No niin. Olen erittäin laiska toteuttamaan haasteita, mutta tässä tämä nyt on. Kuinka kauan siitä oikein onkaan, kun Susi minut tähän haasti?
Eli... Minun täytyy kertoa itsestäni yksitoista asiaa, vastata yhteentoista kysymykseen ja keksiä itse yksitoista kysymystä, jotka sitten lähetän yhdelletoista tyypille. Haastan kaikki lukijani, koska olen harvinaisen epäsosiaalinen bloggaaja eikä minulla ole kovin paljoa kirjabloggariystäviä. Tai on, mutta heidät on nähtävästi haastettu jo. Joten...
11 asiaa minusta:
1. Pelkään hyvin kummallisia asioita, kuten esimerkiksi suuria siirtolohkareita. Kuvittelen, että niissä asuu joitain karmivia otuksia (kuten peikkoja), ja ne hyökkäävät kimppuuni jos menen liian lähelle.
2. En katso koskaan uutisia. Uutisankkurit ovat liian pirteitä.
3. Pidän indie-musiikista.
4. Osaan soittaa pianoa. Tsaikovskin Vanha ranskalainen laulu sujuu jo oikein hyvin. (Olen käynyt kursseilla vasta puoli vuotta!)
5. Kirjoitan kirjaa. Tämähän on oikea tunnustusten päivä. Hahhah. Juoni muuttuu koko ajan, joten olisi täysin turhaa kertoa teille siitä, muta sanottakoon, että se kertoo eräästä hylätystä puutarhasta. Tai ei niin hylätystä kuin ehkä voisi kuvitella. Olen yrittänyt ujuttaa siihen mukaan goottilaisen kauhun piirteitä. Sekä maagista realismia.
6. Kynteni ovat tällä hetkellä mustat. (Mielikuvituksen puutetta?)
7. En suostu hankkimaan uudenmallista puhelinta. Vastustan kehitystä. Paitsi tietty tietokonetta, koska sillä voi kirjoittaa.
8. Omistan kirjoituskoneen ja vanhanaikaisen mustekynän.
9. Olen ateisti.
10. Minulla on kirjeenvaihtoystävä (:) :) :))
11. Sigmund Freudin teoriat ovat mielestäni äärettömän kiinnostavia, vaikka kyseinen ukko oli täysin väärässä melko monesta asiasta.
Ja vastaukset Suden kysymyksiin:
1. Millaisen uskonnon perustaisit?
-Jonkun luonnonpalvomis-metsässähörhöilykultin, jonka nimenä olisi "Närhet". Ei, älkää edes kysykö.
2. Oletko joutunut "mainoksen uhriksi"?
-En. En ainakaan viime aikoina. Mainokset eivät määrittele hankintojani.
3. Jos saisit muuttaa jonkin kirjan loppuratkaisun, minkä muuttaisit, miten ja miksi?
-Lemony Snicketin Lopun lopun. En olisi halunnut kirjasarjan loppuvan ikinä, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan... ja niin.
4. Millaisena näet maailman viidenkymmenen vuoden kuluttua?
-Tuhoutuneena. Jos ihmiskunta ei tee jotain nyt, tulemme elämään Outolinnun, Tarkoitetun, PI:n ja Hän joka ei pelkää -kirjan maailmoissa.
5. Mihin hyväntekeväisyyskoyhteeseen lahjoittaisit kolme miljoonaa euroa?
-Afrikan lapsille ja sairaaloihin.
6. Kadutko jonkun elokuvan katsomista?
-Ööh... Perhosvaikutus - silloin kun sen katsoin - taisi olla minulle vähän liikaa.
7. Seuraatko neuroottisesti blogisi tilastoja?
-Kyllä. (Erittäin tyhjentävä vastaus.)
8. Mikä on eksoottisin maa, jossa olet käynyt?
-Kroatia. Siellä oli jopa palmuja, vaikka kyseinen paikka Euroopassa - tosin aika kaukana Suomesta - sijaitseekin.
9. Kuinka kauan voisit elää ilman lempiruokaasi?
-Niin kauan kuin sydän lyö, jos noin fyysiseltä kantilta katsotaan. Ruoalla ei ole minulle niin suurta merkitystä.
10. Onko sinulla eläimellisiä tapoja?
-Ei, mutta eläimelliset vaistot. Te, jotka tiedätte koko tarinan, tiedätte mistä puhun.
11. Miten reagoisit, jos heräisit aamulla näkymättömänä?
-Menisin kiusaamaan ihmisiä ja varastamaan kaupasta karkkia ;) Sekä tietty kaikenlaisiin kiellettyihin paikkoihin. Uimahalliin miesten puolelle... No eikä ;)
Omat kysymykseni:
1. Mikä on ollut elämäsi suurin hetki?
2. Pidätkö klassisesta musiikista?
3. Kuka on lempirunoilijasi?
4. Oletko tavannut julkisuuden henkilön?
5. Osaatko soittaa jotain instrumenttia?
6. Oletko taikauskoinen?
7. Millä aikakaudella haluaisit elää?
8. Oletko mielestäsi romantikko?
9. Milloin tunnet olevasi elossa? (vertauskuvallisesti tietenkin)
10. Mistä haaveilet?
11. Mitä pelkäät?
Jos vastasit, laitahan ihmeessä viestiä kommenttiboksiin! Muutkin viestit, kuten palautteet, lukuvinkit yms. ovat täysin tervetulleita. Myös meilata saa: mashage555(at)gmail.com
Kohta jaksan ehkä myös kirjoittaa jonkinnäköisen arvostelun. Jos siis saan kirjoja luetuksi. Monta on kesken, muttei yhtäkään luettuna.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Chinua Achebe - Kaikki hajoaa
Puhutaan sellaisesta käsitteestä kuin "valkoisen miehen syyllisyys". En tiedä, onko käsite oikea tai virallinen, mutta silti se kuvaa tuntojani tällä hetkellä melko hyvin. Kaikki hajoaa kritisoi siirtomaavaltaa niin raivokkaasti, että jopa näihin Afrikan tapahtumiin täysin syyttömän Suomen asukas tuntee jonkinasteista syyllisyyttä. Vaalean ihon vuoksi. Enkä ole edes valkoinen mies vaan valkoinen nainen. Näin sivuhuomautuksena.
Okonkwo, kirjan päähenkilö, on asuu afrikkalaisessa pikkukylässä. Hän on kunnianhimoinen maanviljelijä ja taitava painija. Hänen isänsä taas oli laiska ja aikaansaamaton. Okonkwo yrittääkin olla kaikin tavoin erilainen kuin isänsä. Hän menestyy maanviljelyksessä ja muussakin, mutta kun hän surmaa - vahingossa tietty - erään kylän pojan, hänet karkotetaan klaanista seitsemäksi vuodeksi.
Kirjan lukemisesta on niin kauan, että en muista nimiä, paikkoja tai oikeastaan mitään muutakaan. (Enkä tietenkään jaksa lähteä hakemaan muistiinpanoja...) Mutta. Tuomioksi sanoisin, että ihan hyvä. Kirja käsittelee teemaansa, afrikkalaisuutta, hyvin uskottavasti - totta kai, Achebe oli nigerialainen - ja kirjailija onnistuu rankasta aiheesta huolimatta ujuttamaan sekaan hiukan huumoria.
Minua jäi kuitenkin mietityttämään afrikkalaisten "villi-ihmismäisyys". Toisaalta 1800-luvun lopussa oli Suomen Lapin perukoillakin vielä hyvin primitiivistä.
Suosittelen. Kirja on tunnelmaltaan paljon rikkaampi kuin juoneltaan.
Okonkwo, kirjan päähenkilö, on asuu afrikkalaisessa pikkukylässä. Hän on kunnianhimoinen maanviljelijä ja taitava painija. Hänen isänsä taas oli laiska ja aikaansaamaton. Okonkwo yrittääkin olla kaikin tavoin erilainen kuin isänsä. Hän menestyy maanviljelyksessä ja muussakin, mutta kun hän surmaa - vahingossa tietty - erään kylän pojan, hänet karkotetaan klaanista seitsemäksi vuodeksi.
Kirjan lukemisesta on niin kauan, että en muista nimiä, paikkoja tai oikeastaan mitään muutakaan. (Enkä tietenkään jaksa lähteä hakemaan muistiinpanoja...) Mutta. Tuomioksi sanoisin, että ihan hyvä. Kirja käsittelee teemaansa, afrikkalaisuutta, hyvin uskottavasti - totta kai, Achebe oli nigerialainen - ja kirjailija onnistuu rankasta aiheesta huolimatta ujuttamaan sekaan hiukan huumoria.
