torstai 16. lokakuuta 2014

Charlaine Harris - Kuiskauksia haudan takaa

Kiitos arvostelukappaleesta, Gummerus!


Tämä onkin nyt ensikosketukseni Harrisin tuotantoon. En ole lukenut Sookie Stackhouse -kirjoja (ystäväni innokkaista suositteluista huolimatta), mutta ne taitavat olla lukulistalla. Sillä epävirallisella siis. Eihän kukaan myönnä ääneen lukevansa Harrisin kirjoja. Totta puhuen minulla ei ole aavistusta, miksi Harrisia halveksitaan niin paljon. Ilmiö muistuttaa vähän Fifty Shadesin ympärillä pyörinyttä kohua. Kukaan ei kerro lukevansa niitä, mutta kummasti kaikki silti tietävät niistä vähän takakannen tietoja enemmän. (Minäkään en sitten muuten myönnä mitään.)

Kuiskauksia haudan takaa on genressään siitä erikoinen kirja, että siinä ei ole romantiikkaa juuri lainkaan. Yksinäisyyttä enemmänkin. Jonkinlaista rakkaudenkaipuuta. Pääparina ovat veli ja sisko, jotka matkaavat ympäri Yhdysvaltoja etsien kuolleita ja selvittäen kuolinsyitä ja -hetkiä. Tämä asetelma on jotenkin kummallinen, sillä velipuoli Tolliver on vain mukana roikkuva apulainen, ja Harper hoitaa itse työn. Tolliverilla naissuhteita riittää, mutta nekin ovat vain satunnaisia yhden illan pyrähdyksiä. Jokin hyvin alhainen osa minussa toivoi, että näiden kahden välille syttyisi rakkaussuhde. Periaatteessa siinä ei olisi ollut mitään väärää, koska Harper ja Tolliver eivät ole verisukulaisia. Eettisesti voidaan tietty miettiä vaikka mitä, mutta omasta mielestäni rakkaussuhde on okei niin kauan, kun samaa geeniperimää kantavat eivät sekaannu toisiinsa. Mutta - minkäpä sitä tunteilleen mahtaa.

Kirjassa on jonkinlaista perinteisen mysteeritarinan tuntua. Jännittäväksi sitä ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Mysteeritkin selvitettiin aika nopeasti kirjan lopussa. Kantava jännite olikin loppujen lopuksi veljen ja siskon välillä, ei kuitenkaan rakkauden muodossa.

Kirja on kuin nuortenkirja, paitsi että päähenkilönä on aikuinen. Harper ei ole mikään helpoin mahdollinen samaistumiskohde, mutta jokaisella on varmasti joku juttu, jonka vuoksi tuntee olevansa erilainen, ja tässä saattaa olla juuri se yhteinen tekijä, peili joka kiinnittää tarinan omaan, päänsisäiseen maailmaan. Harperilla on kiehtovan karmiva kyky, jonka avulla hän saa selville vainajan viimeisten hetkien kulun. Moni ei usko sitä, ja Harper joutuu selittelemään kykyään ja vakuuttelemaan, ettei se suinkaan ole paholaisesta lähtöisin.

Juoni tökki paikoitellen aika pahasti ja patetiaa käytettiin tehokeinona aivan kummallisissa paikoissa. Kirja saa kuitenkin viihtellisyydestään ja erinomaisesta suomennoksestaan paljon pisteitä. Kirjan maailma oli myös ihan kekseliäs: mitä jos yliluonnollisia ilmiöitä kokevat saisivat oikeasti elää noin rauhassa?

Suosittelen lukemaan vaikkapa matkalla tai "välipalana" raskaampien teosten välillä. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Yllätyksiä haudan takaa.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Joël Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuuttahan me kaikki jossain muodossa etsimme, mutta mikä on sen hinta? Tällainen kysymys heräsi mielessäni lukiessani kirjaa, jota olin jonottanut kuukausia kirjastosta. Siis: kuukausia. Ja sitten luin sen kolmessa päivässä. Moni 300-sivuinen kirja on vienyt kauemmin aikaa kuin tämä 800-sivuinen järkäle.


Kyseessä on todella kiehtova tarina. 2010-luku on kypsä uudelle Lolitalle, johon on sotkettu murhamysteerikin sekaan. Hämmästyttävää. Mutta taidokasta. Kirjan juonta on vaikeaa lähteä ruotimaan, koska kaikkea ehtii tapahtua jo ennen alkua, ja lisää tapahtuu koko ajan. Teematkin ovat kovin syvällä. Chercher la verité - jos nyt kirjan alkuperäiskieltä käytetään - voisi kuvata aika hyvin tämän teoksen keskeisimpiä aiheita. Totuus on tärkeä, ja se on etsittävä, kaivettava ulos ja kerrottava maailmalle - vaikka hintana olisi oma kirjailijan ura.

