Mifongin aika jatkaa siitä mihin Mifongin perintö jäi. Ardis kamppailee löytääkseen Danten, rakastettunsa. Ja löytääkin. Mutta kummankin elämäntilanteet ovat muuttuneet, eikä yhdessäolo ole enää vaihtoehto.
Toisaalla Danten merirosvosisko Linn etsii salaperäistä tuulen mifonkia, Haldor Sinistä, jonka huhutaan heränneen. Apunaan hänellä on miesystävänsä Harben sekä ovela katupoika, Mohari. Linn on lempihahmoni rohkeutensa ja itsepäisyytensä vuoksi. Samaistuin häneen kirjan hahmoista eniten.
On hienoa, kuinka lahjakkaita kirjailijoita Suomesta tällä hetkellä löytyy. On myös hienoa nähdä, kuinka suomalainen fantasiakirjallisuus alkaa muuttua laadullisesti yhä paremmaksi. Ja mifongit, mikä keksintö! Täytyy sanoa, että Meresmaalta löytyy kyllä mielikuvitusta. Mifonkien ulkonäkö tosin mietitytti: ovatko ne vähän kuin lohikäärmeitä? Tai jotain sinnepäin.
Koska siitä on niin kauan (kaksi viikkoa) kun luin tämän, en muista juonesta enää oikein mitään. Joten tämä taisi olla tässä. Pian tulee postaus Kauhun ja kauneuden valtakunnasta, olen lukenut sen melkein loppuun :)
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
J.S. Meresmaa - Mifongin aika
Annika Luther - Opettajainhuone
Tässäpä onkin aivan mielettömän hyvä kirja! Annika Luther osaa kirjoittaa vakuuttavasti mutta silti hauskasti, ja hänen henkilöhahmonsa ovat aivan mahtavia. Olen lukenut aiemmin vain yhden Lutherin kirjan, Kodittomien kaupungin. Ja kuten pidin siitä, niin pidän tästäkin.
Opettajainhuone kertoo Pyhän Diktoniuksen koulun erittäin kirjavasta opettajajoukosta, jolla on ongelmia niin puolisoiden, oppilaiden kuin hankalien vanhempienkin kanssa. Jokaisella on omat haasteensa niin yksityiselämässä kuin työelämässäkin, ja näistä välillä aika ikävistäkin tapauksista syntyy kirjan hieman mustanpuoleinen huumori.
Henkilöhahmoja oli niin paljon, että välillä oli vaikeaa pysytellä kärryillä ja muistaa, mitä ainetta kukin opettaa. Minulle itselleni on muodostunut tiettyjen aineiden opettajista tietynlainen kuva, ja nyt, kun ammatillisen kuoren alta paljastuikin ihan tavallinen ihminen, olin jotenkin pettynyt. Olen aina pitänyt opettajia jonkinlaisina yli-ihmisinä, joille ura on ainut merkityksellinen asia elämässä.
Mutta kuten yleensäkin, olin väärässä! Luther marssittaa hahmonsa estradille paljaina ja suojattomina, ilman opettajan ammatin tuomaa arvovaltaa. Siis ihmisinä. Ja tästä päästäänkin asiaan, joka minua erityisesti kirjassa viehättää - inhimillisyyteen. Jokainen opettajainhuoneen asukkaista tekee virheitä, mutta silti kertoja ei paheksu tai tuomitse, vaan osoittaa selvästi myötätuntonsa ja sympatiansa näitä ihmisraukkoja kohtaan.
Suosittelen tätä luettavaksi aivan kaikille. Tosin katsoin jonkin dokumentin, jossa Luther kertoi ettei haluaisi nuorten lukevan tätä, mutta tämä voi auttaa ymmärtämään omia opettajia paremmin.