Minua jäi kuitenkin mietityttämään afrikkalaisten "villi-ihmismäisyys". Toisaalta 1800-luvun lopussa oli Suomen Lapin perukoillakin vielä hyvin primitiivistä.
Suosittelen. Kirja on tunnelmaltaan paljon rikkaampi kuin juoneltaan.
maanantai 21. huhtikuuta 2014
Haaste & Tunnustus (sekä erittäin sekalaista ja asiatonta höpinää)
Bongasin täältä.
Minkä katastrofin varalle olet parhaiten varustautunut?
-Tulipalon, luulisin. Jep. Olen suunnitellut kaikki reitit ulos, tulta makuuhuoneessa, ei hätää, ikkunasta ulos vain! Sekä kaikki muut huoneet ja A- ja B-suunnitelmat.
Millaisen tarinan päähenkilö olisit? Olisiko tarina tavallista, realista elämää vai fantasiaa tai scifiä?
-Maagista realismia.
Jos voisit muuttaa jonkin tarinan loppua, minkä ja miten?
-Tämä on kauhea kysymys... Vastaan, että Snicketin Lopun. Olisin ottanut lopun pois ja antanut tarinan jatkua vielä... Muutaman kirjan verran.
Kuinka vanhaksi koet itsesi?
-Noin kolmekymmentävuotiaaksi. Henkiseltä iältäni.
Kenelle julkisuuden henkilölle toivoisit olevasi sukua?
-Oikeastaan toivon, että olisin jonain päivänä itse julkisuuden henkilö. Mutta jos vastaan kunnolla, niin... Öö. Presidentti voisi olla ihan kiva sukulainen.
Anteeksi outo valkoinen korostus ja tyylilliset muotoseikat. En satu olemaan se penaalin terävin kynä näissä asioissa ;)
Minkä perusteella valitset lukemasi kirjat?
Minkä perusteella valitset lukemasi kirjat?
-Kannen! ;) No, kyllä monet muutkin asiat vaikuttavat. Kannet vain antavat ensivaikutelman.
Jos olisit ollut tarpeeksi vanha ajattelemaan niin kypsästi kuin nyt ajattelet, mitkä olisivat olleet ensimmäiset sanasi?
-Synnyin kirjailijaksi! (No ei. Luultavasti vain tyytyisin huutamaan keuhkoni pihalle.)
Mikä on rikos, jonka voisit antaa anteeksi?
- Lähes minkä tahansa rikoksen voi antaa anteeksi. Jopa tapon (murhaa ei kuitenkaan), jos se on tehty itsepuolustustarkoituksessa.
Jos uppoaisit nyt yllättäen sisälle jonkin kirjan maailmaan, mihin?
-Ööö... Varmaankin Maan lapset -sarjan maailmaan. Se olisi kivaa.
Kuka olisi epätodennäköisin henkilö, joka voisi nyt yllättäen astella kotiisi?
-Jamie Campbell Bower. Eikä. Tiedän, että tähän olisi pitänyt vastata jotenkin toisin, mutten saa päähäni, miksi.
Omat kysymykseni:
Mikä on inhokkikirjasi?
Missä maissa olet käynyt?
Mikä kirjan hahmo olisit? (valitse siis mikä tahansa kirja ja siitä joku hahmo.)
Miksi aloitit bloggaamisen?
Mikä on se vuodenaika, jolloin olet luovimmillasi?
Jos saisit muuttaa nimesi miksi tahansa, mikä se olisi?
Uskotko yliluonnolliseen?
Haastan Heidi Elon sekä Annamin.
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Grace McCleen - Ihana maa
Tällaisten tapausten vuoksi luen kirjoja. Mitä enemän lukee, sitä todennäköisemmin vastaan sattuu koko elämän muuttava kirja. Kirja, jonka kuvailemisesta sanalla "hyvä" pitäisi rankaista. Ihana maa nyt vain sattuu olemaan niin paljon enemmän kuin "hyvä".
Kirja kertoo Jehovan todistajista. Sitä ei koskaan sanota kirjassa ääneen. Vähän samaan tapaan kuin Bulawayon Me tarvitaan uuden nimet -kirjassa: siinä ei mainittu sanaa Zimbabwe. Kertaakaan. Kirjaa voisi toki tarkastella myös nuoren tytön kasvutarinana, mielikuvituksen voimasta kertovana selviytymiskertomuksena, mutta mielestäni uskonto näyttelee kirjassa pääroolia. Vaikka se kulisseissa lymyääkin.
Hauskaahan tässä on se, että kirjassa esiintyvän uskonnon voivat tunnistaa vain ne, jotka ovat olleet sen kanssa tekemisissä. En ole kuulunut tuohon ryhmään, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat kuuluneet. Kaikkien kokemukset eivät ole olleet sieltä aivan parhaasta päästä. Olen saanut seurata ihmisten romahtamista ryhmästä lähdön jälkeen. Jos uskonto on pohja, jonka päälle rakentaa, ei rakennus voi pysyä pystyssä ilman sitä.
McCleen on tehnyt taustatyönsä huolella. Ja tämä on nimenomaan ironiaa, sillä kirjailija on itse kuulunut Jehovan todistajiin. En tiedä, kuuluuko enää. Mieleni tekisi sanoa "toivottavasti ei", sillä tunnen vain kyseisestä uskonnosta kärsineitä ihmisiä. Olen saattanut saada liian negatiivisen kuvan. Toki kirjassa kuvataan myös sitä lämpöä ja yhteisöllisyyttä, jota varmasti löytyy jokaisesta hiukan pienemmästä uskontokunnasta. Kaikki tukevat toisiaan ja murheet jaetaan useammille harteille kannettaviksi.
Kirja siis kertoo Judithista, kymmenvuotiaasta Jehovan todistaja -tytöstä, jonka vankkumaton usko on jotain suorastaan liikuttavaa. Hän uskoo pääsevänsä paratiisiin, jos vain jakaa lehtisiä ahkerasti ja "pelastaa" tarpeeksi monia. Hänellä on kuitenkin salaisuuksia - ensin vähän, mutta myöhemmin paljon enemmän. Salaisuudet alkavat kasaantua toistensa päälle - ja lopulta niistä alkaa tulla aivan liian raskas taakka kannettavaksi.
Ensinnäkin, salaisuus numero yksi. Judithia kiusataan koulussa. Eräs poika, Neil, hänen luokallaan kohtelee tätä todella julmasti, haukkuu tätä jatkuvasti ja uittaa hänen päätään vessanpöntössä. Judith päättää maksaa samalla mitalla. Hänen "Ihana maansa", roskista tehty minimaailma, alkaa elää omaa elämäänsä, kun Judith käyttää sitä koston välineenä. Judith ymmärtää, että hänellä on voima tehdä ihmeitä. Tuossa taisivat olla salaisuudet numero kaksi ja kolme.
Ja neljänneksi - Judith kuulee Jumalan äänen. McCleen saa kyllä lukijan epäilemään, onko ääni Judithin pään sisällä sittenkin Paholaisen puhetta. Tai sitten vuodet yksinäisyydessä ovat tehneet tehtävänsä, ja Judith alkaa itse työntää itseään eteenpäin - kohti muutosta, kohti Harmageddonia, kohti maailmanloppua. Ja nimenomaan ymmärrys omasta mahdistaan saa Judithin lopettamaan voimansa käytön. Mutta on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.
Kirja on pakahduttava, sykähdyttävä ja vavahduttava lukukokemus. Se tuo mieleeni Hiljaisuus soi H-mollissa -kirjan. Judith muistuttaa Gwenniä, ja on sunnilleeen saman ikäinen. Maailma muistuttaa Gwennin maailmaa - sekin on rakentunut mielikuvituksen ja epätodellisuuden varaan.
Kirjan aikakausi on mielenkiintoinen - se sijoittuu suunnilleen samoihin aikoihin kuin Billy Elliot -elokuva. Kirjassa ja elokuvassa ei kuitenkaan ole mitään samaa. Tiettyä toiveikkuutta on kummassakin, mutta toivoa nyt voi löytää mistä vain.
