Veronica Roth - Viillot

Outolintu-sensaation luoja Veronica Rothin uusin teos Viillot on puoleksi avaruusooppera, puoleksi fantasiaromaani. Dystooppisista tunnelmista ja osastoista ei ole kuitenkaan kauaksi kuljettu: Roth on käyttänyt monia edellisen trilogiansa aineksia tässä tarinassa.

Viiltojen maailmassa eri kansat asuvat eri planeetoilla - lukuun ottamatta Urekia, jota asuttavat kaksi viholliskansaa. Kuten meidänkin maailmassamme, aluekiistat ovat raivokkaita ja kaunat toisia kansoja kohtaan elävät vuosikymmeniä. Urek-planeetalla asuva Akos, oraakkelin poika, joutuu spartalaisia ihanteita noudattavien shotetlaisten kaappaamaksi.

Shotet-kansan hallitsijan Ryzekin sisar Cyra on tottunut pärjäämään yksin hirvittävän kivun kanssa, joka on osa hänen niin kutsuttua lahjaansa. Hän pystyy aiheuttamaan valtavaa tuskaa, jopa kuoleman, pelkällä kosketuksella, ja Ryzek ottaa hänen lahjastaan kaiken irti. Akosin lahja kuitenkin paljastuu Cyran pelastukseksi: hänellä on kyky estää toisten ihmisten lahjoja toimimasta. Niinpä Cyran kipu katoaa Akosin koskettaessa häntä.

Kirjan idea on kaikkea muuta kuin uniikki. Viholliskansat, ihmeellisiä kykyjä ja niin ilmeinen rakkaustarina, että jopa odotin Rothin jättävän suhteen platoniseksi ihan kiusallaan. On aivan kuin kirjailija olisi päästänyt ensimmäisen raakaversion painoon; ongelmaksi muodostuu se, ettei Viilloissa ole mitään erityislaatuista. Jälleen yksi YA-avaruusseikkailu romanttisine juonenkäänteineen ei jaksa sykähdyttää enää esimerkiksi Across the Universen jälkeen.

Henkilötkin ovat latteita. Cyra on kuin halpa Daenerys Targaryen -kopio ja Akosin pään sisään kurkistaminen on lähes mahdotonta deskriptiivisen hän-kertojan vuoksi. Outolinnun kekseliäisyyden jälkeen ihmettelen, kuinka Roth on voinut sallia itselleen näin ponnettoman tarinan julkaisemisen. Kenties toisen kirjan kriisistä on tullut toisen sarjan kriisi. Myönnän myös, että itse lukijana odotin turhan paljon.

Viillot ei sykähdyttänyt sitten lainkaan. Wikipedian mukaan kirjalle on tulossa yksi jatko-osa. Saa nähdä, onnistuuko Roth nostamaan rimaansa tämän jälkeen.

Veronica Roth - Uskollinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! (Ja anteeksi, että arvostelu tulee "hieman" myöhässä.)

"Mitä jos vanhempieni Jumala, koko heidän uskonjärjestelmänsä, on vain sepitelmää jonka tarkoitus oli pitää meidät hallinnassa? Eikä se koske vain Jumalaa ja muita yliluonnollisia asioita, vaan käsityksiämme oikeasta ja väärästä, ihannettamme epäitsekkyydestä. Pitääkö kaiken sen muuttua nyt kun tiedämme miten maailmamme on luotu?"

Veronica Rothin Outolintu-trilogia saa kunniakkaan päätöksensä Uskollisessa, jossa nuortendystopiatrilogialle  tyypilliseen tapaan noustaan yrittämään vielä kerran ja koetetaan kaataa oikeamielisiä rakastavaisia riivaava hallitus. Tris ja Tobias koettavat maailmanparantamisen lisäksi myös elvyttää suhdettaan. Kumpi sitten lieneekään vaikeampi tehtävä?

Kuten olen monta kertaa todennut, nuortendystopiagenre tai YA-scifi ylipäänsä on hyvin vaikea uudistaa. Roth tiesi varmasti, mitä oli tekemässä, sillä kirjan maailma on hyvin tarkkaan luotu. Lajityypin kliseitä on tarttunut mukaan, mutta pääosin tarina on hyvin raikas ja aidontuntuinen.