Opettajainhuone kertoo Pyhän Diktoniuksen koulun erittäin kirjavasta opettajajoukosta, jolla on ongelmia niin puolisoiden, oppilaiden kuin hankalien vanhempienkin kanssa. Jokaisella on omat haasteensa niin yksityiselämässä kuin työelämässäkin, ja näistä välillä aika ikävistäkin tapauksista syntyy kirjan hieman mustanpuoleinen huumori.
Henkilöhahmoja oli niin paljon, että välillä oli vaikeaa pysytellä kärryillä ja muistaa, mitä ainetta kukin opettaa. Minulle itselleni on muodostunut tiettyjen aineiden opettajista tietynlainen kuva, ja nyt, kun ammatillisen kuoren alta paljastuikin ihan tavallinen ihminen, olin jotenkin pettynyt. Olen aina pitänyt opettajia jonkinlaisina yli-ihmisinä, joille ura on ainut merkityksellinen asia elämässä.
Mutta kuten yleensäkin, olin väärässä! Luther marssittaa hahmonsa estradille paljaina ja suojattomina, ilman opettajan ammatin tuomaa arvovaltaa. Siis ihmisinä. Ja tästä päästäänkin asiaan, joka minua erityisesti kirjassa viehättää - inhimillisyyteen. Jokainen opettajainhuoneen asukkaista tekee virheitä, mutta silti kertoja ei paheksu tai tuomitse, vaan osoittaa selvästi myötätuntonsa ja sympatiansa näitä ihmisraukkoja kohtaan.
Suosittelen tätä luettavaksi aivan kaikille. Tosin katsoin jonkin dokumentin, jossa Luther kertoi ettei haluaisi nuorten lukevan tätä, mutta tämä voi auttaa ymmärtämään omia opettajia paremmin.
tiistai 21. tammikuuta 2014
Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli
"Katosin äärettömiin kaupunkeihin ja niin pieniin kyliin, ettei kenelläkään ollut niissä sen paremmin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan. En pysähtynyt minnekään pitemmäksi aikaa kuin oli välttämätöntä. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin pakenin taas sanaakaan sanomatta jättäen vain pari vanhaa kirjaa ja käytettyjä vaatteita synkkiin huoneisiin, joissa aika ei tuntenut armoa ja muistot polttivat. Minulla ei ollut muuta kuin epävarmuus. Vuodet opettivat minut elämään vieraan ruumiissa vailla varmuutta siitä, olinko tehnyt ne rikokset jotka saatoin yhä haistaa käsissäni, tietämättä, olinko menettänyt järkeni ja tuomittu harhailemaan liekehtivässä maailmassa, jonka olin uneksinut parista kolikosta ja lupauksesta huijata kuolemaa, vaikka juuri kuolema tuntui palkkioista suloisimmalta."
Ja minä kun luulin Ajattoman kaupungin varjoja mahtavaksi... En voi uskoa, että Espanjasta löytyy näin lahjakkaita kirjailijoita! Enkelipeli on niin mieleenpainuva, niin koskettava ja niin... Ennennäkemätön? Hieman outo tapa luonnehtia kirjaa, mutta näin vain on. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Zafón ei taiteile korukielellä, vaan Enkelipelin hienous löytyy sen käsinkosketeltavasta tunnelmasta ja upeasta, hieman mysteerisestä kuvailutavasta.
Yksi asia, jota Enkelipelissä rakastan, on sen genrettömyys. Sen voisi luokitella periaatteessa ihan minkä tahansa lajityypin edustajaksi, mutta toisaalta sen tunkeminen johonkin lokeroon ei antaisi sille oikeutta. Siinä on piirteitä monesta genrestä, mm. kauhusta, maagisesta realismista, rakkaustarinoista... Ja niin edelleen.
Kuten (pokkariversion) takakannessa kuvailtiin, kirja todellakin on värisyttävä. Ja toisin kuin monen muun kirjan kohdalla, luulisin että tästä voisi pitää melko moni. Enkelipelillä on tarjota jokaiselle jotain, sillä uskon että jokainen löytää siitä samaistumiskohteen ja jonkin tapahtuman, joka on saattanut sattua omassakin elämässä.
