perjantai 27. helmikuuta 2015

Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki

Kiitos arvostelukappaleesta!


Pieni ajatusleikki tähän alkuun. Kuvitelkaa, että olette lukeneet jotain kirjaa (tai kirjasarjaa), nauttineet siitä. Olette suorastaan ahmineet sitä ja tahmanneet kätenne kirjalliseen hilloon.

Mutta. Sitten.

Tulee vastaan viimeinen sivu. Ja vaikka siihen on kuinka yrittänyt valmistautua, se tulee silti. Väistämättä. (Tähän väliin joku nihilistinen, kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt ******* voisi huomauttaa, että kaikki kiva loppuu aikanaan ja se pitää vain hyväksyä.) Pieni mutka matkassa: en halua. Haluan lukea Varjojen kaupunkeja ikuisesti ja nauraa, itkeä ja pyöritellä silmiäni Claryn ja Jacen vuoksi. Haluan!

Jos jossain todella on taivas täynnä jumalia, uskon, että kirjallisuudella on oma suojelijansa. Ja että tämä kyseinen jumala on antanut maailmalle Claren kaltaisen kyvykkään taiteilijan. Toinen vaihtoehto on toki se, että Clare on itseoppinut, luontaisesti lahjakas ja motivoitunut. No niin. Voimme siis unohtaa jumalat.

Nuorena ihmisenä minun on toki ymmärrettävä, että vanhempi väestö (lue: nihilistiset, kyyniset, elämäänsä kyllästyneet ja niin edelleen) ei ehkä pidä koko sarjaa minkään arvoisena, mutta tällaiselle kokemattomalle untuvikolle se tarjoaa hienoja, yllättäviä kokemuksia. Minulle Varjojen kaupungit -sarja on innoittaja ja inspiroija. Se myös ruokkii romantikon mieltäni. Rakastan fantasiaa, hyvän ja pahan vastakkainasetteluja ja hykerryttäviä rakkaussuhteita, ja Taivaallisen tulen kaupunki tarjoaa noita kaikkia!

Voitte siis varmasti kuvitella pettymystäni, kun tajusin, että se on ohi. Ihan todella, todella ohi. Pitänee ottaa uusintakierros. Toinen lukukerta tuskin voi olla koskaan niin vaikuttava kuin ensimmäinen, mutta pitää toivoa parasta.

Koko kirjasarjasta sanon sen verran, että Clare kasvattaa hienosti jännitettä tarinan edetessä. Varjojen kaupungit on kuin matka taivaasta helvettiin ja takaisin, täynnä seikkailua ja suuria tunteita. Kirjan maailma on upea: kirjailija on näennäisestä moderniudesta huolimatta onnistunut tuomaan tarinaan häivähdyksiä goottilaisuudesta ja mytologioista. Eivätpä salatieteetkään kauaksi jää.

Taivaallisen tulen kaupunki on loppuhuipennuksena ainutlaatuinen. Loppu on eeppisyydessään tunteita kuohuttava, eli kyyneleiltäkään ei vältytä. Clare ei onneksi missään vaiheessa vajoa synkistelyyn, vaan varjometsästäjät pitävät pään aina pystyssä ja kulkevat uusia haasteita kohti. Toisaalta kirjailija ei myöskään alentunut tyypilliseen nuortenkirjavirheeseen, eli vaarallisen ja vaikutusvaltaisen hahmon (Jacen!) muuttamiseen nössöksi herkistelijäksi.

Lukekaa, lukekaa, lukekaa! Parempaa kirjaa ei voi toivoa. (Tuulen nimeä ei lasketa.)

Timo K. Mukka: Elämä ja teokset

Olen tehnyt kaikki Timo K. Mukka -aiheiset tekstit opiskelujen piirissä, joten siksi kirjailijan ja kirjojen käsittelytapa on vähän poikkeava. Toivon kuitenkin teidän kaikkien nauttivan näistä pienistä kirjoitelmistani!


Elämä

Evakkomatkalla Böllnäsissä vuonna 1944 syntynyt Timo K. Mukka oli lappilainen kirjailija (Kirjasampo.fi). Hän vietti lähes koko elämänsä pienessä Orajärven kylässä, Pellon pohjoispuolella (Paasilinna 1974, 12). 


Mukan taiteellisuus huomattiin jo lapsena. Hän oli lahjakas piirtäjä, maalari ja laulaja. 13-vuotiaana sairastettu aivokalvontulehdus muutti Mukan iloisen olemuksen synkän vihamieliseksi. Hän kulki kylillä muiden nukkuessa, rauhattomana ja levottomana. Noihin aikoihin hän yritti itsemurhaa (Paasilinna 1974, 20-21, 28-29).

14-vuotiaana Mukka sai kirjoituskoneen ja alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Se oli eläimellisen kiihkeä kertomus, jonka sanoma kuitenkin taittui seksuaalisesta poliittiseksi kirjan keskivaiheilla. Kustantaja hylkäsi teoksen. Tästä suivaantuneena Mukka päätti lopettaa kirjoittamisen kokonaan (Paasilinna 1974, 35-36, 38, 40).

Mukka kävi hetken Suomen Taideakatemian koulua, jossa hän tapasi tulevan vaimonsa, Tuula Pekkolan. Pekkola piti Mukkaa aluksi outona ja hysteerisenä, mutta lopulta pari rakastui ja kihlautui (Paasilinna 1974, 42, 44, 46).

