Roxane Gay - Bad feminist

"Ana hämmästelee kaikkea ääneen tai ajatuksissaan niin usein, etten pysy laskuissa, Trilogiassa on sen verran pakko-oireista toistoa, että siitä saisi oivan juomapelin, jonka tavoitteena on tuhota jonkun maksa. Ota huikka joka kerta kun Ana hämmästelee. Ota huikka joka kerta kun Ana puree alahuultaan (mikä muuten saa Christianin haluamaan häntä, vaikka väkisin). Ota huikka joka kerta kun Christianin kämmen värähtää koska hän haluaa piiskata Anaa. Ota huikka joka kerta kun Ana ajattelee Christianin olevan arvoituksellinen tai oikukas. Ota huikka joka kerta kun Ana pohtii Christianin käsittämätöntä komeutta. Ota huikka joka kerta kun Ana muuttuu omistushaluiseksi, koska joka ikinen sinkkunainen silmäilee Christiania himoiten eikä saa sanaa suustaan tämän läsnäollessa. Ota huikka joka kerta kun juoni lähtee täysin raiteilta. Peliä voi jatkaa loputtomiin."

Haluaisin oikeasti kopioida Roxane Gayn Bad Feminist -teoksesta löytyvän esseen Mikä prinssi Uljaassa on vikana? tänne kokonaisuudessaan, koska a) onhan se nyt älyttömän hauska ja b) sen verbaalitykityksen tahtiin on paljon luontevampaa nyökytellä päätään kuin rodullistamisteksteihin ja muihin kirjasta löytyviin esseisiin. Lisäksi tekstissä, varsinkin tässä eräässä esseessä, on sitaatteja, joista voisi tehdä vaikka huoneentaulun: "[Christian] repii kondomipaketin auki Anan tuijottaessa hänen valtavaa munaansa hämillään, koska on niin viaton ja puhdas. Tietenkin. Christian sanoo: 'Älä huoli... sinäkin laajenet.' Ihminen voi sanoa eläneensä vasta kun on lukenut tällaista proosaa."

Populaarikulttuuria käsitellessään Gay on parhaimmillaan. Hän osoittaa terävästi kohti nykyviihteen ongelmakohtia, erityisesti sitä, miten naisia ja etnisiä ryhmiä käsitellään sarjoissa ja elokuvissa tavalla, joka on kaukana ansaitusta. Huolimatta siitä, mitä sanotaan taiteesta, elämästä ja siitä kuinka ne matkivat toisiaan, hänen esseensä tosielämän tapauksista - erityisesti rodusta - lähinnä ärsyttävät minua.

Jossain kohtaa aloin olla kurkkuani täynnä sitä, kuinka ensin jankutetaan sivukaupalla sitä, kuinka valkoihoisuuden ei tulisi olla normi, mutta sitten puhutaankin "mustuuden kokemuksesta". Mikä mustuuden kokemus edes on? Minulla ei ole valkoihoisuuden kokemusta, eikä monella muullakaan, joilta asiasta kysyin, enkä usko sen johtuvan siitä, että ihonväriäni on aina pidetty normina länsimaisessa maailmassa. 

Monesta kohtaa varsinkin Piiat-elokuvaa käsittelevästä esseestä sai sellaisen käsityksen, etteivät amerikkalaiset (tai ainakaan Gay heidän edustajanaan) ole päässeet yli historiastaan, joka rakentuu käytännössä sorrolle - ensin intiaanien, joista Gay ei lausu halaistua sanaa, ja sitten mustien, jota kirjailija jaksaakin vatvoa niin paljon, että lukija saattaa tuntea lillukanvarsien kutittelevan korviaan.

Myös se, kuinka Gay paheksui vaikkapa elokuvantekijöiden sukupuolta tai ihonväriä, sai minut hämmentymään. Eikö kirjoittaja tehnyt juuri sen, mitä paheksuu sydämensä pohjasta - tuomitsee kevein perustein ihmiset vain ulkoisten seikkojen perusteella?

Teoksessa on myös esseitä, joita lukiessa tuli lähes fyysisesti paha olo - väkivalta ja ahdistelu, jota kirjoittaja on kohdannut, saivat minut tuntemaan myötätuntoa ja jopa tuskaa.

Kokonaisuutena teos on toimiva. Gay palaa loppujen lopuksi samoihin teemoihin essee toisensa jälkeen, teksti on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Uskon, että esimerkiksi lukupiirikirjana tämä teos voisi toimia, sillä sen aiheet ovat suosittuja väittelyn aiheita - ainakin omassa ystäväpiirissäni.

Arvostelukappale.