Juonesta tosin oli hieman hankalaa saada kiinni sen polveilevuuden ja rönsyilevyyden vuoksi. Tämän verran sain kuitenkin selville: David Martìn on kirjailija, joka ei saa minkäänlaista arvostusta osakseen huonon taustansa vuoksi. Kuitenkin eräs kustantaja, Andreas Corelli, tarjoaa hänelle valtavan summan rahaa ja ikuisen elämän, mutta vain yhdellä ehdolla: Davidin on kirjoitettava kirja. Yksi ainoa kirja. Sen ei tietenkään pitäisi olla vaikeaa Davidille, joka voi kirjoittaa kirjan kuukaudessa, mutta Corelli vaatii häneltä mestariteosta, uutta uskontoa kansien väliin painettuna.
Eivätkä raha tai kuolemattomuus merkitse Davidille mitään, jollei hän saa Cristinaa, elämänsä rakkautta joka on mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, omakseen. Välillä Davidin pakkomielle Cristinasta tuntui suorastaan hullulta. Ja vielä, kun hänellä todellakin olisi ollut vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Isabella, hänen avustajansa.
Mutta silti. Douze points. Täydet pisteet. Eikä viimeisillä sivuilla voi pidätellä kyyneliä, niin tunteellinen ja riipaiseva Enkelipelin loppu on. Aivan täydellinen kirja.
Ja minä kun luulin Ajattoman kaupungin varjoja mahtavaksi... En voi uskoa, että Espanjasta löytyy näin lahjakkaita kirjailijoita! Enkelipeli on niin mieleenpainuva, niin koskettava ja niin... Ennennäkemätön? Hieman outo tapa luonnehtia kirjaa, mutta näin vain on. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Zafón ei taiteile korukielellä, vaan Enkelipelin hienous löytyy sen käsinkosketeltavasta tunnelmasta ja upeasta, hieman mysteerisestä kuvailutavasta.
Yksi asia, jota Enkelipelissä rakastan, on sen genrettömyys. Sen voisi luokitella periaatteessa ihan minkä tahansa lajityypin edustajaksi, mutta toisaalta sen tunkeminen johonkin lokeroon ei antaisi sille oikeutta. Siinä on piirteitä monesta genrestä, mm. kauhusta, maagisesta realismista, rakkaustarinoista... Ja niin edelleen.
Kuten (pokkariversion) takakannessa kuvailtiin, kirja todellakin on värisyttävä. Ja toisin kuin monen muun kirjan kohdalla, luulisin että tästä voisi pitää melko moni. Enkelipelillä on tarjota jokaiselle jotain, sillä uskon että jokainen löytää siitä samaistumiskohteen ja jonkin tapahtuman, joka on saattanut sattua omassakin elämässä.
Juonesta tosin oli hieman hankalaa saada kiinni sen polveilevuuden ja rönsyilevyyden vuoksi. Tämän verran sain kuitenkin selville: David Martìn on kirjailija, joka ei saa minkäänlaista arvostusta osakseen huonon taustansa vuoksi. Kuitenkin eräs kustantaja, Andreas Corelli, tarjoaa hänelle valtavan summan rahaa ja ikuisen elämän, mutta vain yhdellä ehdolla: Davidin on kirjoitettava kirja. Yksi ainoa kirja. Sen ei tietenkään pitäisi olla vaikeaa Davidille, joka voi kirjoittaa kirjan kuukaudessa, mutta Corelli vaatii häneltä mestariteosta, uutta uskontoa kansien väliin painettuna.
Eivätkä raha tai kuolemattomuus merkitse Davidille mitään, jollei hän saa Cristinaa, elämänsä rakkautta joka on mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, omakseen. Välillä Davidin pakkomielle Cristinasta tuntui suorastaan hullulta. Ja vielä, kun hänellä todellakin olisi ollut vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Isabella, hänen avustajansa.