17-vuotiaana Mukka sai valmiiksi Maa on syntinen laulu -kirjan ja lähetti sen Gummerukselle. Kustantaja oli innoissaan, mutta silti hiukan epävarma, sillä Millerin Kravun kääntöpiirin tapaus oli vielä tuoreessa muistissa. Kirja julkaistiin, mutta teilattiin armotta - sitä ei hyväksytty edes Pellon kirjastoon. Samoihin aikoihin Mukan esikoisteoksen kanssa ilmestynyt Juhannustanssit sai median jakamattoman huomion, ja Maa on syntinen laulu jäi syrjään (Paasilinna 1974, 58, 63, 66).

Sekä Mukan teokset että Salaman Juhannustanssit ajoittuvat 1960-lukua repineisiin kirjallisuuden ristiriitoihin, aikaan, jolloin vastakkaiset näkemykset taistelivat paikastaan kirjallisuuden kentällä (Koppa). Sotienjälkeinen murros oli selvästi nähtävissä (Lahtinen 2013, 9). 

Mukka kirjoitti Tabun vuonna 1963 (Paasilinna 1974, 75). Sen aiheet ja symboliikka olivat hyvin samankaltaisia kuin esikoisteoksessakin (Lahtinen 2013, 63). 1965 kirjoitettu Täältä jostakin taas oli armeija-aiheinen teos (Paasilinna 1974, 80), joka voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon (Lahtinen 2013, 85). Vuonna 1970 Mukka kirjoitti viimeisen teoksensa, Kyyhkyn ja unikon. Hän suunnitteli Lappi-aiheista suurteosta, mutta ei koskaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa (Paasilinna 1974, 180, 192).

Mukka puhui paljon lähestyvästä kuolemastaan jo viimeisen teoksen julkaisuvuonna. Hymyn julkaisema valheellinen artikkeli ja häätö Pellon kunnasta saattoivat edistää kirjailijan menehtymistä, mutta hyvin todennäköisiä syitä olivat kuormittava ja epäterveellinen elämä. Timo K. Mukka kuoli Rovaniemen sairaalassa vuonna 1973 (Paasilinna 1974, 205-206, 212, 218, 220-221).

Teokset

Maa on syntinen laulu (1964)
Tabu (1965)
Täältä jostakin (1965)
Laulu Sipirjan lapsista (1966)
Punaista (1966)*
Koiran kuolema (1967)**
Ja kesän heinä kuolee (1968)
Lumen pelko (1970)**
Kyyhky ja unikko (1970)

*runokokoelma
**novellikokoelma

(Kirjasampo.fi)

Maria xxxxxx
5.10.2014

tiistai 17. helmikuuta 2015

Veronica Roth - Uskollinen

Kiitos arvostelukappaleesta, Otava! (Ja anteeksi, että arvostelu tulee "hieman" myöhässä.)


"Mitä jos vanhempieni Jumala, koko heidän uskonjärjestelmänsä, on vain sepitelmää jonka tarkoitus oli pitää meidät hallinnassa? Eikä se koske vain Jumalaa ja muita yliluonnollisia asioita, vaan käsityksiämme oikeasta ja väärästä, ihannettamme epäitsekkyydestä. Pitääkö kaiken sen muuttua nyt kun tiedämme miten maailmamme on luotu?"

Veronica Rothin Outolintu-trilogia saa kunniakkaan päätöksensä Uskollisessa, jossa nuortendystopiatrilogialle  tyypilliseen tapaan noustaan yrittämään vielä kerran ja koetetaan kaataa oikeamielisiä rakastavaisia riivaava hallitus. Tris ja Tobias koettavat maailmanparantamisen lisäksi myös elvyttää suhdettaan. Kumpi sitten lieneekään vaikeampi tehtävä?

Kuten olen monta kertaa todennut, nuortendystopiagenre tai YA-scifi ylipäänsä on hyvin vaikea uudistaa. Roth tiesi varmasti, mitä oli tekemässä, sillä kirjan maailma on hyvin tarkkaan luotu. Lajityypin kliseitä on tarttunut mukaan, mutta pääosin tarina on hyvin raikas ja aidontuntuinen.

Tris on päähenkilönä keskinkertaisen tuntuinen, mutta silti paljon itsenäisempi ja rohkeampi kuin esimerkiksi Twilightin Bella. Lopussa (ihan paljastamatta juonta - en tahdo spoilata teitä, rakaat lukijani) Tris näyttää myös epäitsekkään puolensa täydellisellä uhrautumisella, jota Vaatimatonkin kadehtisi.

Trilogian muuhun tasoon verraten Uskollinen on jollain tapaa pettymys. Outolintu asettaa sellaiset odotukset koko sarjalle, että niiden ylittäminen on mahdotonta.

Jos kaipaat samankaltaista luettavaa, suosittelisin esimerkiksi Beth Revisin Across the Universea sekä jo klassikoksi noussutta Nälkäpeliä. Toinen Outolintu-elokuva on muuten tulossa elokuvateattereihin maaliskuussa! Minä ainakin menen katsomaan - ehkä jopa ensi-iltaan, kuka tietää? Tätä on kyllä odotettu.