Tris on päähenkilönä keskinkertaisen tuntuinen, mutta silti paljon itsenäisempi ja rohkeampi kuin esimerkiksi Twilightin Bella. Lopussa (ihan paljastamatta juonta - en tahdo spoilata teitä, rakaat lukijani) Tris näyttää myös epäitsekkään puolensa täydellisellä uhrautumisella, jota Vaatimatonkin kadehtisi.

Trilogian muuhun tasoon verraten Uskollinen on jollain tapaa pettymys. Outolintu asettaa sellaiset odotukset koko sarjalle, että niiden ylittäminen on mahdotonta.

Jos kaipaat samankaltaista luettavaa, suosittelisin esimerkiksi Beth Revisin Across the Universea sekä jo klassikoksi noussutta Nälkäpeliä. Toinen Outolintu-elokuva on muuten tulossa elokuvateattereihin maaliskuussa! Minä ainakin menen katsomaan - ehkä jopa ensi-iltaan, kuka tietää? Tätä on kyllä odotettu.

Veronica Roth - Kapinallinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! :)

"Heillä kaikilla on niin pehmeä ääni. He eivät puhu kuiskaamalla kuten vaatimattomat, jotka eivät halua aiheuttaa häiriötä, mutta heidän äänensä on pehmeä, rauhoittava, hiljainen - mietin onko se yksi asia joka opetetaan kokelaille täällä. Millainen puhe, millaiset liikkeet ja millainen hymy parhaiten rakentavat rauhaa."

Tätä on kyllä odotettu. Trisin ja Neljän tarina jatkuu Outolintu-trilogian toisessa osassa, Kapinallisessa. Toivottavasti arvosteluni ei ole aivan liian puolueellinen, koska rakastin edellistä osaa, Outolintua, enkä haluaisi nähdä toisen osan huonoja puolia. Eipä sillä, että niitä nyt niin merkittävästi olisi ollut.

Trilogian toinen osa on usein floppi ja "väliosamainen" tekele. Vaikkei Kapinallinen täysin ylläkään edellisen tasolle, ei se silti mikään munaus ole - useita hienoja teemoja ja ajatuksia on Roth onnistunut jälleen herättämään. Osattomilla on tässä kirjassa merkittävä rooli, ja osastojen väliset ristiriidat kärjistyvät entisestään. Terävistä (eritoten heidän johtajastaan Jeaninesta) on tulossa uhka kaikille osastoille - Uskaliaista puolet ovat Terävien ja puolet Rehtien puolella.

Jossain vaiheessa huomasin häiritseviä yhtäläisyyksiä Beth Revisin Across the Universe: Matka alkaa -kirjaan. Tiedän kyllä, ettei nuortendystopiassa ole helppoa tehdä täysin uniikkia ja vaikutteetonta kirjaa. Myös monta hienoa, Rothin itsekeksimää elementtiä tarinasta löytyy - esimerkiksi osastojako. No, onhan Nälkäpelissä vyöhykkeet ja Across the Universessa aluksen eri kerrokset, mutta silti Rothin kaavailemassa maailmassa on aivan omanlaistaan karmeaa viehätystä.

Kapinallinen ei ole rajua dystopiaa, sillä se on suhteellisen väkivallaton eikä siinä ole vakavaa yksilön vapaudenriistoa. Tietty verta vuotaa, mutta väkivaltaa lähestytään enemmänkin syyllisyyden ja katumuksen tunteiden, ei väkivallalla mässäilyn tai seurauksettoman tappamisen kautta. Trisinkin on vaikeaa tarttua aseeseen tapettuaan ystävänsä. Nälkäpelin Katnissilla tällaista pelkoa tuskin olisi.

Tris on hahmona onnistunut inhimillisyytensä vuoksi. Hän tekee virheitä, mutta vain suojellakseen niitä, joita eniten rakastaa. Neljäkin on kovan kuorensa alla haavoittuvainen. Näiden kahden rakkaustarina onkin sitten aivan uskomattoman ihanaa seurattavaa.

