John Green - Teoria Katherinesta

Kolme Greenin romaania luettuani voin todeta, että täydelliseen nuortenromaaniin tarvitaan vain traagisia rakkauskuvioita, neuroottiset päähenkilöt, mysteeri ja road trip. Aivan täydellisyyttä ei tämä viimeksi suomennettu Teoria Katherinesta ole, mutta rimaa se kyllä hipoo. 

Kun yhdeksästoista Katherine-niminen tyttöystävä jättää Colinin, hän on sydän säpäleinä. Onneksi höpsö Hassan pelastaa ystävänsä pulasta viemällä hänet matkalle, jolla on tarkoitus käydä kruununprinssi Franz Ferdinandin viimeisellä leposijalla. He vierailevat haudalla, mutta se johtaa johonkin vieläkin jännittävämpään.

Hahmot ovat hykerryttäviä: Colin, joka on hieman erikoinen useine kiinnostuksenkohteineen, koettaa kamppailla myrskyävän tunne-elämänsä kanssa. Sosiaalisesti älykäs Hassan puolestaan tukee kyllä kaveriaan, mutta kasvaa tarinan edetessä paljon muuksikin kuin pelkäksi sankarin aseenkantajaksi.

Teoria Katherinesta on kirja niille, jotka janoavat paitsi järkeä myös tunteita koskettavia tarinoita. Green tuntee nuoruuden ytimiä myöten: turhia herkistelemättä hän kuvailee identiteetin kanssa kamppailua, ystävyyttä - ja rakkautta, joka on vielä suloisen viatonta. 

Yhä edelleen erilaisuuden teema korostuu, aivan kuten Tähtiin kirjoitetussa virheessä ja Arvoitus nimeltä Margossa. Green myös kuvaa yksilön ainutlaatuisuutta ja silti samankaltaisuutta hämmästyttävän tarkkanäköisesti. 

Kirja on viehättävän älyllisesti rakennettu. Matematiikasta jotain tajuava (Hmm, mikä differentiaalilaskenta..?) saa varmasti paljon irti Colinin hillittömistä kaavoista ja yrityksistä ennustaa parisuhteidensa kestoa. Lopulta päähenkilökin tosin ymmärtää, että kaikkea tässä maailmassa ei voi mahduttaa logiikan piiriin.

Jos antaisin tähtiä, tämä saisi varmasti täydet viisi. John Green on aikamme huippuja, mitä realistiseen nuortenkirjallisuuteen tulee.

Arvostelukappale.

Kirsti Mäenpää - Mikko Tappura

En edes tiedä, kuinka törmäsin tähän kirjaan. Luen omakustanteita erittäin harvoin (mielelläni en koskaan), mutta jollain tapaa pidin Mikko Tappurasta. Virallisestihan kirja ei kai mikään omakustanne ole, vaan kustannusosakeyhtiö Kesuuran julkaisema kirja, mutta kyseinen kustantamo julkaisee nettisivujen mukaan myös omakustanteita.

Nivalalainen Mikko Tappura karkotetaan Siperiaan rangaistukseksi puukon kanssa heilumisesta. Hän ei kauaa työleirillä viihdy, vaan karkaa jalan läpi kylmän ja kolkon Venäjän. Yllättäen ihmiset ovat aivan avuliaita, vaikka tunnistavatkin hänet vankikarkuriksi.

Tappura on henkilönä hyvin inhimillinen. Kuinka häneltä voitaisiin täydellisyyttä odottaakaan? Karkuri, joka kaipaa takaisin kotiin rakastetunsa luokse, on varmastikin enemmän epätoivon ajama kuin jalojen aatteiden ruumiillistuma. Myös kirjan muut hahmot ovat häkellyttävän ja jopa viehättävän inhimillsiä.