Mutta silti. Douze points. Täydet pisteet. Eikä viimeisillä sivuilla voi pidätellä kyyneliä, niin tunteellinen ja riipaiseva Enkelipelin loppu on. Aivan täydellinen kirja.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Jean M. Untinen-Auel - Hevosten laakso
Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon parempi Hevosten laakso on Luolakarhun klaaniin verrattuna. Tässä on paljon enemmän toimintaa, ja tarina imaisi minut mukaansa ihan täysin. En vain voinut lopettaa sen lukemista.
Maan lapset-sarjan toisessa osassa Ayla on karkotettu Luolakarhun klaanilaisten keskuudesta, mutta hänen pieni poikansa, Durc, on jäänyt inhottavan klaanipäällikkö-Broudin luokse. Ayla jää asumaan luolaan, ja saa pian kaksi eläinystävää helpottamaan yksinäisyyttään: Heinä-tamman ja Pentu-nimisen leijonan.
Toisaalla kaksi veljestä, Jondalar ja Thonolan, vaeltavat kohti merta. Hyvin monien ja monimutkaisten tapahtumien kautta Jondalar päätyy Aylan luo. Siinä vain kestää harmillisen kauan, sillä näiden kahden henkilön kohtaaminen on vasta puolessavälissä koko kirjaa. Kärsimättömänä lukijana tietenkin odotin kohtaamista malttamattomana. Vasta nyt, jälkeenpäin osaan arvostaa sitä, kuinka Auel kietoo lukijan tarinan verkkoon hitaasti, ihan huomaamatta. Ja kuinka herkullista (no, vähän brutaalisti ilmaistu, mutta eiköhän se käy tuosta selväksi) sitten onkaan, kun Ayla ja Jondalar tapaavat ja tutustuvat ja kaikkea muuta hauskaa.
Ehkä joidenkin kohtausten voisi sanoa olevan vähän turhan härskejä, mutta ainahan voi laittaa silmät kiinni ja ajatella jotain mukavaa - ei kun oho, sanoinko ettei tämän lukemista voi lopettaa? No se siitä sitten.
Hevosten laakso kertoo hienosti ennakkoluuloista, yksinäisyydestä ja itsensä etsimisestä. Vaikka se onkin tietyllä tapaa hyvin kepeästi kerrottu tarina, pinnan alta puskee esiin hienoja teemoja ja ajatuksia.
Edellistä kirjaa, Luolakarhun klaania, suosittelin niille, jotka ovat kiinostuneita esihistoriallisen ajan elämästä. Mutta tätä kirjaa suosittelen kaikille. Ehdottomasti.
Maan lapset-sarjan toisessa osassa Ayla on karkotettu Luolakarhun klaanilaisten keskuudesta, mutta hänen pieni poikansa, Durc, on jäänyt inhottavan klaanipäällikkö-Broudin luokse. Ayla jää asumaan luolaan, ja saa pian kaksi eläinystävää helpottamaan yksinäisyyttään: Heinä-tamman ja Pentu-nimisen leijonan.
Toisaalla kaksi veljestä, Jondalar ja Thonolan, vaeltavat kohti merta. Hyvin monien ja monimutkaisten tapahtumien kautta Jondalar päätyy Aylan luo. Siinä vain kestää harmillisen kauan, sillä näiden kahden henkilön kohtaaminen on vasta puolessavälissä koko kirjaa. Kärsimättömänä lukijana tietenkin odotin kohtaamista malttamattomana. Vasta nyt, jälkeenpäin osaan arvostaa sitä, kuinka Auel kietoo lukijan tarinan verkkoon hitaasti, ihan huomaamatta. Ja kuinka herkullista (no, vähän brutaalisti ilmaistu, mutta eiköhän se käy tuosta selväksi) sitten onkaan, kun Ayla ja Jondalar tapaavat ja tutustuvat ja kaikkea muuta hauskaa.