Luin Ihanan maan kahdessa päivässä. Lukemisen keskeyttäminen - ja lopulta lopettaminen - oli yhtä tuskaa. Halusin vain päästä loppuun mahdollisimman äkkiä. Suorastaan ahmin kirjaa. Vaikka juoni on - kaikessa mielikuvituksellisuudessaankin - hyvin yksinkertainen, pinnan alla piilee jotain paljon, paljon suurempaa. Ihana maa herätti minussa tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ja puhdistava, helpottava itku tuli vasta jälkeenpäin. Tämä kirja muutti minua paljon, ja tunnen olevani nyt erilainen. Suosittelen jokaiselle, joka haluaa lukea niin-paljon-enemmän-kuin-hyvän kirjan.
Kirja kertoo Jehovan todistajista. Sitä ei koskaan sanota kirjassa ääneen. Vähän samaan tapaan kuin Bulawayon Me tarvitaan uuden nimet -kirjassa: siinä ei mainittu sanaa Zimbabwe. Kertaakaan. Kirjaa voisi toki tarkastella myös nuoren tytön kasvutarinana, mielikuvituksen voimasta kertovana selviytymiskertomuksena, mutta mielestäni uskonto näyttelee kirjassa pääroolia. Vaikka se kulisseissa lymyääkin.
Hauskaahan tässä on se, että kirjassa esiintyvän uskonnon voivat tunnistaa vain ne, jotka ovat olleet sen kanssa tekemisissä. En ole kuulunut tuohon ryhmään, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat kuuluneet. Kaikkien kokemukset eivät ole olleet sieltä aivan parhaasta päästä. Olen saanut seurata ihmisten romahtamista ryhmästä lähdön jälkeen. Jos uskonto on pohja, jonka päälle rakentaa, ei rakennus voi pysyä pystyssä ilman sitä.
McCleen on tehnyt taustatyönsä huolella. Ja tämä on nimenomaan ironiaa, sillä kirjailija on itse kuulunut Jehovan todistajiin. En tiedä, kuuluuko enää. Mieleni tekisi sanoa "toivottavasti ei", sillä tunnen vain kyseisestä uskonnosta kärsineitä ihmisiä. Olen saattanut saada liian negatiivisen kuvan. Toki kirjassa kuvataan myös sitä lämpöä ja yhteisöllisyyttä, jota varmasti löytyy jokaisesta hiukan pienemmästä uskontokunnasta. Kaikki tukevat toisiaan ja murheet jaetaan useammille harteille kannettaviksi.
Kirja siis kertoo Judithista, kymmenvuotiaasta Jehovan todistaja -tytöstä, jonka vankkumaton usko on jotain suorastaan liikuttavaa. Hän uskoo pääsevänsä paratiisiin, jos vain jakaa lehtisiä ahkerasti ja "pelastaa" tarpeeksi monia. Hänellä on kuitenkin salaisuuksia - ensin vähän, mutta myöhemmin paljon enemmän. Salaisuudet alkavat kasaantua toistensa päälle - ja lopulta niistä alkaa tulla aivan liian raskas taakka kannettavaksi.
Ensinnäkin, salaisuus numero yksi. Judithia kiusataan koulussa. Eräs poika, Neil, hänen luokallaan kohtelee tätä todella julmasti, haukkuu tätä jatkuvasti ja uittaa hänen päätään vessanpöntössä. Judith päättää maksaa samalla mitalla. Hänen "Ihana maansa", roskista tehty minimaailma, alkaa elää omaa elämäänsä, kun Judith käyttää sitä koston välineenä. Judith ymmärtää, että hänellä on voima tehdä ihmeitä. Tuossa taisivat olla salaisuudet numero kaksi ja kolme.
Ja neljänneksi - Judith kuulee Jumalan äänen. McCleen saa kyllä lukijan epäilemään, onko ääni Judithin pään sisällä sittenkin Paholaisen puhetta. Tai sitten vuodet yksinäisyydessä ovat tehneet tehtävänsä, ja Judith alkaa itse työntää itseään eteenpäin - kohti muutosta, kohti Harmageddonia, kohti maailmanloppua. Ja nimenomaan ymmärrys omasta mahdistaan saa Judithin lopettamaan voimansa käytön. Mutta on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.
Kirja on pakahduttava, sykähdyttävä ja vavahduttava lukukokemus. Se tuo mieleeni Hiljaisuus soi H-mollissa -kirjan. Judith muistuttaa Gwenniä, ja on sunnilleeen saman ikäinen. Maailma muistuttaa Gwennin maailmaa - sekin on rakentunut mielikuvituksen ja epätodellisuuden varaan.
Kirjan aikakausi on mielenkiintoinen - se sijoittuu suunnilleen samoihin aikoihin kuin Billy Elliot -elokuva. Kirjassa ja elokuvassa ei kuitenkaan ole mitään samaa. Tiettyä toiveikkuutta on kummassakin, mutta toivoa nyt voi löytää mistä vain.
Luin Ihanan maan kahdessa päivässä. Lukemisen keskeyttäminen - ja lopulta lopettaminen - oli yhtä tuskaa. Halusin vain päästä loppuun mahdollisimman äkkiä. Suorastaan ahmin kirjaa. Vaikka juoni on - kaikessa mielikuvituksellisuudessaankin - hyvin yksinkertainen, pinnan alla piilee jotain paljon, paljon suurempaa. Ihana maa herätti minussa tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ja puhdistava, helpottava itku tuli vasta jälkeenpäin. Tämä kirja muutti minua paljon, ja tunnen olevani nyt erilainen. Suosittelen jokaiselle, joka haluaa lukea niin-paljon-enemmän-kuin-hyvän kirjan.
torstai 17. huhtikuuta 2014
C. J. Daugherty - Yön perintö (Night school 2)
Ihanaa palata jälleen tämän sarjan pariin! Muistan Yön perinnön olleen jännittävä ja melko mieleenpainuva, eikä tämä toinenkaan osa tuottanut pettymystä. Tempo oli kyllä hitaampi, eikä juoni lähtenyt ihan heti käyntiin.
Allie on palannut Cimmeriaan. Hänen uusi poikaystävänsä Carter West osoittautuu omistushaluiseksi ääliöksi, ja Allie hakee lohtua häntä taannoin ahdistelleen ranskalaispojan, Sylvainin, sylistä. Sylvain vaikutti alusta asti jotenkin epäilyttävältä motiiviensa suhteen.
Cimmeriaa entisöidään tulipalon jäljiltä. Palon aiheuttajia ei ole kuitenkaan saatu vielä kiinni - Gabe ja Nathaniel ovat vielä vapaalla jalalla. Myös Allien isoäidillä Lucindalla vaikuttaa olevan jotain tekemistä Cimmerian tapahtumien kanssa. Kun myös Cristopher-veli ilmestyy hämmentämään soppaa, alkaa Cimmerian turvallisuus olla vaarassa.
Daughertyn kieli on sujuvaa, ja kirjan hienovireisen ironian sävyttämä huumori jaksaa jopa naurattaa. Myönnän, että minulla oli kamalasti ennakkoluuloja, koska kirja sisälsi 1) sisäoppilaitoksen 2) ongelmanuoren. Paikoitellen tuli kohoteltua kulmia pienen epäuskottavuuden vuoksi - hei, päähenkiöthän ovat vasta 16-vuotiaita!
Yön perintö toi mieleeni - eikä vain nimensä puolesta - Yön talo-kirjasarjan, jonka ensimmäisen osan olenkin jo lukenut. Mieleeni muistui myös joskus kauan sitten näkemäni Wild Child -elokuva. Nämä mielleyhtymät koen vain positiivisina, ainakin elokuvan osalta. Vaikken onnistunutkaan löytämään Merkitystä kovin paljoa hyvää, oli se jollain tapaa hyvin sympaattinen ja hyväntuulinen, sellainen kevyt, kirja.
Sopii hyvin "välipalalukemiseksi" tai puhtaaksi aivot narikkaan-viihteeksi. Ei tämä mitään syntyjä syviä laita miettimään.
Allie on palannut Cimmeriaan. Hänen uusi poikaystävänsä Carter West osoittautuu omistushaluiseksi ääliöksi, ja Allie hakee lohtua häntä taannoin ahdistelleen ranskalaispojan, Sylvainin, sylistä. Sylvain vaikutti alusta asti jotenkin epäilyttävältä motiiviensa suhteen.
Cimmeriaa entisöidään tulipalon jäljiltä. Palon aiheuttajia ei ole kuitenkaan saatu vielä kiinni - Gabe ja Nathaniel ovat vielä vapaalla jalalla. Myös Allien isoäidillä Lucindalla vaikuttaa olevan jotain tekemistä Cimmerian tapahtumien kanssa. Kun myös Cristopher-veli ilmestyy hämmentämään soppaa, alkaa Cimmerian turvallisuus olla vaarassa.