Aurora on kaunis ja turvallinen pikkukaupunki - oikea unelma kirjailijalle, joka on tullut etsimään inspiraatiota vellovasa merestä ja vakaasta kalliosta. Harry Quebert, kyseinen kirjailija, sattuu kuitenkin epäonnekseen rakastumaan. Alaikäiseen tyttöön, Nola Kellerganiin. Nola on vasta viisitoista ja itse viattomuus - ainakin niin kauan, kun pakkomielle kolmikymppiseen kirjailijaan ei ole hiipinyt varjostamaan orastavaa rakkautta. Sittemmin tyttö murhataan, ja luut löytyvät herra kirjailijan takapihalta. Mutta kuka, kuka on syyllinen? Tästä alkavat kutkuttavat juonenkäänteet, jotka saavat lukijan tuntemaan itsensä melkeinpä ruumiinryöstäjäksi. Jokainen uusi juonenkäänne herättää intoa ja riemastusta - joko nyt? Mutta ei, murhaaja antaa odottaa itseään.

Kirjan kertoja Marcus Goldman on kirjailija, jolla on toisen kirjan kriisi: hän ei keksi enää mitään kirjoitettavaa, mutta deadline ja verenhimoinen kustannustoimittaja painavat päälle. Niinpä hän muuttaa Harryn luo Auroraan. Kirjoitukset lähtevät kuitenkin käyntiin vasta, kun Harrya syytetään murhasta, ja Goldman ottaa tehtäväkseen pelastaa sekä esikuvansa että tämän maineen.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hieno kirja ystävyydestä, rakkaudesta ja totuudesta, joka löytyy aina - toivoa ainakin on. Kaikki on täydellisen onnistunutta, ja tarina on paitsi viihteellinen, myös ajatuksia herättävä. Suosittelen.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Maggie Stiefvater - Viettelys

Kiitos arvostelukappaleesta, WSOY!

Kirjan englanninkielinen kansi. Suomenkielistä ei löytynyt netistä.

Ja jälleen... Maggie Stiefvateria! Tosin suomeksi tällä kertaa. Pitkästä aikaa. Väristys jäi mieleen aika lähtemättömänä, kuinka käy Viettelyksen? Sen aika näyttää. Nyt kuitenkin tiedän, että joskus on parempi lukea suomennettuna kuin alkuperäiskielellä. Tarinaan pääsee helpommin mukaan ja hahmoihin ehtii keskittyä kunnolla.

Niin, ne hahmot. Kuka muistaa Cole St. Clairin, kyltymättömän rokkari-ihmissuden, jonka elämäntyyliä jokainen paheksuu ääneen (mutta josta haaveilee salaa)? Entäpä Isabelin, kauniin mutta kovin ynseän tyttösen? Koko asetelma on hämmästyttävä. Hämmentävä. Hämärä. Miksi, miksi Väristyksen kaksi inhottavinta hahmoa piti ympätä samaan kirjaan? Ja vielä päähenkilöiksi? Harkitsemattoman harkitusti viljelty sysimusta sarkasmi on lähes pelastaa Colen, mutta ei. Hahmosta jää paha jälkimaku, vaikka sielukkuudesta ja originelliudesta onkin annettava reippaasti (sääli)pisteitä. Isabel on töykeä ja välinpitämätön, juuri sitä, mitä täydellisen raivostuttavasta tyypistä voi olettaakin. Ainoa hyvä hahmo on Sofia, joka tarjosi itselleni parhaan samaistumisen kohteen. Ja oli uskomattoman suloinen kaikkine neurooseineen.

Joskus ihmettelen, miksi Stiefvater kirjoittaa fantasiaa. Kaikista tarinoista (paitsi ehkä Väristyksestä, mutta se onkin jo toinen juttu) olisi voinut jättää fantasian pois ilman, että tarina olisi kärsinyt pätkääkään. Ehkä genrevalinnalla yritetään houkutella nuoria lukijoita, jotka lankeavat tietty oitis tällaiseen kaupalliseen ansaan. Eikä siitä voi heitä syyttää, kirjojen laadun voi tietää vasta itse ne luettuaan.

Spin-offeista voidaan olla yhtä jos toistakin mieltä. Oma mielipiteeni on, että niin kauan kun tarina ei ole väkisin väännetty ja teennäinen - ja toki muutkin jutut kunnossa - kirja on hyvä. Spin-offiudella ei ole siinä enää väliä. Tietty silloin, kun tarina on selkeää jatkoa mutta eri näkökulmasta, on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyseessä itsenäinen teos vai trilogian neljäs osa.