Kapinallinen sujui aika tavoin odotuksieni mukaan, mutta jotain yllätyksiäkin tuli. Miten ihmeessä Roth saa mahduttamaan kaiken tarpeellisen viimeiseen osaan? (Se muuten ilmestyy vasta ensi vuonna. Itken verisiä kyyneleitä.)

Suosittelen tätä kaikille Nälkäpelin, Across the Universen, Tarkoitetun, Deliriumin ja Julman maan ystäville.

Veronica Roth - Outolintu

Odotin tätä kirjaa kuin kuuta nousevaa monta viikkoa. Ja sitten kun sain sen, meinasin kiljua riemusta. Ja kun olin jo lukenut sen, meinasin itkeä, koska se loppui niin pian. Maailmalla tätä hehkutetaan hullun lailla, ja nyt todella ymmärrän miksi. Kun näin tämän Risingshadow'ssa pian julkaistavien kirjojen listalla, ajattelin, että en varmasti lue tuota, koska siinä oli mielestäni ruma kansi. Miten pinnallista. Oikeasti, en voi ymmärtää miten olen saattanut tuomita näinkin mahtavan kirjan pelkän kannen perusteella. No, miten sitten luin tämän kaikesta huolimatta? Näin trailerin elokuvateatterissa, ja kun sain tietää, että elokuva oli tehty kirjan pohjalta, innostuin. Kirjaa ei oltu tosin vielä silloin julkaistu suomeksi, joten varasin sen kirjastosta englanniksi. Suomenkielinen versio tosin ehti hyppysiini ennen alkuperäistä, mutta sehän oli vain hyvä. Vai oliko sittenkään?

Ainoa asia, josta voin Outolintua kritisoida, on sen suomennos. Joistain kohdista huomasi heti tietynlaisen suoraan suomentamisen. Mutta ymmärrän kyllä, että kirja on pitänyt saada äkkiä markkinoille, eikä sen suomennokseenkaan ole silloin voitu käyttää paljoa aikaa. 

Minua ihmetytti myös se, miten sana divergent on jätetty suomentamatta, mutta itse kirjan nimi on suomennettu. Annan kuitenkin kaikki tökeröt tyylivirheet anteeksi, koska kirja itsessään on muuten niin hyvä. Uskon myös, että englanninkielisen version kieli on paljon laadukkampaa.

Mutta entäs se juoni? Outolinnussa eletään tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on jaettu luonteenpiirteidensä ja moraalikäsitystensä mukaan viiteen ryhmään: vaatimattomiin, uskaliaisiin, teräviin ja sopuisiin. Jokaisen taipumukset testataan, mutta testitulos ei silti määrää, mihin ryhmään testattavan tarvitsisi kuulua. Kirjan päähenkilö,Tris, joutuu myös testiin, mutta hänen tuloksensa ovat epäselvät: Hän on divergentti, ihminen jolla on taipumuksia useampaan ryhmään. Testaaja painottaa, ettei tuloksesta saa puhua kenellekään, sillä johtajat vainoavat tällaisia poikkeuksia. Periaatteessa vainoaminen johtuu siitä, että divergenttejä on mahdoton manipuloida, sillä he osaavat ajatella asioita monelta eri kantilta, eivätkä usko kaikkea mitä heille kerrotaan.

Ryhmiin kuuluvilla on siis yksi tietty ajatustapa, eivätkä he osaa ajatella muulla kuin omalla tavallaan. Divergentit muistuttavat enemmän tämän nykyisen maailman ihmisiä. Mieleeni tulikin, onko ryhmiin erottelu jotenkin kärjistänyt ristiriitoja ennestään.

Sitten on myös niitä, jotka eivät ole sopeutuneet ryhmäänsä: Heitä kutsutaan osattomiksi, ja he asuvat kaupungin laidoilla slummeissa. Eli kirjassa osoitetaan hyvin se, kuinka ihmiset eivät voi koskaan rakentaa täysin toimivaa yhteiskuntajärjestelmää, sillä aina on niitä, jotka tippuvat jonnekin väliin, niitä jotka eivät löydä omaa paikkaansa.

Suosittelen... No voi hyvänen aika, kaikille! Niille, joita kiinnostaa edes vähän ja myös niille joita ei kiinnosta ollenkaan.