Seutuhistorian kannalta kirja olisi varmasti vielä kiinnostavampi, sillä Mikko Tappura oli ellei todellinen, niin ainakin legendaarinen henkilö. Siperiaan myös karkotettiin 1800-luvulla paljon suomalaisia, joten Mikon tarina voisi olla kenen tahansa leiriltä karanneen tarina. Itselläni ei ole Nivalassa mitään sukujuuria tai tuttuja paikkoja, mutta silti kirja maalasi jonkinlaisen kuvan kaupungista ja sen historiasta.

Historiasta kiinnostuneelle kirja on varmasti innostavaa luettavaa. Itse lähden tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen etsimään tietoa suomalaisista Siperian työleireillä 1800-luvulla.

Kerstin Gier - Liitto

Unien kirjat -trilogian viimeinen osa on hauskuudestaan huolimatta haikeaa luettavaa. Taas pitää heittää hyvästit ihanalle maailmalle, jossa tuli viettäneeksi tuntikausia kirjoja lukiessa ja tapahtumia pohdiskellessa. No, on vain toivottava, että Gummerus jatkaa Gierin kirjojen kääntämistä vastakin.

Liitossa Liv ja Henry miettivät seurustelusuhteensa viemistä uudelle tasolle. Liv kärsii alemmuuskompleksista ja päättää kertoa pienen valkoisen valheen, joka johtaa hillittömiin kommelluksiin. Seurusteluasioiden pohdiskelulle ei kuitenkaan jää aikaa, sillä tulevan auringonpimennyksen koittaessa koko porukan uskotaan tuhoutuvan. Hieman irralliseksi jäävä juonikuvio ei sinänsä häiritse, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää toki tässäkin kirjassa, tosin ei niin paljon kuin aiemmissa. Liitto keskittyykin melko lailla päähenkilöiden ihmissuhdeongelmien puintiin.

Livin pikkusisko Mia yllättää salapoliisin taidoillaan. Pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän muistuttaa itseäni lapsena. Olin kiinnostunut mysteereistä ja epämääräisistä salatieteistä. Myös muut hahmot hurmaavat, myös pahikset - ja eritoten pahikset, jotka eivät ole mustavalkoisia millään tapaa (kuten eivät hyviksetkään). Gier on onnistunut luomaan nuortenkirjalle epätyypilliset ambivalentit hahmot.

Itseäni kirja inspiroi kirjoittamaan. Jos olisin kirjailija, haluaisin ehdottomasti kirjoittaa jotain tällaista. Gierillä on sana hallussa, hahmot viehättävät, miljöö innostaa ja tarinakin on uskomattomassa nosteessa. Vau! Kunpa itselläni olisikin yhtä terävän humoristinen tapa kirjoittaa.

Yhtä ainoaa asiaa moitin: loppua. Secrecyn arvoitus paljastuu (ja tätähän tuskin spoilaamiseksi lasketaan, vai mitä?), mutta se, mitä siitä seuraa, sai minut hautaamaan pääni käsiini ja kirkumaan epäuskosta. Kirjan lukeneet, varmaankin arvaatte, mitä tarkoitan.

Kirjan kansia ja ulkoasun suunnittelua ylipäänsä ei voi kuin ylistää. Myös kääntäjä Heli Naski on tehnyt erinomaista työtä sanaleikinomaisten lausahdusten kääntämisessä. Kirjaan on panostettu, ja sitä on ilo katsella.

Arvostelukappale.

Heli Slunga & Jaana Seppänen - Lapin Lolita

Pitkään aikaan ei ole tullut vastaan kirjaan, joka olisi samaan aikaan näin ahdistava, hupaisa, pysähtynyt ja tapahtumia täynnä. Bitch lit -kirja saa kyllä pohtimaan moraalia ja seksuaalisuutta enemmän kuin tarpeeksi.

Irene on lappilaistyttö, joka on päättänyt repäistä vanhan elämänsä riekaleiksi kerralla: hän muuttaa Helsinkiin aikeenaan myydä neitsyytensä huutokaupalla. Monenkirjavien ilmoitusten joukosta löytyy Johtaja, joka ei ole oikeasti johtaja mutta silti valmis maksamaan tarpeeksi.