Ehkä joidenkin kohtausten voisi sanoa olevan vähän turhan härskejä, mutta ainahan voi laittaa silmät kiinni ja ajatella jotain mukavaa - ei kun oho, sanoinko ettei tämän lukemista voi lopettaa? No se siitä sitten.
Hevosten laakso kertoo hienosti ennakkoluuloista, yksinäisyydestä ja itsensä etsimisestä. Vaikka se onkin tietyllä tapaa hyvin kepeästi kerrottu tarina, pinnan alta puskee esiin hienoja teemoja ja ajatuksia.
Edellistä kirjaa, Luolakarhun klaania, suosittelin niille, jotka ovat kiinostuneita esihistoriallisen ajan elämästä. Mutta tätä kirjaa suosittelen kaikille. Ehdottomasti.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Siri Kolu - Pelko ihmisessä
"Halusin vain pieniä asioita.
Jotain muuta kuin Largon tummat silmät, jotka katsoivat minuun.
Vanhimman ilme, kun hän sanoi, että me luotamme sinuun, Pilvi.
Kaikki se luottamus, kaikki se tieto, kaikki se toivo."
Pelko ihmisessä kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jota riivaa P-influenssa, tauti joka muuttaa siihen sairastuneen eläimelliseksi ihmishybridiksi. Tapahtumia tarkastellaan kolmen henkilön näkökulmasta: Pilvin, joka on sairastunut ja muuttanut asumaan Luolaan yhdessä muiden tartunnan saaneiden kanssa, Tuomaksen, Pilvin ex-poikaystävän, joka kuuluu vastarintaan, sekä Petrin, Pilvin veljen.
Pilvin elämä Luolassa on vaikeaa monella tapaa - hän ei tunne sopeutuvansa joukkoon, ja elämä aggressiivisten ja levottomien pihmisten keskellä alkaa olla vaarallista.
Samaan aikaan Tuomas suunnittelee vapauttavansa Pilvin Luolasta käyttäen Petriä apunaan. Suunnitelmia kuitenkin hankaloittavat Tuomaksen tyttöystävä Mimosa sekä PUSU (Puhtaan Suomen Puolesta)-järjestö, joka haluaisi kitkeä tartunnan saaneet maan päältä kokonaan. Miksiköhän tästä tuli mieleen natsit ja juutalaiset? No, noista tapahtumista on varmasti saatu jonkinlaista inspiraatiota kirjan tekoon.
Kirjan voisi sanoa olevan juonellisesti hyvin köyhä - siinä tapahtuu erittäin vähän. Kuitenkin tunnelma on se, johon kannattaa keskittyä. Kirja on ikään kuin pohjan rakentamista seuraaville osille - jos niitä nyt tulee.
Pelko ihmisessä on aika samankaltainen kuin Ally Condien Tarkoitettu. Kummassakin kirjassa käsitellään vaikeita kysymyksiä, kuten sitä, mitä vapaus todella on, ja sitä, mikä on oikein. Vastauksia näihin kysymyksiin ei ainakaan tässä osassa saada, mutta tärkeintähän ei ole vastaus vaan sen etsiminen.
Sen sijaan takakannessa pääteemaksi esitelty pelko ei ollut mitenkään erityisesti esillä. Toki pelkoa esiintyi hetkittäin, mutta se oli joko paniikinomaista, nopeasti ohi menevää kauhua, tai syvälle kätkettyä, raastavaa pelkoa läheisten puolesta. Eli ei sellaista jatkuvaa ja painostavaa pelkoa niin kuin dystopioissa yleensä.
Ihan hyvä, ainakin suomalaiseksi dystopiakirjaksi.
Jotain muuta kuin Largon tummat silmät, jotka katsoivat minuun.
Vanhimman ilme, kun hän sanoi, että me luotamme sinuun, Pilvi.
Kaikki se luottamus, kaikki se tieto, kaikki se toivo."