Daughertyn kieli on sujuvaa, ja kirjan hienovireisen ironian sävyttämä huumori jaksaa jopa naurattaa. Myönnän, että minulla oli kamalasti ennakkoluuloja, koska kirja sisälsi 1) sisäoppilaitoksen 2) ongelmanuoren. Paikoitellen tuli kohoteltua kulmia pienen epäuskottavuuden vuoksi - hei, päähenkiöthän ovat vasta 16-vuotiaita!
Yön perintö toi mieleeni - eikä vain nimensä puolesta - Yön talo-kirjasarjan, jonka ensimmäisen osan olenkin jo lukenut. Mieleeni muistui myös joskus kauan sitten näkemäni Wild Child -elokuva. Nämä mielleyhtymät koen vain positiivisina, ainakin elokuvan osalta. Vaikken onnistunutkaan löytämään Merkitystä kovin paljoa hyvää, oli se jollain tapaa hyvin sympaattinen ja hyväntuulinen, sellainen kevyt, kirja.
Sopii hyvin "välipalalukemiseksi" tai puhtaaksi aivot narikkaan-viihteeksi. Ei tämä mitään syntyjä syviä laita miettimään.
Kirjat, joita odotan...
...kuin kuuta nousevaa. Varoitus: jos olet nuortenfantasian vannoutunut vihaaja, et tule pitämään tästä postauksesta.
Tänä vuonna moni suosittu tarina saa jatkoa. Esimerkiksi Veronica Rossin Paljaan taivaan alla-trilogian päätösosa Yhä sininen taivas ilmestyy 7. toukokuuta. Sarjan aiempia osia ovat Paljaan taivaan alla sekä Halki ikiyön.
Kesäkuun yhdeksäntenä päivänä ilmestyy Veronica Rothin Kapinallinen. On hienoa, että Outolintu-trilogia suomennetaan näin nopeasti. Lukijan kannalta siis... :) Kuitenkin kaksi kuukautta tuntuu aivan ylivoimaiselta ajalta odottaa, kun kyseessä on näin ihana kirja. Tai no, mistäpä minä tiedän, onko Kapinallinen ihana, mutta ainakin Outolintu on.
Ja Faunoidien (ihanaa!!!) kolmas osa, Harakanloukku, ilmestyy elokuun alussa. Jos jollakulla on valaisevaa tietoa siitä, onko tämä ihana kirjasarja trilogia, kvartetti vai jotain ihan muuta, niin tiedon saa jakaa meidän pimennossa elävien kanssa - kommenttiboksi on tutulla paikallaan.
Noin viikon päästä Harakanloukun julkaisusta ilmestyy Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa-trilogian viimeinen osa Smaragdinvihreä. Edelliset osat ovat nimiltään Rubiininpuna ja Safiirinsini. Elokuun puolella julkaistaan myös J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan (joka ei toivon mukaan jää trilogiaksi) kolmas osa, Mifongin mahti. Aiemmat osat ovat Mifongin perintö ja Mifongin aika.
Syyskuu... Kuukausista paras. Koska syyskuu on The Kirjakuukausi. Eli suomeksi sanottuna: silloin julkaistaan älyttömän paljon mahtavia kirjoja. Kauan odottamani Colin Meloyn ja Carson Ellisin Sysimetsä-sarjan kolmonen, Sysimetsän valtakunta (suosittelen lukemaan myös aiemmat osat: Sysimetsä, Maanalainen sysimetsä), Nymfit-sarjan jatko-osa Astarten solmu (ensimmäisen osan arvostelu täällä), Siri Kolun Pelko Ihmisessä-kirjan jatko-osa Ihmisen puolella, Siilon jatko-osa Siirros sekä kaikista eniten syyskuun kirjoista odottamani opus, Gigi ja Henry -sarjan kolmas osa, Susikuningatar. Sekä tietty monia muita mahtavia fantasia- ja scifi-teoksia.
Lokakuussa Susiraja saa jatkoa! Jäljitetty ilmestyy 6.10. Käännöskirjallisuudesta (Ja Stiefvaterista ;)) pitävät saavat nauttia Väristyksen spin offista, Viettelyksestä. Lokakuu on selvästi ihmissusien aikaa.
Walkerin Ihmeiden aika ilmestyy joulukuussa, ja tänä vuonna ylipäänsä (julkaisupäivämäärää ei ole ilmoitettu) ilmestyy Pratchettin ja Baxterin Pitkä sota, Pitkän maan jatko-osa. Science fictionia molemmat :)
Kaikki tiedot on kopsattu Risingshadow'sta. Teksti on kuitenkin omaani :)
Tänä vuonna moni suosittu tarina saa jatkoa. Esimerkiksi Veronica Rossin Paljaan taivaan alla-trilogian päätösosa Yhä sininen taivas ilmestyy 7. toukokuuta. Sarjan aiempia osia ovat Paljaan taivaan alla sekä Halki ikiyön.
Kesäkuun yhdeksäntenä päivänä ilmestyy Veronica Rothin Kapinallinen. On hienoa, että Outolintu-trilogia suomennetaan näin nopeasti. Lukijan kannalta siis... :) Kuitenkin kaksi kuukautta tuntuu aivan ylivoimaiselta ajalta odottaa, kun kyseessä on näin ihana kirja. Tai no, mistäpä minä tiedän, onko Kapinallinen ihana, mutta ainakin Outolintu on.
Ja Faunoidien (ihanaa!!!) kolmas osa, Harakanloukku, ilmestyy elokuun alussa. Jos jollakulla on valaisevaa tietoa siitä, onko tämä ihana kirjasarja trilogia, kvartetti vai jotain ihan muuta, niin tiedon saa jakaa meidän pimennossa elävien kanssa - kommenttiboksi on tutulla paikallaan.
Noin viikon päästä Harakanloukun julkaisusta ilmestyy Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa-trilogian viimeinen osa Smaragdinvihreä. Edelliset osat ovat nimiltään Rubiininpuna ja Safiirinsini. Elokuun puolella julkaistaan myös J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan (joka ei toivon mukaan jää trilogiaksi) kolmas osa, Mifongin mahti. Aiemmat osat ovat Mifongin perintö ja Mifongin aika.
Syyskuu... Kuukausista paras. Koska syyskuu on The Kirjakuukausi. Eli suomeksi sanottuna: silloin julkaistaan älyttömän paljon mahtavia kirjoja. Kauan odottamani Colin Meloyn ja Carson Ellisin Sysimetsä-sarjan kolmonen, Sysimetsän valtakunta (suosittelen lukemaan myös aiemmat osat: Sysimetsä, Maanalainen sysimetsä), Nymfit-sarjan jatko-osa Astarten solmu (ensimmäisen osan arvostelu täällä), Siri Kolun Pelko Ihmisessä-kirjan jatko-osa Ihmisen puolella, Siilon jatko-osa Siirros sekä kaikista eniten syyskuun kirjoista odottamani opus, Gigi ja Henry -sarjan kolmas osa, Susikuningatar. Sekä tietty monia muita mahtavia fantasia- ja scifi-teoksia.
Lokakuussa Susiraja saa jatkoa! Jäljitetty ilmestyy 6.10. Käännöskirjallisuudesta (Ja Stiefvaterista ;)) pitävät saavat nauttia Väristyksen spin offista, Viettelyksestä. Lokakuu on selvästi ihmissusien aikaa.
Walkerin Ihmeiden aika ilmestyy joulukuussa, ja tänä vuonna ylipäänsä (julkaisupäivämäärää ei ole ilmoitettu) ilmestyy Pratchettin ja Baxterin Pitkä sota, Pitkän maan jatko-osa. Science fictionia molemmat :)
Kaikki tiedot on kopsattu Risingshadow'sta. Teksti on kuitenkin omaani :)
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Minna Canth - Hanna
Ensimmäinen Canthilta lukemani kirja. Aikamoinen saavutus näin jälkikäteen ajatellen. Minun oli kuitenkin tavallaan pakko lukea se, sillä kirja oli osa minun ja äitini yhteistä lukuprojektia - "Kirja, jonka nimi on naisen nimi", luki lapussa. Ja tämähän oli... helmikuun kirja.