Nämä kaksi ihmistä tapaavat ravintolassa, ja kirjan tapahtumat keskittyvät pääasiassa yhden ainoan aterian ympärille. Aluksi hahmot ovat hiukan etäisiä, mutta keskustelun ja takaumien edetessä molemmista paljastuu elämän kolhima ja rikkinäinen ihminen. Kirja on traagisen absurdi: lukija tuntee väkisinkin sääliä juuri niitä hahmoja kohtaan, joita pitäisi vihata.

Irenen kanssa samassa hostellissa asuva Nadja on strippari, joka tarjoaa myös privaattiesityksiä. Hän ikävöi lastaan, Mashaa, ja kuten kirjan takakansi sanoo, haaveilee tavallisesta elämästä. Hän ei ole ainoa huora hostellissa: muutama muukin nainen on asettunut sinne asumaan. Prostituoidun elämää kuvataan realistisesti kuitenkaan turhia liioittelematta.

Venäläisnaiset eivät sinänsä tarinaan liity, mutta varsinkin Nadjalla on suuri osuus Irenen seksuaalisuuden muodostumisessa. Irene tarkkailee Nadjaa ja valehtelee nimensäkin nimeten itsensä uudelleen tämän mukaan. Hän ikään kuin koettaa samaistua prostituoituihin, vaikka koko ajan miettiikin, onko hänen käytöksensä sopivaa.

Johtaja taas muistelee muutaman vuoden takaista Thaimaan-reissua, jolla hän tutustui Songiin, paikalliseen prostituoituun. Ongelma vain oli, että Johtaja oli naimisissa ja Song runsaasti alaikäinen.

Seksi ei ole mikään helppo asia, mikäli tätä kirjaa on uskominen. Ihminen voi riisua vaatteensa, mutta ei kokemuksiaan, ja kaikki teot vaikuttavat myöhempään elämään. Kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa, ja siitä jäikin vähän likainen jälkimaku. Kiitän kuitenkin sitä, että kirja oli älyllisesti kutkuttava ja sisälsi hienot, moniulotteiset henkilöhahmot.

Arvostelukappale.

Sieluni hymyt -haaste

Nyt kesän puskettua itsensä kynnyksen yli on aika juhlistaa tätä vuodenajoista lyhintä ja siksi ihaninta Sieluni hymyt -haasteella. Listaan "pieniä ja suuria asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi" - ja onnellinen kannattaa olla, uskokaa pois!

1. Ystävät. Hetkeksi havahduin miettimään maailmaa, jossa olisin aivan yksin ja vailla ketään, jolle puhua. Ystävät, kaverit ja jopa tutut ovat tärkeitä.
2. Kirjat.
3. Kun aurinko paistaa suoraan silmiin. Ihan sama, vaikka tulee ryppyjä!
4. Sähköpostiviestit ja niiden lueskelu.
5. Unelmat. Havahtuminen todellisuuteen ei pilaa mieltä ollenkaan.
6. Hengittäminen vastatuulessa. Keuhkot täyttyvät vaikeuksitta.
7. Puoli-ilmaiset valkosuklaakonvehdit.
8. Niin paljon vapaa-aikaa, ettei tiedä, miten sen käyttäisi.
9. Maisema, josta 3/4 on puhdasta vihreää.
10. Maailman toisella puolella asuvat ihmiset, jotka silti voi sanoa tuntevansa.
11. Queen of Peacen riipaiseva alkusoitto.
12. Kerli.
13. Aivan teräväksi teroitettu lyijykynä.
14. Tarinoiden kehittely.
15. Kirjaston kokoelmiin hankitut Game of Thrones -boksit.
16. Virheetön kielioppi keskustelupalstalla. (Harvinaisuus, eikä nyt puhuta Risingistä.)