Pelko ihmisessä kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jota riivaa P-influenssa, tauti joka muuttaa siihen sairastuneen eläimelliseksi ihmishybridiksi. Tapahtumia tarkastellaan kolmen henkilön näkökulmasta: Pilvin, joka on sairastunut ja muuttanut asumaan Luolaan yhdessä muiden tartunnan saaneiden kanssa, Tuomaksen, Pilvin ex-poikaystävän, joka kuuluu vastarintaan, sekä Petrin, Pilvin veljen.
Pilvin elämä Luolassa on vaikeaa monella tapaa - hän ei tunne sopeutuvansa joukkoon, ja elämä aggressiivisten ja levottomien pihmisten keskellä alkaa olla vaarallista.
Samaan aikaan Tuomas suunnittelee vapauttavansa Pilvin Luolasta käyttäen Petriä apunaan. Suunnitelmia kuitenkin hankaloittavat Tuomaksen tyttöystävä Mimosa sekä PUSU (Puhtaan Suomen Puolesta)-järjestö, joka haluaisi kitkeä tartunnan saaneet maan päältä kokonaan. Miksiköhän tästä tuli mieleen natsit ja juutalaiset? No, noista tapahtumista on varmasti saatu jonkinlaista inspiraatiota kirjan tekoon.
Kirjan voisi sanoa olevan juonellisesti hyvin köyhä - siinä tapahtuu erittäin vähän. Kuitenkin tunnelma on se, johon kannattaa keskittyä. Kirja on ikään kuin pohjan rakentamista seuraaville osille - jos niitä nyt tulee.
Pelko ihmisessä on aika samankaltainen kuin Ally Condien Tarkoitettu. Kummassakin kirjassa käsitellään vaikeita kysymyksiä, kuten sitä, mitä vapaus todella on, ja sitä, mikä on oikein. Vastauksia näihin kysymyksiin ei ainakaan tässä osassa saada, mutta tärkeintähän ei ole vastaus vaan sen etsiminen.
Sen sijaan takakannessa pääteemaksi esitelty pelko ei ollut mitenkään erityisesti esillä. Toki pelkoa esiintyi hetkittäin, mutta se oli joko paniikinomaista, nopeasti ohi menevää kauhua, tai syvälle kätkettyä, raastavaa pelkoa läheisten puolesta. Eli ei sellaista jatkuvaa ja painostavaa pelkoa niin kuin dystopioissa yleensä.
Ihan hyvä, ainakin suomalaiseksi dystopiakirjaksi.
Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen - Nymfit: Montpellierin legenda
Pitihän tämäkin lukea, kun samanniminen tv-sarja on ollut maailmallakin suosittu. Oikeastaan luin tämän vain, että tietäisin edes suurin piirtein, mitä tv-sarjassa tulee tapahtumaan.
Eikä kaduta, että luin. Olen lukenut Nymfeistä joitain arvosteluja ja blogikirjoituksia, joissa se haukuttiin aivan pystyyn. No, eihän tämä mikään maailmankirjallisuutta mullistava mestariteos ole, mutta viihdyttävä ja kiintoisa kertomus otuksista, jota ei ole niin paljoa käsitelty nykypäivän kirjallisuudessa.
Nymfeistä nimittäin. Kreikkalaisista taruolennoista, jotka pysyvät ikuisesti kauniina ja nuorina. Jo pelkkä aihe sai minut kiinnostumaan tästä, koska rakastan kaikkea, mikä liittyy Antiikin Kreikan jumaltarustoihin. Toisin kuin vanhoissa tarustoissa, Nymfeissä nuoruus ja kauneus eivät tule ilmaiseksi, vaan kirjan kolme päähenkilöä, Didi (nymfinimeltään Desirée), Nadia (Ninette) ja Kati (Echaterina) saavat elinvoimansa miehistä. Varmaan tässä on ollut tarkoitus luoda jotain vahvaa, syöjätärmäistä naiskuvaa, mutta tosiasiassahan nymfit ovat miehistä täysin riippuvaisia. Ilman miehiä he kuolevat kammottavalla, tuskaisella tavalla - näivettymällä.