Juoni oli (ajan kirjoille tyypillisesti) hyvin yksitoikkoinen ja usean vuoden kattava. Hanna on nelihenkisen perheen tytär. Hänen veljensä passuuttaa häntä jatkuvasti ja räyhää tälle. Veli saa tehdä mitä tahtoo, mutta Hanna joutuu olemaan kiltti ja pysymään naisille varatulla paikalla - nyrkin ja hellan välissä.
En ymmärrä, miten Canthia on voitu pitää jotenkin feministisenä tai naisten asiaa ajaneena. Hanna on jotenkin niin... Sovinistinen. Kerronta oli melko moralisoivaa, aivan kuin kirjailija itse paheksuisi Hannan ratkaisuja.
Luin Canthista kertovan Wikipedia-artikkelin, ja huomasin monia yhteyksiä Hannan ja Canthin oman elämän välillä. Suosittelen lukemaan tuon artikkelin, siinä on kirjailijasta hyvin mielenkiintoista tietoa.
Kirjaa en nyt oikein haluaisi suositella. Paitsi... Niin. Paitsi jos haluat tutustua tarkemmin suomalaiseen realistiseen kirjallisuuteen.
Juoni oli (ajan kirjoille tyypillisesti) hyvin yksitoikkoinen ja usean vuoden kattava. Hanna on nelihenkisen perheen tytär. Hänen veljensä passuuttaa häntä jatkuvasti ja räyhää tälle. Veli saa tehdä mitä tahtoo, mutta Hanna joutuu olemaan kiltti ja pysymään naisille varatulla paikalla - nyrkin ja hellan välissä.
En ymmärrä, miten Canthia on voitu pitää jotenkin feministisenä tai naisten asiaa ajaneena. Hanna on jotenkin niin... Sovinistinen. Kerronta oli melko moralisoivaa, aivan kuin kirjailija itse paheksuisi Hannan ratkaisuja.
Luin Canthista kertovan Wikipedia-artikkelin, ja huomasin monia yhteyksiä Hannan ja Canthin oman elämän välillä. Suosittelen lukemaan tuon artikkelin, siinä on kirjailijasta hyvin mielenkiintoista tietoa.
Kirjaa en nyt oikein haluaisi suositella. Paitsi... Niin. Paitsi jos haluat tutustua tarkemmin suomalaiseen realistiseen kirjallisuuteen.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Täyttä laukkaa, Huru-Aaroni!
Kiirettä on pitänyt. En uskalla lukea uusia kirjoja kovin nopeasti, koska postattavaa on muutenkin aika paljon... Luettuina ovat Canthin Hanna, Paasilinnan Hirnuva maailmanloppu (johon tässä postauksessa keskityn), sekä C.J. Daughtertyn Night School 2. Hyvin erilaisia kirjoja kaikki. Kesken on Grace McCleenin Ihana maa, Riescon Ars Magica... Ja monia muita. Töitä riittää.
Mutta ennen kuin pääsen ruotimaan Paasilinnaa, kerron teille (jälleen!!!) ilouutisen. Saan Kapinallisesta arvostelukappaleen - tosin vasta sen ilmestyttyä. Kiitoksia Otavalle!
Kirjani oli tällä kertaa Arto Paasilinnan Hirnuva maailmanloppu. Minulla ja äidilläni on haaste (en ole tainnut kertoa tätä aiemmin), jossa nostamme erilaisia lappusia pussista, ja niiden perusteella sitten valitsemme toisillemme kirjan. Viime kuussa (kyllä, olemme vähän myöhässä aikataulusta) luettavakseni tuli tämä erittäin hupaisa kirja. Äitini nostamassa lapussa luki "Kirja, jossa on puhuvia eläimiä". No, tässä kirjassa nuo eläimet ovat hevosia. Minä taas nostin lappusen, jossa luki "Kirja, joka kosketti", ja valitsin Hiljaisuus soi H-mollissa -kirjan.
Hirnuva maailmanloppu tuo mieleeni jollain tapaa Havukka-ahon ajattelijan sekä Eläinten vallankumouksen. Samoja piirteitä löytyi paljonkin. Hirnuva maailmanloppu sijoittuu (ainakin alussa) samaan aikaan Havukka-ahon ajattelijan kanssa, eikä hevosten vallankumouskaan ole kovin kaukana.
Kirjan alussa eräs hevonen, Huru-Aaroni, päräyttää ilmoille ensimmäisen (kiro)sanansa. Tästä järkyttyneenä hevosen omistaja, Renne Ahlgren, myy hepan Ossi Huikkolalle, maankuululle hevosjalostajalle. Kun Huikkola saa tietää Huru-Aaronin osaavan puhua, tämä antaa eläinlääkäri Saamakorven suorittaa Hurulle leikkauksen, jonka avulla Huru voi tuottaa yhä ihmismäisempiä äänteitä. Myös Hurun jälkeläisille tehdään sama leikkaus.
Kirjassa seurataan Hurun jälkeläisten elämää kolmessa polvessa. Hurja- ja Hirnu-Aaroneiden elämä on vähintäänkin yhtä tapahtumarikasta kuin kantaisänsä Hurun. Kaikenlaista sattuu, mutta siitä selvitään yleensä joten kuten naarmuitta.
Kirja oli ihan hauska, jotkut kohdat tosin piti väkisin kahlata läpi. Mutta kun huumoria löytyi, se todellakin oli hyvää huumoria. Melko ronskia (jopa omaan makuuni), mutta kyllä sen kesti. Piti vain heittäytyä kirjan matkaan.
Suosittelen. En ole tutustunut Paasilinnan muuhun kirjallisuuteen, mutta tälle on näköjään jatko-osakin: Ihmiskunnan loppulaukka.
Mutta ennen kuin pääsen ruotimaan Paasilinnaa, kerron teille (jälleen!!!) ilouutisen. Saan Kapinallisesta arvostelukappaleen - tosin vasta sen ilmestyttyä. Kiitoksia Otavalle!
Kirjani oli tällä kertaa Arto Paasilinnan Hirnuva maailmanloppu. Minulla ja äidilläni on haaste (en ole tainnut kertoa tätä aiemmin), jossa nostamme erilaisia lappusia pussista, ja niiden perusteella sitten valitsemme toisillemme kirjan. Viime kuussa (kyllä, olemme vähän myöhässä aikataulusta) luettavakseni tuli tämä erittäin hupaisa kirja. Äitini nostamassa lapussa luki "Kirja, jossa on puhuvia eläimiä". No, tässä kirjassa nuo eläimet ovat hevosia. Minä taas nostin lappusen, jossa luki "Kirja, joka kosketti", ja valitsin Hiljaisuus soi H-mollissa -kirjan.
Hirnuva maailmanloppu tuo mieleeni jollain tapaa Havukka-ahon ajattelijan sekä Eläinten vallankumouksen. Samoja piirteitä löytyi paljonkin. Hirnuva maailmanloppu sijoittuu (ainakin alussa) samaan aikaan Havukka-ahon ajattelijan kanssa, eikä hevosten vallankumouskaan ole kovin kaukana.
Kirjan alussa eräs hevonen, Huru-Aaroni, päräyttää ilmoille ensimmäisen (kiro)sanansa. Tästä järkyttyneenä hevosen omistaja, Renne Ahlgren, myy hepan Ossi Huikkolalle, maankuululle hevosjalostajalle. Kun Huikkola saa tietää Huru-Aaronin osaavan puhua, tämä antaa eläinlääkäri Saamakorven suorittaa Hurulle leikkauksen, jonka avulla Huru voi tuottaa yhä ihmismäisempiä äänteitä. Myös Hurun jälkeläisille tehdään sama leikkaus.
Kirjassa seurataan Hurun jälkeläisten elämää kolmessa polvessa. Hurja- ja Hirnu-Aaroneiden elämä on vähintäänkin yhtä tapahtumarikasta kuin kantaisänsä Hurun. Kaikenlaista sattuu, mutta siitä selvitään yleensä joten kuten naarmuitta.
Kirja oli ihan hauska, jotkut kohdat tosin piti väkisin kahlata läpi. Mutta kun huumoria löytyi, se todellakin oli hyvää huumoria. Melko ronskia (jopa omaan makuuni), mutta kyllä sen kesti. Piti vain heittäytyä kirjan matkaan.
Suosittelen. En ole tutustunut Paasilinnan muuhun kirjallisuuteen, mutta tälle on näköjään jatko-osakin: Ihmiskunnan loppulaukka.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Joe Abercrombie - Ase itse
Ase itse on tietyllä tapaa merkittävä lukukokemus. Se on ensimmäinen "kunnon" fantasiakirja, jonka olen koskaan lukenut. Ja lukuajankohta oli täydellinen - Ennen hirttämistä ilmestyi juuri, ja se odottelee jo hyllyssä.