16 hymyä, jotka jaan ehkä seuraaville vastaantulijoille. Blogimaailman kulkijoista haastan seuraavat hymyilemään takaisin:

Reader, why did I marry him?
Notko, se lukeva peikko
Lähettäkää minulle kirjoja

Perttu Häkkinen & Vesa Iitti - Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä

Olen aina ollut kiinnostunut okkultismista ja salatieteestä. Ulkomailla on tapahtunut yhtä sun toista ja monenlaisia henkilöitä on kavunnut historian lehdille - vaikuttavimpana mainittakoon vaikkapa H. P. Blavatsky - mutta koto-Suomen pienissä piireissä esoteerikkoja on ollut aika vähän. Tai sitten ei, voisi ajatella luettuaan tämän kattavan kokoelman suomalaisista okkultisteista. Tattarisuon tapauksesta aina Tapio Kotkavuoreen asti suomalaisen mystiikan holveja valaiseva teos esittelee monenlaisia maagikoita, teosofeja ja (kenties) hullujakin.

Kirjailijat suhtautuvat aiheisiinsa toisaalta humoristisella lämmöllä ja toisaalta kunnioittavan vakavissaan. Taustatyö on tehty huolella, ja lukija tyytyväisenä havaitsee, kuinka suomen kieli taipuu Häkkisen ja Iitin kirjoitustyylin kaltaiseen ilotteluun. Sekä sisältö ja muoto ovat siis paremmat kuin voisi edes odottaa. Eräässä blogissa Valonkantajia oli tituleerattu yhdeksi vuoden parhaista tietokirjoista. Olen aivan samaa mieltä.

Vaikka teos onkin helppotajuinen, se ei jätä kiveäkään kääntämättä. Rennolla mutta varmalla otteella lukijan silmien eteen maalataan suomalaisen okkultismin kehityskaari, ja esitellyt henkilöt muuttuvat vereksi ja lihaksi kirjan sivuilla.

Mielenkiintoisin osuus on ehdottomasti Pekka Siitoimesta kertova pätkä, jonka pituus on noin 70 sivua - vähempi tuskin olisi riittänytkään. Natsismia ja okkultismia melko mielenkiintoisella tavalla yhdistelevä oppi sai minut nauramaan aivan hillittömästi - mukaan oli vedetty Atlantis ja Lemurian liskoihmisetkin - mutta myös vakavoitumaan. Kevyistä aiheista ei ole kyse.

"Teos [Siitoimen kirjoittama Musta magia] myös antaa konsulttiapua Saatanan kanssa liittoutumiseen. Oppisopimukseen pääsemiseksi mainitaan kaksi eri tapaa. Näistä ensimmäinen on pahamaineinen kissankeittorituaali, johon palaamme myöhemmin. Toinen tapa on varattu vain miehille. Sitä varten kokelaan tulee hankkia itselleen tilapäinen heila, joka ei vielä ole menettänyt neitsyyttään. Daami tulee saada kiintymään itseensä ja hänet pitää vietellä sänkyyn. Kun siitin puhkaisee immenkalvon, tulee kokelaan voimakkaasti ajatella seuraavaa lausetta: 'Tässä oi Pimeyden ruhtinas Lucifer, on Sinulle vaatimaton lahjani, jotta Saatana Sinun nimessäsi ottaisi minut oppilaakseensa!'

Polkaisun jälkeen spiritismipeliltä kysytään, onko Saatana hyväksynyt kokelaan oppilaakseen. Mikäli näin on käynyt, ei hänestä saa tulla 'juoppoa tai jätkää', vaan hänen on oltava kohtelias, miellyttävä ja siististi pukeutunut. Varsinainen liitto Saatanan kanssa solmitaan frakissa tai mustassa viitassa uudenkuun aikaan keskiyöllä. Rituaalin aikana oppilas vannoo: 'Minä lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon pyhän Luciferin nimessä palvelevani Sinua oi mahtava Saatana!'"