Tietyllä tapaa Nymfit oli erittäin hyvä, toisaalta taas erittäin huono. Tietyt Twilightiin yhdistettävät elementit ärsyttivät valtavasti. Sitten oli myös se käsikirjoitusmaisuus, josta tätä varmaan eniten kritisoidaan. Toisaalta tässä oli tehty ihan kohtuullisesti taustatyötä, ja jokaisen nymfin persoona oli hyvin rakennettu.
Yksi suorastaan kauhistuttava asia oli Didin ikä. Miten 16-vuotias voidaan vetää tuollaiseen mukaan?
En oikein tiedä, mitä tästä ajatella. Ehkä lopullinen mielipide muodostuu sitten tv-ohjelman perusteella.
Tässä on vielä linkkejä arvosteluihin ja blogiteksteihin.
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2013/08/sari-luhtanen-miikko-oikkonen-nymfit.html
http://kadonneetkirjanmerkit.blogspot.fi/2013/10/luhtanen-ja-oikkonen-nymfit.html
http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194853947581/artikkeli/sari+luhtanen+miikko+oikkonen+nymfit+montpellierin+legenda.html
http://mitatehdaseuraavaksi.blogspot.fi/2013/09/kirja-nymfit-montpellierin-legenda.html
Eikä kaduta, että luin. Olen lukenut Nymfeistä joitain arvosteluja ja blogikirjoituksia, joissa se haukuttiin aivan pystyyn. No, eihän tämä mikään maailmankirjallisuutta mullistava mestariteos ole, mutta viihdyttävä ja kiintoisa kertomus otuksista, jota ei ole niin paljoa käsitelty nykypäivän kirjallisuudessa.
Nymfeistä nimittäin. Kreikkalaisista taruolennoista, jotka pysyvät ikuisesti kauniina ja nuorina. Jo pelkkä aihe sai minut kiinnostumaan tästä, koska rakastan kaikkea, mikä liittyy Antiikin Kreikan jumaltarustoihin. Toisin kuin vanhoissa tarustoissa, Nymfeissä nuoruus ja kauneus eivät tule ilmaiseksi, vaan kirjan kolme päähenkilöä, Didi (nymfinimeltään Desirée), Nadia (Ninette) ja Kati (Echaterina) saavat elinvoimansa miehistä. Varmaan tässä on ollut tarkoitus luoda jotain vahvaa, syöjätärmäistä naiskuvaa, mutta tosiasiassahan nymfit ovat miehistä täysin riippuvaisia. Ilman miehiä he kuolevat kammottavalla, tuskaisella tavalla - näivettymällä.
Tietyllä tapaa Nymfit oli erittäin hyvä, toisaalta taas erittäin huono. Tietyt Twilightiin yhdistettävät elementit ärsyttivät valtavasti. Sitten oli myös se käsikirjoitusmaisuus, josta tätä varmaan eniten kritisoidaan. Toisaalta tässä oli tehty ihan kohtuullisesti taustatyötä, ja jokaisen nymfin persoona oli hyvin rakennettu.
Yksi suorastaan kauhistuttava asia oli Didin ikä. Miten 16-vuotias voidaan vetää tuollaiseen mukaan?
En oikein tiedä, mitä tästä ajatella. Ehkä lopullinen mielipide muodostuu sitten tv-ohjelman perusteella.
Tässä on vielä linkkejä arvosteluihin ja blogiteksteihin.