Kirjassa tarkastellaan aika monen henkilön elämää - on majuri West, tämän sisko Ardee, johon Westin valmennettava Jezal on rakastunut. Epäonnekseen. Jezal on aatelinen ja Ardee täysin "arvoton" maalaistyttö. Näiden henkilöhahmojen väliset suhteet olivat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Esimerkiksi Ferro, joka seikkaili jossain etelässä, jäi minulle aika etäiseksi.
Pidin siitä, että Abercrombie oli sijoittanut kirjaan myös vahvoja naishahmoja mieshahmojen vastapainoksi - varsinkin Ferro oli aivan mahtava. Myös Ardee oli jollain tapaa ihanan epäsovinnainen.
Juoni on kuitenkin se, jonka puutteellisuus jäi tässä hiukan häiritsemään. Kirjassa poukkoiltiin melko paljon, milloin oltiin pohjoisessa, milloin etelässä, milloin jossain siellä välillä. Tieto siitä, että kirjalle on jatkoa, helpottaa kuitenkin hieman. Ehkä siinä selvennetään asioita. Ja keskitytään enemmän Ferroon.
Kirjan nimi oli suorastaan nerokas. Kuten eräs erittäin tunnettu roomalainen keisari sanoi - ase itse yllyttää väkivaltaan. Ja väkivaltaahan kirjassa riittää. Vaikka kyseessä on fantasiaromaani eikä mikään Coelhomainen näin-henkistyt-ja-olet-parempi-ihminen-selfhelp-opas, onnistuin löytämään siitä jonkinlaista moraalista pohdintaa. Mikä lopulta yllyttikään näitä kirjan henkilöitä väkivaltaan? Syyttääkö asetta vai onko syy sittenkin jossain aivan muualla? Kuitenkin monella kirjan henkilöllä oli tilaisuus käyttää väkivaltaa - ja sitä he myös käyttivät. Tilaisuus tekee varkaan, totta. Mutta tekeekö ase ihmisestä tappajan?
Suosittelen. Myönnän, ettei minulla ollut kovin hääppöisiä ennakko-oletuksia, mutta kirja yllätti minut. Ei yllä läheskään saman kustantamon julkaiseman Tuulen nimen tasolle, mutta hyvä kirja joka tapauksessa. Oikein hyvä.
Kirjassa tarkastellaan aika monen henkilön elämää - on majuri West, tämän sisko Ardee, johon Westin valmennettava Jezal on rakastunut. Epäonnekseen. Jezal on aatelinen ja Ardee täysin "arvoton" maalaistyttö. Näiden henkilöhahmojen väliset suhteet olivat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Esimerkiksi Ferro, joka seikkaili jossain etelässä, jäi minulle aika etäiseksi.
Pidin siitä, että Abercrombie oli sijoittanut kirjaan myös vahvoja naishahmoja mieshahmojen vastapainoksi - varsinkin Ferro oli aivan mahtava. Myös Ardee oli jollain tapaa ihanan epäsovinnainen.
Juoni on kuitenkin se, jonka puutteellisuus jäi tässä hiukan häiritsemään. Kirjassa poukkoiltiin melko paljon, milloin oltiin pohjoisessa, milloin etelässä, milloin jossain siellä välillä. Tieto siitä, että kirjalle on jatkoa, helpottaa kuitenkin hieman. Ehkä siinä selvennetään asioita. Ja keskitytään enemmän Ferroon.
Kirjan nimi oli suorastaan nerokas. Kuten eräs erittäin tunnettu roomalainen keisari sanoi - ase itse yllyttää väkivaltaan. Ja väkivaltaahan kirjassa riittää. Vaikka kyseessä on fantasiaromaani eikä mikään Coelhomainen näin-henkistyt-ja-olet-parempi-ihminen-selfhelp-opas, onnistuin löytämään siitä jonkinlaista moraalista pohdintaa. Mikä lopulta yllyttikään näitä kirjan henkilöitä väkivaltaan? Syyttääkö asetta vai onko syy sittenkin jossain aivan muualla? Kuitenkin monella kirjan henkilöllä oli tilaisuus käyttää väkivaltaa - ja sitä he myös käyttivät. Tilaisuus tekee varkaan, totta. Mutta tekeekö ase ihmisestä tappajan?
Suosittelen. Myönnän, ettei minulla ollut kovin hääppöisiä ennakko-oletuksia, mutta kirja yllätti minut. Ei yllä läheskään saman kustantamon julkaiseman Tuulen nimen tasolle, mutta hyvä kirja joka tapauksessa. Oikein hyvä.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Eräästä iranilaisesta kirjasta sekä yllättävästä menestyksestä kirja-alalla
Uutuuskirjaa mä metsästin... Ja taisin saada suuren. Tai raskaan ainakin. Sarah Delijanin Jakarandapuun lapset nimittäin.
Ongelma on se, etten saanut juonesta kiinni missään vaiheessa. Se hyppeli ajasta ja paikasta toiseen, välillä oltiin Lähi-idässä, välillä Italiassa. Periaatteessa syyllinen olin minä itse, sillä myöhästymismaksujen pelossa luin kirjan erittäin huonoksi havaitulla pikalukutekniikalla. No, joka tapauksessa kirja oli vähän kummallinen ja hankalasti lähestyttävä. En ota syytä niskoilleni.
Kirjan kieli on ihan kaunista, enkä kirjoitusvirheitä suuremmin löytänyt. Myös kannet olivat kauniit, joskaan ne eivät herätelleet uteliaisuutta kuten erinomaisten kansien kuuluisi. Henkilöt olivat aika mielenkiintoisia, juonen monimutkaisuudesta huolimatta. Myös kulttuuria kuvailtiin melko kiinnostavasti.
En muista henkilöiden nimiä. Kirjan lukemisesta on kauan (noin viikko siis), joten muisti on alkanut hämärtyä. Tässä kuin on ollut kaikenlaista muutakin kirjallisuuteen liittyvää "työtä".
Mutta. Arvatkaahan, kenen Outolintu-arvostelua on siteerattu Veronica Rothin Kapinallisen takakanteen? Katsokaapa: http://www.risingshadow.fi/library/book/7125-kapinallinen
Olen niin onnellinen. Vihdoin tämä kaikki vaivannäkö alkaa tuottaa hedelmää. Vaikken tietenkään bloggaa maineen tai arvostelukappaleiden toivossa, silti tällainen pieni huomionosoitus lämmittää sydäntä.
Ajattelin pyytää arvostelukappaletta Kapinallisesta. Ja sitten, jos sen satun saamaan, arvostelen sen tänne :) Ja muutenkin, jos jotakuta huvittaa tarjota arvosteltavaa, otan mielelläni vastaan.
Haiskahtaako vähän mainostukselta? ;)
Ongelma on se, etten saanut juonesta kiinni missään vaiheessa. Se hyppeli ajasta ja paikasta toiseen, välillä oltiin Lähi-idässä, välillä Italiassa. Periaatteessa syyllinen olin minä itse, sillä myöhästymismaksujen pelossa luin kirjan erittäin huonoksi havaitulla pikalukutekniikalla. No, joka tapauksessa kirja oli vähän kummallinen ja hankalasti lähestyttävä. En ota syytä niskoilleni.
Kirjan kieli on ihan kaunista, enkä kirjoitusvirheitä suuremmin löytänyt. Myös kannet olivat kauniit, joskaan ne eivät herätelleet uteliaisuutta kuten erinomaisten kansien kuuluisi. Henkilöt olivat aika mielenkiintoisia, juonen monimutkaisuudesta huolimatta. Myös kulttuuria kuvailtiin melko kiinnostavasti.
En muista henkilöiden nimiä. Kirjan lukemisesta on kauan (noin viikko siis), joten muisti on alkanut hämärtyä. Tässä kuin on ollut kaikenlaista muutakin kirjallisuuteen liittyvää "työtä".
Mutta. Arvatkaahan, kenen Outolintu-arvostelua on siteerattu Veronica Rothin Kapinallisen takakanteen? Katsokaapa: http://www.risingshadow.fi/library/book/7125-kapinallinen
Olen niin onnellinen. Vihdoin tämä kaikki vaivannäkö alkaa tuottaa hedelmää. Vaikken tietenkään bloggaa maineen tai arvostelukappaleiden toivossa, silti tällainen pieni huomionosoitus lämmittää sydäntä.