Siitoimen toiminta yritettiin lopettaa monet kerrat. Suomettumisen aikoina hänen filosofioitaan pidettiin hyvin vaarallisina Suomen ja Neuvostoliiton suhteille, ja miestä haastatellut radiokanavakin uhattiin lopettaa. Kanava sai kuitenkin onneksi jatkaa toimintaansa sananvapauden nimissä. Osaltaan suomettumisen mureneminenkin voitaisiin kai laskea Siitoimen ansioksi, mutta hänen muut ansionsa ovat kyseenalaisia.

Sigurd Wettenhovi-Aspasta kertova osuus on uskomattoman hauska. Mies oli pseudokielitieteilijä, joka uskoi kaikkien maailman kielien periytyvän jollain tapaa suomen kielestä. Hän keksi hyvin mielenkiintoisia teorioita siitä, kuinka monet egyptin kielen sanat saadaan johdettua takaisin suomalaiseen alkumuotoonsa. Wikipediassa on pitkä lista näitä johdoksia.

Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka haluaa pikaisen ja viihdyttävän perehdytyksen suomalaiseen salatieteeseen. Erityisesti historiasta ja antropologiasta (mikseipä -sofiastakin) kiinnostuneille kirja on aarre.

Lyriikka-analyysi: Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla

Dylan Thomasin varmasti tunnetuin runo Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla on raju kannanotto elämän puolesta ja alistumista vastaan. Useat kirjailijat, erityisesti scifin kirjoittajat, ovat tulkinneet runon olevan yhteiskunnalliseen vastarintaan kannustava tai ainakin siinä tarkoituksessa käyttäneet runoa romaaneissaan, mutta teema on monitulkintainen.

Tässä tulkinnassa käytän Risto Ahdin suomennosta kokoelmasta Maailman runosydän. Tämä on mielestäni kahdesta suomennoksesta parempi.

Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,

vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,

riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.


Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla

ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,

he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.


Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla

katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,

riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.


Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla

ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,

eivät luovu yöhön sovinnolla.


Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,

näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida

ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.


Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,

kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,

älä astu yöhön sovinnolla

raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.

independent.co.uk

"Vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa" voitaisiin tulkita tarkoittamaan tietynlaista saappaat jalassa lähtemisen ihannointia, taistelua loppuun saakka. Se, joka lähtee raivokkaan kamppailun saattelemana, on sankari. Kuitenkin Thomas kirjoittaa "hyvästä yöstä", jonka merkitystä voitaisiin avata joko arkisen käyttötarkoituksensa kautta tai houkuttelevana, helppona vaihtoehtona. Sovinnolla ei saa lähteä, vaikka lähtö olisikin välttämätön. Runon puhuja kannustaa suoranaiseen raivoon, jotta kunnia säilyisi viimeiseen saakka. Kyse on ilmiselvästä viivytystaistelusta, sillä esimerkiksi "viimeinen aalto", jonka itse näen mielessäni kaiken mukanaan vievänä tsunamina, näyttäytyy vastaansanomattomana, suurena ja valtavana luonnonvoimana - siis itse kuolemana.

Runon alkupuoli on vielä tulkittavissa universaalisti. "Illan" voidaan toki katsoa olevan elämän ehtoopuoli, mutta myös synkkien aikojen tai peräti lopun ennusmerkki. Valon kuolemaa vastaan on taisteltava, mutta mitä tuo valo sitten on? Hengen loistava hohde, elämä, oikeudenmukaisuus - kuten sanottua, alkupuolen tulkintamahdollisuudet ovat hyvin inklusiivisia.

Tietynlaisesta väistämättömyydestä muistuttavat myös säkeet "Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla / ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta". Suuretkaan puheet eivät aina auta, ja ne, jotka sen tietävät, eivät silti ole kohtalolleen alistuneita. Salamat eivät valaise pimeyttä. Viisaat tietävät, että se, mitä kohden he ovat matkalla, on aivan totta, että pelkoon todella on syytä - ja siksi valon kuolemaa vastaan on taisteltava. Taistelu on ehkä turhaa, mutta symbolista arvoa sillä kyllä on.

