Kirjan upea suomenkielinen kansi.
Fantasia elää! Ja ei pelkästään nuortenfantasia, vaan myös ihan tällainen "aikuisfantasia", jossa päähenkilöt ovat kypsempiä ja harkitsevaisempia kuin teineille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa. Mukavaa saada kerrankin luettavaksi tämänkaltaista kirjallisuutta (joka ei kuitenkaan painotu sinne makuukamarin puolelle).
Esikoisteoksia on aina kiva lukea, koska niissä on vielä sitä ihanaa herkkää pateettisuutta, joka karisee enemmän kirjoittamisen myötä. Niissä on sellaista... Kunnianhimoa. Parhaansa pystymistä ja riman kirkasta ylittämistä.
Kirjan kansi herätteli jo tietynlaista tunnelmaa. Ajattelin, että kirja on täynnä verta ja käyskentelyä hylätyillä hautausmailla, mutta ei se sitten ollutkaan aivan sitä, mitä odotin. Miljöö oli silti onnistunut, vaikka odotinkin jotain gootahtavampaa. Enemmän Udolphon kaltaista.
Kirja kulkee kahdessa ajassa. Yleensä tämänkaltainen ratkaisu on joko totaalinen emämunaus taikka sitten täydellinen loistoidea. Alexander on kyllä onnistunut aikaratkaisussaan. Kaikki paljastuu pala palalta, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.
Faktat olivat hallussa ihan hyvin, paitsi että satanismi ei todellakaan ole mitään saatananpalvonnan kaltaista pseudokristillisyyttä vaan yksi pakanauskovaisuuden muoto. Näin Saatanallisen Raamatun lukeneena ja aiheeseen tutustuneena voin sanoa, ettei tuon pikkuseikan varmistus olisi vienyt muutamaa minuuttia kauempaa. Muuten eenokinkieliset aakkoset olivat ihan kiehtova juttu. Tosin kirja ei onnistunut tässäkään tarjoamaan mitään uusia myyttejä. Suunnilleen kaikki lukijalle välitetty tieto löytyy Wikipediastakin.
Vaikka arvostankin taustatutkimusta, juoni on ensisijainen. Periaatteessa tässä oli havaittavissa ilmiö, jota kutsun "alkumateluksi", eli tapahtumien myöhäinen käynnistyminen. Menneisyydessä kylläkin tapahtui sitäkin enemmän.
Hahmoista pidin - ja kovasti, vaikka osa herättikin "pientä" vastenmielisyyttä. Oliko Edward Kelley (joka muuten on todellinen historiallinen hahmo John Deen ohella) todella kosketuksissa enkeleihin vai pelkkä harhainen skitsofreenikko? Vaikka kirjan lopussa tähän periaatteessa vastaus annetaankin, asiaa voi jäädä miettimään myöhemminkin. Muistaakseni "todellisessa tarinassa" enkelten äänien kuulija olisi ollut itse Dee, mutten voi olla varma. Wikipediasta sekin tieto varmaan löytyy.
Englanninkielisen version kansi.
Nykypäivässä Sadie taas on äärimmäisen uskottava hahmo. Kiltti tyttö, joka yhden illan irtioton jälkeen on (periaatteessa) kuollut, kapinoi aluksi mutta ymmärtää lopulta, mikä on hänelle parhaaksi ja muuttuu kypsemmäksi kuin monet aikuiset ympärillään. "Koettelemukset jalostavat" on totta, ainakin jos tarkastellaan tätä kirjaa.
Jackdaw'n (eli Jackin) ja professori Felix Guichardin välinen romanssi on lähinnä kiusallista seurattavaa. Se tuntui lähinnä päälleliimatulta, tarinaan väkisin tungetulta elementiltä. Mutta hahmot itsessään olivat onnistuneita, hekin koettelemustensa jalostamia hahmoja, joiden kyseenalaisiakin ratkaisuja saattoi ymmärtää.
Elämän ja kuoleman salaisuudet on siitä monipuolinen kirja, että sitä voidaan pitää paitsi kasvutarinana, ns. mainstreamfantasiana, kauhukertomuksena, mutta myös oikean ja väärän raivokkaana kamppailuna. Uskollisuus nousee teemana molemmissa ajoissa esiin, ja se kummittelee oikeastaan taustalla joka hetkessä. Voidaan jopa miettiä, onko kirjan "pahis" uskollinen omalle mieliteolleen. Ja sitten tietty se, mitä uskollisuus on. Oma valinta vai riippuvuutta?
Oli mielenkiintoista, kuinka Erszébet Bathory oli vedetty tähän juttuun mukaan. Omien tietojeni mukaan Deen ja Kelleyn ja Erszébetin polut eivät missään vaiheessa kohdanneet. Toisaalta se versio, joka Bathorysta oli tehty, oli jotain aivan toista kuin todellisuus. Vai oliko sittenkään..?
Legendat saavat mielessä nostetta tätä kirjaa lukiessa. Kirja on monessa mielessä onnistunut. Suosittelen.
Mukava kun löysin blogiisi. ( : Yritin löytää infoa, onko tämä Elämän ja kuoleman salaisuudet lukemisen arvoinen. Ja vaikuttaisi olevan,
VastaaPoistaOnhan tämä! :) Ja kiva, kun blogistani oli iloa ^^
VastaaPoistaOotko sä koskaan lukenut Agatha Christien kirjoja?
VastaaPoistaEn, mut ehkä pitäis ;) Oon kyllä kuullut niistä paljon hyvää.
PoistaMinäkin tykkäsin tästä (itselläni tosin vielä bloggaamattomana) ja olen samaa mieltä, että suomalaiset kannet ovat kyllä todella onnistuneet. Tajusin vasta luettuani, että kannessahan onkin veripisara :)
VastaaPoistaJackin ja Felixin juttu oli kieltämättä vähän päälleliimatun ja turhan oloinen. Kirja olisi varmasti toiminut ilman sitäkin.
Niinpä. Harvemmin suomenkielisessä versiossa on tarinaan sopivammat kannet verrattuna alkuperäiseen! Laitoinkin tuon toisen kuvan vähän vertailun vuoksi.
PoistaSuomalaisen version kansi on herättänyt ihastusta muuallakin. Itse katsoin ensin, että kappas, siinähän on punainen plektra... Noin muuten kiva huomata, että kirjasta itsestäänkin on pidetty. Terveisin kirjan suomentanut Sami H.
VastaaPoistaKiitos kommentista! :) Kun katsoo kauempaa, kuvio tosiaan näyttää plektralta ^^'
Poista