Ajattelin pyytää arvostelukappaletta Kapinallisesta. Ja sitten, jos sen satun saamaan, arvostelen sen tänne :) Ja muutenkin, jos jotakuta huvittaa tarjota arvosteltavaa, otan mielelläni vastaan.
Haiskahtaako vähän mainostukselta? ;)
Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina
Ihan ensiksi on sanottava, etten ymmärrä kirjan nimeä. Enkä suomentajan valintaa muuttaa kirjan nimeä. Alkuperäisteoksen nimi oli Rape: A love story. Pidettiinkö tätä nimeä sitten liian sopimattomana, en tiedä. Enkä käsitä kirjan nimen merkitystä. Kirjassa ei ole minkäänlaista kostoa, enkä rakkaustarinaakaan onnistunut löytämään. Liekö nimellä sitten jokin syvällisempi merkitys.
En voi todellakaan sanoa pitäväni tästä kirjasta. Kirja ei ole huono. Se on hirveä. Se on raaka, se on julma, ja voin sanoa, että täytyy olla todella sairas jotta voisi pitää tästä. Vihaan tätä kirjaa, koska kaikki tuo on todellisuutta, enkä haluaisi myöntää sen olevan. On niin helppoa katsoa muualle.
Kirjan kieli mukailee sen teemaa, se on rajua ja suorapuheista, eikä minkäänlaisia hengähdystaukoja ole ollenkaan. Kirja on vain yksinkertaisesti tiivistetty niin täyteen, että lyhyydestään huolimatta sitä on todella raskasta lukea.
SPOILERI!!
Kerrontatyyli on mielenkiintoinen. Ulkopuolinen kertoja (jota ei koskaan mainita nimeltä) kertoo Teena Maguiren, uhrin, tyttärelle Bethille koko tarinan. Mukana on myös joitain kerrontatavaltaan erilaisia lukuja, kuten niitä joissa kerrotaan raiskaajien ratkaisuista - kaikki eivät halua oikeuden eteen ja jopa kuolevat mieluummin.
SPOILERI LOPPU!!
Kadun yhtä asiaa. Hankin tämän omaan hyllyyn (tosin alennushinnalla), enkä luultavasti tahdo lukea tätä enää koskaan uudestaan. En tiedä, tutustunko Oatesin muuhun tuotantoon. Toisaalta, olen jo nyt perumassa lupaustani siitä. etten enää ikinä tartu Coelhon kirjoihin - ja Veronika päättää kuolla on lukulistalla. Eli saatan hyvinkin lukea Oatesilta vielä (joskus) jotain. Kuka tietää?
En voi todellakaan sanoa pitäväni tästä kirjasta. Kirja ei ole huono. Se on hirveä. Se on raaka, se on julma, ja voin sanoa, että täytyy olla todella sairas jotta voisi pitää tästä. Vihaan tätä kirjaa, koska kaikki tuo on todellisuutta, enkä haluaisi myöntää sen olevan. On niin helppoa katsoa muualle.
Kirjan kieli mukailee sen teemaa, se on rajua ja suorapuheista, eikä minkäänlaisia hengähdystaukoja ole ollenkaan. Kirja on vain yksinkertaisesti tiivistetty niin täyteen, että lyhyydestään huolimatta sitä on todella raskasta lukea.
SPOILERI!!
Kerrontatyyli on mielenkiintoinen. Ulkopuolinen kertoja (jota ei koskaan mainita nimeltä) kertoo Teena Maguiren, uhrin, tyttärelle Bethille koko tarinan. Mukana on myös joitain kerrontatavaltaan erilaisia lukuja, kuten niitä joissa kerrotaan raiskaajien ratkaisuista - kaikki eivät halua oikeuden eteen ja jopa kuolevat mieluummin.
SPOILERI LOPPU!!
Kadun yhtä asiaa. Hankin tämän omaan hyllyyn (tosin alennushinnalla), enkä luultavasti tahdo lukea tätä enää koskaan uudestaan. En tiedä, tutustunko Oatesin muuhun tuotantoon. Toisaalta, olen jo nyt perumassa lupaustani siitä. etten enää ikinä tartu Coelhon kirjoihin - ja Veronika päättää kuolla on lukulistalla. Eli saatan hyvinkin lukea Oatesilta vielä (joskus) jotain. Kuka tietää?
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Laura Lähteenmäki - Ikkunat yöhön
No niin, tästä alkaa kevään uutuuskirjoihin tutustuminen! En oikeastaan tiedä muista, jotka voisi niputtaa samaan sarjaan, mutta ainakin Delijanin Jakarandapuun lapsista on tulossa arvostelu. Sekä Ase itse-kirjasta, mutta se on kaukana uudesta ;) Katsotaan nyt, paljonko ehdin postailla, pari viimeistä päivää ovat olleet melko kiireisenä, ja loppuviikkokin todennäköisesti on aika täyteen buukattu.
Mutta asiaan. Eli kirjaan, jonka nimi itsessään riittää herättämään kiinnostuksen: Ikkunat yöhön. Laura Lähteenmäki on kirjoittanut aiemmin pääasiassa nuortenkirjoja, kuten Iskelmiä ja North end-trilogian. Edellä mainitut eivät kiinnostaneet (eivätkä kiinnosta edelleenkään), joten päätin tutustua Lähteenmäen ainoaan (?) aikuisille suunnattuun kirjaan.
Ensiksi on sanottava, että kirja oli hyvin, hyvin sekava. Ja minä vihaan sekavia kirjoja. Kirjan henkilöiden sukulaisuussuhteista ei saanut selvää edes puolessavälissä. Arja ja Asta ovat sisaruksia, hyvä on, mutta entäs Riikka ja Hanna? Roope on Astan, sukutilan hirmuvaltiaan, poika. Entä Jukka, rahahuolissaan rypevä sosiaalipummi? En saanut ollenkaan selvää Jukan osuudesta kirjassa.
Kirjassa poukkoillaan menneisyyden ja nykypäivän välillä. Elsi sairastaa synnytyksenjälkeistä masennusta, ja pari sukupolvea myöhemmin alkaa paljastua eräs melkoisen karmiva juttu. Elsistä nimittäin. Minua ärsytti se, kuinka Astan häiriintyneisyys ja omistushaluisuus laitettiin Elsin masennuksen syyksi. Ja ylipäänsä kaikki muutkin suvun ongelmat. Enkä spoilaa, kun kerron, että niitä on paljon.
Ärsytyksen aiheeksi laskettanee myös nuortenkirjailijan kerrontatyyli. Ja minun käsittääkseni Lähteenmäen nuortenkirjat kuuluvat siihen nuoria reippaasti aliarvioivaan ryhmään. "Siis omg, mun pikkuveli kaipais nyt turvaa ja lohdutusta, so what, mä järjestän kotibileet." Ylipäänsä tuntuu, että kaikki Lähteenmäen kirjojen päähenkilöt ovat rasittavia vastuunpakoilijoita. Sanon "tuntuu, että", koska en ole lukenut kirjailijalta muita kirjoja kuin Ikkunat yöhön.
En taida suositella. Kuka tykkää, niin tykkää. Makuasioista ei voi kiistellä.
Mutta asiaan. Eli kirjaan, jonka nimi itsessään riittää herättämään kiinnostuksen: Ikkunat yöhön. Laura Lähteenmäki on kirjoittanut aiemmin pääasiassa nuortenkirjoja, kuten Iskelmiä ja North end-trilogian. Edellä mainitut eivät kiinnostaneet (eivätkä kiinnosta edelleenkään), joten päätin tutustua Lähteenmäen ainoaan (?) aikuisille suunnattuun kirjaan.
Ensiksi on sanottava, että kirja oli hyvin, hyvin sekava. Ja minä vihaan sekavia kirjoja. Kirjan henkilöiden sukulaisuussuhteista ei saanut selvää edes puolessavälissä. Arja ja Asta ovat sisaruksia, hyvä on, mutta entäs Riikka ja Hanna? Roope on Astan, sukutilan hirmuvaltiaan, poika. Entä Jukka, rahahuolissaan rypevä sosiaalipummi? En saanut ollenkaan selvää Jukan osuudesta kirjassa.