Viettelys tuo kiehtovasti ne asiat, jotka Väristys jätti pimentoon: epäoikeudenmukaisen julmuuden, onnettoman rakkauden ja ihmissusisielun pimeän puolen. Amerikka on aina ollut mielessäni vähintäänkin epäilyttävä paikka, mutta nyt kaikki inhottava ja kuvottava aivan lävähtää silmille. Ja mikä pahinta, Viettelykseen on kylvetty vähintään totuuden siemen - media repostelee ihmisten yksityiselämällä, sielu myydään tosi-tv:lle ja itseä etsitään huumehuuruisilta kujilta vailla tietoa, minne ollaan edes menossa.

Silti kirja tuo totuutta esiin yksipuolisesti - vähintäänkin peitellysti. Cole elää turvallisesti verrattuna todelliseen menoon rapakon takana. Koko kirja säilyttää malttinsa ansiokkaasti: tabuihin ei tartuta, koska ne ovat maton alla ja siellä on auttamattoman pölyistä. Viettelys onnistuu kääntymään itseään vastaan yhdysvaltalaisen kulttuurin irvikuvaksi, ja on enemmän kuin totta kaikessa valheellisuudessaan.

Harva nuortenkirja herättää oikeasti näin paljon vastenmielisyyden tunteita. Molemmin jaloin on tarina erikseen, ehkä senkin luen uudelleen joku päivä ja revin sen sana sanalta kappaleiksi. (Märkä uneni tuskin koskaan toteutuu, sillä vannoin itselleni, etten lue tuota kirjaa koskaan toiste.)

Siispä: jotain konkreettista tänne amerikkalaiskulttuuriperinnön kritisoinnin sekaan. Ihan kelvollinen kirja, ihan sopiva niille, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin lukea jotain näin valtavirtaista. Väristyksen fanit älköön vaivautuko - tämä vain pettäisi karvaasti kaikki odotuksenne (myös minun, valitettavasti). Juoni on kuitenkin mukaansatempaava ja teemat räikeitä ja selkeitä. En tiedä, oliko se kirjailijan tarkoitus vai onko niin vain päässyt käymään. Ajatuksia herättävä kuitenkin.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Maggie Stiefvater - The Scorpio Races

Kaikkea sitä pitääkin mennä TBR100-listaansa tunkemaan. Englanninkielisiäkin olen sinne laittanut, enkä voi lakata ihmettelemästä, miksi - eihän näihin pääse edes kunnolla sisälle. Olen lukenut Stiefvateria ennenkin: Lamentin, Väristyksen, Häivähdyksen ja Ikuisuuden. The Scorpio Races sijoittuu laadultaan keskivaiheille. Se ei yllä Väristyksen tasolle, muttei myöskään uiskentele syvissä pohjamudissa kuten viime talvena lukemani Lament.


Tarina on perinteinen YA-fantasia: tyttö, poika, jotain yliluonnollista ja tielle tuleva este, joka aiheuttaa ryppyjä rakkauteen. Eli tämän kirjan tapauksessa: Puck, Sean, vesihevosia ja tulevat kilpailut, joissa kummallakin olisi enemmän kuin hyvä syy voittaa. Minulle jäivät lievästi sanoen hämäräksi koko kilpailut ynnä muut. Mistä lie johtunut, mutta tarina tuntui junnaavan paikallaan.

Puck on päähenkilöksi hyvin ärsyttävä - hän on kova, muttei vahva. Epävarmuus on eittämättä oikein annosteltuna ihan mukava luonteenpiirre, mutta jos koko tarina perustuu siihen, ollaan aika pahassa liemessä.

Sean taas oli vähän sellainen väkisin väännetty muka-unelmapoika, jonka hahmo tuntui silti lipsuvan aivan ulottumattomiini. Sitten se kaikki säätö... Ei asioiden tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tavoittelemisen arvoisia! Kyllä rakkaus voi olla rakkautta ilman, että koko ajan on jotain ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Yhteenvetona sanoisin, että ihan luettava opus, varsinkin englanninopiskelumielessä. Sanastokin tässä on hiukan monipuolisempaa kuin Lamentissa.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

L.M. Montgomery - Sara Stanleyn tarinat

Jokin aika sitten luin Annan nuoruusvuodet, josta pidin kovasti. Suunnittelin postauksessa lukevani Montgomerya enemmänkin, ja tässä sitä nyt ollaan - vähän pettyneinä. Valitettava tosiasia - suomentajalla on todennäköisesti ollut kiire saada työ tehdyksi, ja muutamat sivut ovat jääneet aivan kuin raakaversiovaiheeseen. Itse tarina on sen sijaan ihan luettava, vaikka "lasten" käytös lievästi hämmentääkin.