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2013/08/sari-luhtanen-miikko-oikkonen-nymfit.html
http://kadonneetkirjanmerkit.blogspot.fi/2013/10/luhtanen-ja-oikkonen-nymfit.html
http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194853947581/artikkeli/sari+luhtanen+miikko+oikkonen+nymfit+montpellierin+legenda.html
http://mitatehdaseuraavaksi.blogspot.fi/2013/09/kirja-nymfit-montpellierin-legenda.html
Mark Haddon - Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Yöllisen koiran merkillinen tapaus kertoo Christopherista, pojasta jolla on Aspergerin syndrooma. Hän on huippulahjakas matemaatikko, mutta toisten ihmisten suhteen hän on epävarma ja sosiaalisesti kömpelö. Hänellä ei ole itsensä ikäisiä ystäviä, mutta hänellä on Toby, lemmikkirotta, ja Siobhan, jonkinlainen erityisopettaja, joka on selvästi Christopherille tärkeä.
Tarina alkaa, kun Christopher löytää naapurin koiran kuolleena - talikko kyljessään. Poliisit tietysti luulevat, että Christopher on syypää koiran kuolemaan, mutta Christopherin isä tulee paikalle ja pelastaa tilanteen.
Christopher asuu siis isänsä kanssa, ja hänen äitinsä on kuollut. Tai no, kaikkihan ei tunnetusti ole sitä miltä näyttää. Kun Christopher saa tietää isänsä kammottavista valheista, hän päättää lähteä turvaan - Lontooseen. Juna- ja metroasemilla tulee kuitenkin ongelmia: Liikaa vieraita ihmisiä ja käsittämättömiä asioita.
Kirjassa on mielestäni kuvattu hyvin, millaista on elää Aspergerin syndrooman kanssa ja miten se vaikuttaa tavaliseen elämään. Tosin Christopherin erityiskoulu kuulosti hieman kummalliselta - yksi oppiaine oli "vieraiden ihmisten varominen". Tämä pelottelu yhdistettynä päähenkilön muutenkin arkaan ja epäsosiaaliseen luonteeseen vaikuttaa vähän vastuuttomalta. Tokihan tämä on vain ja ainoastaan fiktiivinen opinahjo, mutta silti aika... Outoa. Jotenkin ahdistavaa.
Todella, todella hyvä ja uskottava kirja. Rakastin kerrontatyyliä ja sitä, kuinka luvut oli merkitty alkuluvuilla eikä "normaalisti". Ainoa asia, mikä häiritsi, oli ne sinne tänne ripotellut käsittämättömät matemaattiset tehtävät. Ilmankin olisi pärjännyt hyvin.
Suosittelen yli 12-vuotiaille.
Tarina alkaa, kun Christopher löytää naapurin koiran kuolleena - talikko kyljessään. Poliisit tietysti luulevat, että Christopher on syypää koiran kuolemaan, mutta Christopherin isä tulee paikalle ja pelastaa tilanteen.
Christopher asuu siis isänsä kanssa, ja hänen äitinsä on kuollut. Tai no, kaikkihan ei tunnetusti ole sitä miltä näyttää. Kun Christopher saa tietää isänsä kammottavista valheista, hän päättää lähteä turvaan - Lontooseen. Juna- ja metroasemilla tulee kuitenkin ongelmia: Liikaa vieraita ihmisiä ja käsittämättömiä asioita.
Kirjassa on mielestäni kuvattu hyvin, millaista on elää Aspergerin syndrooman kanssa ja miten se vaikuttaa tavaliseen elämään. Tosin Christopherin erityiskoulu kuulosti hieman kummalliselta - yksi oppiaine oli "vieraiden ihmisten varominen". Tämä pelottelu yhdistettynä päähenkilön muutenkin arkaan ja epäsosiaaliseen luonteeseen vaikuttaa vähän vastuuttomalta. Tokihan tämä on vain ja ainoastaan fiktiivinen opinahjo, mutta silti aika... Outoa. Jotenkin ahdistavaa.
Todella, todella hyvä ja uskottava kirja. Rakastin kerrontatyyliä ja sitä, kuinka luvut oli merkitty alkuluvuilla eikä "normaalisti". Ainoa asia, mikä häiritsi, oli ne sinne tänne ripotellut käsittämättömät matemaattiset tehtävät. Ilmankin olisi pärjännyt hyvin.
Suosittelen yli 12-vuotiaille.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)