Kirjassa poukkoillaan menneisyyden ja nykypäivän välillä. Elsi sairastaa synnytyksenjälkeistä masennusta, ja pari sukupolvea myöhemmin alkaa paljastua eräs melkoisen karmiva juttu. Elsistä nimittäin. Minua ärsytti se, kuinka Astan häiriintyneisyys ja omistushaluisuus laitettiin Elsin masennuksen syyksi. Ja ylipäänsä kaikki muutkin suvun ongelmat. Enkä spoilaa, kun kerron, että niitä on paljon.
Ärsytyksen aiheeksi laskettanee myös nuortenkirjailijan kerrontatyyli. Ja minun käsittääkseni Lähteenmäen nuortenkirjat kuuluvat siihen nuoria reippaasti aliarvioivaan ryhmään. "Siis omg, mun pikkuveli kaipais nyt turvaa ja lohdutusta, so what, mä järjestän kotibileet." Ylipäänsä tuntuu, että kaikki Lähteenmäen kirjojen päähenkilöt ovat rasittavia vastuunpakoilijoita. Sanon "tuntuu, että", koska en ole lukenut kirjailijalta muita kirjoja kuin Ikkunat yöhön.
En taida suositella. Kuka tykkää, niin tykkää. Makuasioista ei voi kiistellä.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Daniela Krien - Vielä joskus kerromme kaiken
Olen todella onnellinen, että olen vihdoinkin saanut käsiini näin uskomattoman hyvän kirjan. Voisin väittää tätä Krienin esikoisteosta parhaaksi kirjaksi, jonka olen koskaan lukenut. Vielä joskus kerromme kaiken on niitä kirjoja, joita löytää vain silloin kun osaa olla etsimättä.
Mutta nyt saa riittää hillitön hehkutus. Kerron juonesta hiukan, vaikka kirjassa ei juoni olekaan niin suuressa roolissa. Maria (Kyllä joissakin kohdissa hiukan nauratti. Onneksi kirjassa on minäkertoja.) viettää aikaansa maatilalla sukulaisten ja Johannes-poikaystävän luona. Sitten hänen elämäänsä astuu Henner, 40-vuotias naapurinukko. Minusta Henner vaikutti alusta asti jotenkin kieroutuneelta.
Maria ja Henner rakastuvat toisiinsa (Mikäli sitä voi edes rakkaudeksi kutsua), ja Maria alkaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen Hennerin luo. Minun oli vaikea ymmärtää Marian motiiveja. Miksi hän suostui Hennerin "rakastetuksi"? Mitä vikaa Johanneksessa oli?
Tavallaan tämän Marian rakkaudenkaipuun saattoi tulkita kunnollisen isäsuhteen puuttumisena. Tai ehkä minun on vain hankalaa käsittää sitä, miten 16-vuotias tyttö alistuu 40-vuotiaan miehen hyväksikäyttämäksi. En vain voisi nimittää Marian ja Hennerin välistä suhdetta rakkaussuhteeksi.
Vielä joskus kerromme kaiken on hurja ja ristiriitainen lukukokemus. Se herättää ajatuksia ja saa lukijan peilaamaan omaa elämäänsä Marian ja muiden kirjan henkilöiden elämään.
Suosittelen lämpimästi. Jos jakelisin blogissani tähtiä, tämä kirja saisi täydet viisi.
Mutta nyt saa riittää hillitön hehkutus. Kerron juonesta hiukan, vaikka kirjassa ei juoni olekaan niin suuressa roolissa. Maria (Kyllä joissakin kohdissa hiukan nauratti. Onneksi kirjassa on minäkertoja.) viettää aikaansa maatilalla sukulaisten ja Johannes-poikaystävän luona. Sitten hänen elämäänsä astuu Henner, 40-vuotias naapurinukko. Minusta Henner vaikutti alusta asti jotenkin kieroutuneelta.
Maria ja Henner rakastuvat toisiinsa (Mikäli sitä voi edes rakkaudeksi kutsua), ja Maria alkaa keksiä kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen Hennerin luo. Minun oli vaikea ymmärtää Marian motiiveja. Miksi hän suostui Hennerin "rakastetuksi"? Mitä vikaa Johanneksessa oli?
Tavallaan tämän Marian rakkaudenkaipuun saattoi tulkita kunnollisen isäsuhteen puuttumisena. Tai ehkä minun on vain hankalaa käsittää sitä, miten 16-vuotias tyttö alistuu 40-vuotiaan miehen hyväksikäyttämäksi. En vain voisi nimittää Marian ja Hennerin välistä suhdetta rakkaussuhteeksi.
Vielä joskus kerromme kaiken on hurja ja ristiriitainen lukukokemus. Se herättää ajatuksia ja saa lukijan peilaamaan omaa elämäänsä Marian ja muiden kirjan henkilöiden elämään.
Suosittelen lämpimästi. Jos jakelisin blogissani tähtiä, tämä kirja saisi täydet viisi.
Michelle Gagnon - Kukaan ei kaipaa sinua
Ihanaa, pitkästä aikaa pääsin lukemaan nuorten-scifiä - ja vielä uutta sellaista! Ja vieläpä ihan laadukasta, vaikka Holopaisen Molemmin jaloin vähän horjuttikin uskoani tähän genreen.
Kirja alkaa nopeatempoisesti, ja sellaisena se myös jatkuu. Pysyin kyllä perässä, mutta kuvailua oli jätetty melko vähälle. Eli: Noa, kirjan päähenkilö, herää kylmältä metallipöydältä jossain aivan tuntemattomassa paikassa. Hän on oppinut olemaan varuillaan, no, kaikenlaisen varalta, ja hän pakenee. On periaatteessa ihme, että hän onnistuu, sillä Varastoksi kutsutussa paikassa on tiukka vartiointi. Noaa jahdataankin lähes koko ajan.
Peter taas on rikkaan perheen ainoa poika, joka kuluttaa aikaansa hakkeroiden erilaisten yritysten palvelimia. Kun hän törmää Noaan, hän alkaa selvitellä asioita - sitä, mitä Noalle tapahtui, ja ennen kaikkea, miten hänen veljensä Jeremyn kuolema tähän kaikkeen liittyy. Ja mihin hänen vanhempansa ovatkaan menneet sekaantumaan?
Kukaan ei kaipaa sinua on jännittävä ja erikoinen scifi-kirja. Siinä on piirteitä Divergentistä, mutta mukana on myös jotain aivan uutta. Ainoa asia, josta tekisi mieli valittaa, on kansi. Kirja ei saanut ansaitsemiaan kansia.
Jäin myös miettimään tapahtuma-aikaa. Olisiko 2020-luku? Kuitenkin henkilöillä on vielä läppäreitä, iPadeja ja iPhoneja, joiden ainakin minä olen kuvitellut "vanhenevan" kymmenen vuoden päästä.
Kirja on trilogian ensimmäinen osa.
Suosittelen! Erityisesti nuorille lukijoille :)
Kirja alkaa nopeatempoisesti, ja sellaisena se myös jatkuu. Pysyin kyllä perässä, mutta kuvailua oli jätetty melko vähälle. Eli: Noa, kirjan päähenkilö, herää kylmältä metallipöydältä jossain aivan tuntemattomassa paikassa. Hän on oppinut olemaan varuillaan, no, kaikenlaisen varalta, ja hän pakenee. On periaatteessa ihme, että hän onnistuu, sillä Varastoksi kutsutussa paikassa on tiukka vartiointi. Noaa jahdataankin lähes koko ajan.
Peter taas on rikkaan perheen ainoa poika, joka kuluttaa aikaansa hakkeroiden erilaisten yritysten palvelimia. Kun hän törmää Noaan, hän alkaa selvitellä asioita - sitä, mitä Noalle tapahtui, ja ennen kaikkea, miten hänen veljensä Jeremyn kuolema tähän kaikkeen liittyy. Ja mihin hänen vanhempansa ovatkaan menneet sekaantumaan?
Kukaan ei kaipaa sinua on jännittävä ja erikoinen scifi-kirja. Siinä on piirteitä Divergentistä, mutta mukana on myös jotain aivan uutta. Ainoa asia, josta tekisi mieli valittaa, on kansi. Kirja ei saanut ansaitsemiaan kansia.
Jäin myös miettimään tapahtuma-aikaa. Olisiko 2020-luku? Kuitenkin henkilöillä on vielä läppäreitä, iPadeja ja iPhoneja, joiden ainakin minä olen kuvitellut "vanhenevan" kymmenen vuoden päästä.
Kirja on trilogian ensimmäinen osa.
Suosittelen! Erityisesti nuorille lukijoille :)
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)