkin täysin kiinni reaalimaailmassa, on hyvin unenomaista. Minusta tuntui lukiessani kuin katselisin jonkun toisen muistoja.
Alkuperäisteos När hundarna kommer (suora käännös: Kun koirat tulevat) ilmestyi vuonna 2015. Ymmärrän hyvin, miksi teokseen tartuttiin vasta nyt. Vaikka inhottaa sanoa näin, Suomi tulee muita pohjoismaita (hmm, lukuunottamatta ehkä Islantia) pari vuotta jäljessä. Tämänhetkinen ilmapiiri, jossa ääriliikkeet nostavat päätään aika vakavastiotettavalla varmuudella, on varmasti ollut osallisena päätöksessä kääntää teos.
Kirjan alkuperäinen nimi, joka viittaa kirjassa usein esiintyviin koiriin, on hyvin kiehtova. Tulkintani mukaan koirat symboloivat suojelijaa ja vartijaa niin hyvässä kuin pahassakin. Jos omille aatteille tarvitsee vahtikoiran, kuinka vahvalla perustalla ne seisovat?
Jos tätä kirjaa pitäisi verrata johonkin viime vuosina pinnalla olleeseen nuortenkirjaan, valitsisin ehkä Eleanor & Parkin, jonka nimikin on aika samantapainen kuin Schiefauerin kirjan suomenkielinen nimeke. Realistinen rakkaustarina, ei-ihan-täydellinen-perhe ja tietynlainen raikkaus niin aiheissa kuin käsittelytavassa ovat ensimmäisiä mieleeni tulevia yhtäläisyyksiä näiden kahden teoksen välillä. Yhtymäkohtia myös Pojat-teokseen on, mutta kyseessä on ehkä enemmän kirjoittajan ääni kuin varsinaiset juonelliset nyanssit.
Tämä kirjoitus käsitteli kirjaa melko pintapuolisesti spoilaamisen pelossa. Jos olet jo lukenut kirjan, suosittelen tutustumaan muihinkin kirjoituksiin. Swedish Book Reviewistä löytyy hieman tietoa siitä, millaiseen tositarinaan kirja perustuu. Erityisesti linkkaamani ruotsinkieliset arviot suosittelen lukemaan, jos kielitaito riittää.
Suomenkielisiä linkkejä:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Pieni kirjasto
Evarian kirjahylly
Ruotsinkielisiä linkkejä:
Fiktioner
Booksareaddictive
Världens bästa bok
tiistai 21. helmikuuta 2017
perjantai 17. helmikuuta 2017
Sergei Dovlatov - Ulkomuseo
Viime vuoden kirjamessuilla kierrellessäni osuin Idiootti-kustantamon pöytään, ja ystävällinen herra myi minulle tämän kirjan alennushintaan. Kyseessä on kai siis puoliksi arvostelukappale; siksi mainitsen asiasta.
En olisi arvannut, että vanha venäläinen kirjallisuus voisi olla näin kiehtovaa. Dovlatovilla on omanlaisensa kieroutunut huumorintaju, joka puree ehdottomasti minuun. Ulkomuseossa hän kertoo ilmeisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan alkoholisoituneesta Pushkin-museon oppaasta, joka koettaa pärjätä hankalien asiakkaiden, toisten oppaiden ja maastamuuttoaikeita elättelevän vaimonsa kanssa.
Huumori erityisesti dialogeissa on täysin absurdia ja kuvastaa Neuvosto-Venäjän henkeä niin hyvin, etten ihmettele, miksi lähes koko Dovlatovin tuotanto kiellettiin Neuvostoliitossa. Seuraavassa lainauksessa kertoja-Borisin luokse tulee kyläilemään Tanja, jota museo-oppaan poikamiesboksi ei juuri miellytä.
Jäimme kahden. Tanja kiersi asunnon ja näytti säikähtäneeltä.
- Oletko varma, että tämä on ihmisasumus?
- Kyllä minäkin sitä aluksi epäilin. Mutta nyt olen järjestänyt paikat. Olisitpa nähnyt, millaista täällä oli aikaisemmin.
- Katossa on reikiä.
- Ei niitä hyvällä säällä edes huomaa. Eikä sadetta ole luvattu.
- Ja lattiassa on rakoja.
- Eiväthän nuo mitään rakoja ole. Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.
- Eipä näitä tilkittykään ole.
- Mutta olen kesyttänyt koirat...
Innostuin tästä teoksesta niin, että aion takuulla lukea Dovlatovia lisääkin, ehkä jopa alkuperäiskielellä, jos saan vihdoinkin aloitettua venäjän opinnot. Suosittelen erityisesti, jos pidät John Irvingistä tai ylipäänsä kuivahkosta, sanailevasta huumorista.
perjantai 10. helmikuuta 2017
Maria Turtschaninoff - Naondel
Olin hyvin innoissani, kun kuulin, että Maresi saisi jatkoa. Jatkoa ei tullut, mutta tulikin esiosa, Naondel, joka kertoo, kuinka Punainen luostari sai alkunsa. Mitään varsinaisen ihanaa luettavaa ei Naondel ollut, mutta raakuus ja toisaalta äärimmäisen kauniin ympäristön kuvaus ovat vaikuttavia. Vieläpä höystettynä Turtschaninoffin runollisella kirjoitustyylillä kirja oli hieno lukukokemus.