Kolmas säkeistö muistuttaa siitä taistelijasta, joka herää henkiin tarpeen vaatiessa ja tietynlaisessa tilanteessa. Jokainen näkee lopun koittaessa sen, mitä tuleva. Silloin raivo lyö ylitse aallon lailla. "Hyvät ihmiset", ehkä arvottavana ilmauksena, ehkä puhuttelumuodossa, eivät alistu. Hyvin kryptinen on silti värivalinta, vihreä. Ovatko lahdet yleensä vihreitä? Kenties kyse on veden pinnalle kasautuvasta levästä hieman kummallisena elämän symbolina tai sitten vihreästä onnen symbolina: Olkaa onnellisia, että saitte edes elää!

Neljäs säkeistö on kuplivan kryptinen: toisaalta se kirvoittaa jonkinlaista hupia muuten niin synkän runon keskelle, toisaalta saa vajoamaan päiväkausiksi ajatuksiin ja tulkintojen vyöryyn. Kuinka siepata aurinko lennosta laulamalla? Tietynlainen kepeys ja ilo on nähtävissä sanavalinnoissa. Kirkas auringonvalo, laulu, huolettomuus - sikäli kun villeihin viitataan - ovat symboleja keveälle mielelle. Mikään raskas ei vielä paina sydäntä. Neljännen säkeistön yleistunnelma on kuin jonkinlaisesta pelistä: lauleskellaan ja sieppaillaan asioita suoraan lennosta sen enempiä huomista murehtimatta. Liian myöhään nuo iloiset villit kuitenkin havahtuvat murheisiinsa "auringon matkalla", siis ajan kuluessa eteenpäin. Tuo samainen aurinko siepattiin aiemmassa säkeessä. Tietynlaista vastentahtoisen takertumisen mielikuvaa on vaikeata estää.

Thomas kirjoittaa, että sokeat silmät voivat salamoida meteorien tavoin. Tässä kohtaa aletaan mennä ekslusiivisempiin tulkintoihin: Onhan ilmeistä, että esimerkiksi yhteiskunnallista symboliikkaa säkeistöstä ei voi johtaa. Sokeat eli ne, jotka eivät näe tilanteen todellista luonnetta, eivät nouse vastaan eivätkä näe mitään väärää. Runon suunta alkaa hahmottua. Kokonaistilanne voidaan nähdä tietysti symbolisena, mutta runon kielikuvat kertovat yksinkertaisesti elämästä - tai ehkä paremminkin kuolemasta.

Viimeisessä säkeistössä runon näkökulma muuttuu: Runon minä kääntyy sinän puoleen. Runon kuulija onkin ollut puhujan oma isä, kuolinvuoteellaan viikatemiestä odottava vanha mies, joka on jo vajonnut alistuneeseen apatiaan. Runon puhuja koettaa saada isänsä reagoimaan - aivan millä tahansa tavalla. Hän puhuu ristiriitaisesti: "Kiroa, siunaa..." Lukija huomaa epätoivon ja alkaa kyseenalaistaa aluksi niin ylevältä tuntunutta vimmaa. Kyseessä on vain valtava tunteenpurkaus, kamppailu väistämätöntä vastaan.

Runo on ehdottoman kohottavaa, mutta toisaalta myös surullista luettavaa. Runoilijan ajatuksissa on nähtävissä valtavaa kuolemanpelkoa: elämä on kaikki, mitä meillä on. Thomas ei kirjoita luvatusta maasta tai taivaasta, ei edes rauhasta. Ei ole mitään menetettävää, ja siksi valo on pidettävä palamassa - loppuun saakka.


Lyriikka-analyysissä analysoin runoja milloin mitenkin. Koetan löytää oman tulkintani, ja sen vuoksi vältän yleisten käsitysten toistoa. Ehdotuksia otetaan vastaan.