Tapahtumat sijoittuvat jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jolta kirjailija itse on kotoisin. Teini-ikäiset serkukset viettävät siellä aikaansa leikkien ja kuunnellen ihastuttavan Saran tarinoita. Sara on neljätoista eli ryhmän "aikuinen". Hän selvästikin nauttii siitä ihailusta, mitä kaikki muut hänelle osoittavat.

Henkilöiden sukulaisuussuhteet ja asuinpaikat jäivät minulle vähän epäselviksi. Sara ainakin asui saarella, samoin Felicity ja Cecily, jotka kumpikin olivat omalla tavallaan vähän turhan kärjistettyjä hahmoja maneereineen ja päähänpinttymineen. Felicity oli ehdottomasti koko porukan rasittavin tapaus. Peter, nuori apupoika taas oli valloittava persoona.

Kertojaratkaisu on vähintäänkin omituinen. Minä-kertojana toimii Beverley King, jolla itsellään ei ole erityisen suurta merkitystä tarinan kannalta. Tarina itsessään on silti melko mukaansatempaava - luinhan kirjan sentään loppuun asti!

Suosittelen, jos pidät nostalgisesta nuortenkirjallisuudesta, jonka kanssa saa tunnelmoida ihan kunnolla!

Huom. en löytänyt kantta vanhasta painoksesta. Postauksen kuva on Minervan vuonna 2010 julkaisemasta uudesta käänöksestä.

Elina Rouhiainen - Jäljitetty

Kiitos arvostelukappaleesta, Tammi!


Jess! Vihdoinkin olen saanut Jäljitetyn hyppysiini. Odotukseni on palkittu hämmentävällä mutta vetoavalla tarinalla, joka on (kliseisyydestään huolimatta) aivan mahtavaa luettavaa. Edelleenkään en voi olla ihmettelemättä, kuinka Rouhiainen kykenee ymppäämään samaan tarinaan ihmissusia, vampyyreja, irlantilaisia keijuja ja antiikin Kreikan daimoneita vaikuttamatta silti yhtään kornilta. Kaikki yliluonnollinen sulautuu yhteen todella luonnollisesti.

Raisa asuu Kalliossa ja haaveilee taidemaalarin urasta. Taideakatemia vaikuttaa kuitenkin aivan vääränlaiselta paikalta. Siellä Raisan vaikuttavan realistiset työt ovatkin tylsiä, ja opettaja Sirpa Kojo on hirveistä hirvein. Sitten Raisa saakin hiukan parempaa tekemistä. ei, en aio kertoa, mitä. Olen vannonut pyhästi olevani spoilaamatta turhan päiten.

Hän löytää vampyyri-Konstan avulla kaksoisveljensä Mitjan, ja käy ilmi, että heidän isänsä ei ollutkaan aivan niin tavallinen kuolevainen kuin he olivat odottaneet. Kehiin astuu myös lajityypin ykkösklisee, muinainen ennustus, joka saattaa Raisan ja tämän veljen valtavaan vaaraan.

Koko Susiraja on ihan älyttömän suloinen sarja. Siinä on jotain samankaltaista kuin Väristyksessä, mutta se ei ole läheskään niin siirappinen. Kirjasarja ei kuitenkaan ole niin "tulikuuma" kuin takalieve antaa ymmärtää. Faunoideissa puhutaankin jo ihan eri lämpötilasta, mutta ei kaiken tarvitse olla niin hengästyttävää ja mielikuvitusta ruokkivaa luettavaa. Joskus on hyväksi tällainen vähän realistisempi kerrontatapa.

Kuten taisinkin jo Kesyttömän arvostelussani mainita, on upeaa, että tällainen yliluonnollinen YA-romanssi sijoitetaan suomalaiseen maisemaan. Pidin Hukkavaaran korvesta ihan mielettömästi, mutta helsinkiläisen kirjailijan käsissä koko ihana pääkaupunki herää eloon autenttisine tapahtumapaikkoineen. Sielunsyöjien Blue Cove oli lähinnä hupaisa yritys matkia Twilightia, mutta rauhallinen Hukkavaara ja urbaani suomalainen kaupunkimaisema ovat aivan mahtavia (ja tuhat kertaa coolimpia) tapahtumapaikkoja kuin "salaperäinen amerikkalainen pikkukaupunki". Sekä tietty kiehtova daimonien saari Kreikan saaristossa.

Suosittelen tätä kirjaa noin 12-20-vuotiaille, fantasiasta ja romantiikasta innostuneille lukijoille.