Nuori Kabira osaa puhua puutarhassaan olevan lähteen, Anjin, kanssa. Anji on "vain" lähde, mutta sen vedellä on uskomattomia taikavoimia. Kabira osaa kyllä kunnioittaa sitä, mutta hänen aviomiehensä Iskan huumaantuu vallasta, jonka lähteen vesi antaa vähenevän kuunkierron aikana. Tästä seuraa tapahtumaketju, joka lopussa avaa Maresin maailmaa hyvin valaisevasti.
Kirja oli paikoittain melko hyytävää luettavaa. Naiset osaavat olla toisilleen pahoja, mutta miehet ovat lähes aina suorastaan hirviöitä. Toisin kuin yleensä aiemmin, kirjassa oli myös muutama ihan neutraalikin mieshahmo.
Hämmästyttää, miksi Turtschaninoffin kirjoja kuvaillaan feministiseksi fantasiaksi. Naiset nimenomaan esitetään uhreina ja kärsijöinä (ottaen huomioon kirjan maailman historialliset vaikutteet on tämä oikeastaan ihan hyväksyttävää), ei tasavertaisina toimijoina miesten rinnalla. Naishahmot ovat kyllä vahvoja, sitä en kiistä. Ja tällainen tarina, jossa juurikin naiset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, on hieno ja voimaannuttava varmasti monellekin nuorelle naiselle, joka Naondelia lukee.
Rakastan sitä, että Maresin kannessa (ehkä itse kirjassakin, en muista tarinasta enää paljoakaan) on viittauksia Naondeliin. Pääkallo on keskeisessä roolissa niin konkreettisesti kuin symbolinakin - sen voisi kytkeä vaikkapa Shakespeareen oikein loogisesti, kuten myös meriteemaan merirosvolipun myötä.
Tapasin Turtschaninoffin kirjamessuilla ja innostuin hehkuttamaan hänen kirjojaan (ehkä vähän liikaa). Sain omistuskirjoitukset sekä tähän että Maresiin. Kävin myös kuuntelemassa hänen paneelikeskustelujaan sekä suomeksi että ruotsiksi. Hänen suomen kielensä oli kyllä niin sujuvaa, että hän voisi varmasti kirjoittaa suomeksikin! Toki äidinkielessä on parempi pysyä, sillä ilmaisuvoima on sillä huomattavasti parempi.
Maria Turtschaninoff ja varsinkin Punainen luostari ovat tulevaisuuden klassikoita, uskokaa pois. Suosittelen ehdottomasti. Lukemisjärjestyksellä ei ole varmaankaan väliä, sillä nämä ovat erillisiä ja itsenäisiä tarinoita.
Nuori Kabira osaa puhua puutarhassaan olevan lähteen, Anjin, kanssa. Anji on "vain" lähde, mutta sen vedellä on uskomattomia taikavoimia. Kabira osaa kyllä kunnioittaa sitä, mutta hänen aviomiehensä Iskan huumaantuu vallasta, jonka lähteen vesi antaa vähenevän kuunkierron aikana. Tästä seuraa tapahtumaketju, joka lopussa avaa Maresin maailmaa hyvin valaisevasti.
Kirja oli paikoittain melko hyytävää luettavaa. Naiset osaavat olla toisilleen pahoja, mutta miehet ovat lähes aina suorastaan hirviöitä. Toisin kuin yleensä aiemmin, kirjassa oli myös muutama ihan neutraalikin mieshahmo.
Hämmästyttää, miksi Turtschaninoffin kirjoja kuvaillaan feministiseksi fantasiaksi. Naiset nimenomaan esitetään uhreina ja kärsijöinä (ottaen huomioon kirjan maailman historialliset vaikutteet on tämä oikeastaan ihan hyväksyttävää), ei tasavertaisina toimijoina miesten rinnalla. Naishahmot ovat kyllä vahvoja, sitä en kiistä. Ja tällainen tarina, jossa juurikin naiset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, on hieno ja voimaannuttava varmasti monellekin nuorelle naiselle, joka Naondelia lukee.
Rakastan sitä, että Maresin kannessa (ehkä itse kirjassakin, en muista tarinasta enää paljoakaan) on viittauksia Naondeliin. Pääkallo on keskeisessä roolissa niin konkreettisesti kuin symbolinakin - sen voisi kytkeä vaikkapa Shakespeareen oikein loogisesti, kuten myös meriteemaan merirosvolipun myötä.
Tapasin Turtschaninoffin kirjamessuilla ja innostuin hehkuttamaan hänen kirjojaan (ehkä vähän liikaa). Sain omistuskirjoitukset sekä tähän että Maresiin. Kävin myös kuuntelemassa hänen paneelikeskustelujaan sekä suomeksi että ruotsiksi. Hänen suomen kielensä oli kyllä niin sujuvaa, että hän voisi varmasti kirjoittaa suomeksikin! Toki äidinkielessä on parempi pysyä, sillä ilmaisuvoima on sillä huomattavasti parempi.
Maria Turtschaninoff ja varsinkin Punainen luostari ovat tulevaisuuden klassikoita, uskokaa pois. Suosittelen ehdottomasti. Lukemisjärjestyksellä ei ole varmaankaan väliä, sillä nämä ovat erillisiä ja itsenäisiä tarinoita.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)