Angela Carter - Verinen kammio

Sudet tulevat -elokuvan arvion yhteydessä mainitsin aikeistani lukea novellikokoelma, jonka samannimiseen novelliin elokuva pohjautuu. Carter kirjoittaa kuitenkin paljon muustakin kuin ihmissusista. Keijukuningas, Kaunotar ja Hirviö ja monet muut sadut heräävät henkiin teoksessa, joka tuo esiin myös näiden vanhojen tarinoiden eroottisen ja julman puolen.

Niin sata kertaa nähtyä, saattaisi joku parahtaa. Kuitenkin Carter onnistuu tekemään satujen rekonstruoinnin tyylillä. Hänen kaunis kielensä on jo nautinto itsessään.

Novellien maailma on taianomainen, mutta ahdistava - kuten saduissa yleensäkin, kirjailija onnistuu tavoittamaan nimenomaan ihmisen pahuuden ytimen kuvaamalla jotain erittäin epäinhimillistä hirviötä. Erityisesti kirjan alussa ollut Siniparta-toisinto nosti niskakarvani pystyyn.

Sudet tulevat -novelli oli tietysti kaikista herkullisinta luettavaa, sillä se oli jo valmiiksi kaikkein tutuin elokuvan myötä. Elokuva on mielestäni kuitenkin onnistunut tuomaan enemmän tasoja tarinaan - myös konkreettisesti. Siihen oli nimittäin lisätty ns. todellisen maailman taso, jota ei novellissa ole.

Suosittelen kyllä. Kirja on aika lyhyt, ja näitä novelleja on ihana lukea iltojen pimetessä ja hyytävän viiman puhaltaessa nurkissa.

P. S. Kiitoksia Annalle, joka minut tutustutti tähän kirjailijaan ja Sudet tulevat -leffaan!

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Ensimmäinen Barberylta lukemani kirja, Haltiaelämää, on usvaisten ja haaveellisten metaforien tykitystä. Vertauskuvallinen tarina kertoo kahdesta tytöstä, joista kumpikin on löytänyt jotain pyhää: Maria luonnon, Clara musiikin.

Päällimmäisenä mieleen jäi kirjan kieli. Se on hyvin ranskalaista, siis äärettömän koristeellista ja osan lauseista saatoinkin kääntää alkuperäiskielelle pohtien samalla niiden upeaa lyyrisyyttä. Välillä Barbery tuntui vähän yliyrittävän, mutta noin muuten kieli kyllä vakuutti.

Hahmot ja tarina taas valuvat tyhjiin kuin vesi sormien läpi. Hahmot ovat niin ohuita ja lukijalle täysin merkityksettömiä ja ikään kuin näyttelevät statistin roolia omassa tarinassaan.

Kirja on loppujen lopuksi aika tavallista fantasiaa, vaikka on hupaisaa huomata lähes kliseisen fantasiakaavan tungetun korkeakirjallisuuden muottiin. Mikäs siinä, ei pyörää tarvitse joka kerta uudestaan keksiä.

Huomaa, että kirjailijalla on ollut valtava tarve saada kerrottua suuri tarinansa jotenkin syvällisesti. Mutta vaikka taulu olisi kuinka kaunis, ei sitä kukaan tahdo katsoa mikäli kehys on kauhistuttavan ruma tai se ei tee taululle oikeutta.

Päällisin puolin kirjassa ei siis ole mitään valitettavaa, mutta temaattisen ja narratiivisen osuuden voimasuhteita vertaillessa huomaa, että jossain on menty vikaan. Tarinalle on tulossa jatkoa. Ehkä se siis saa hieman syvyyttä edetessään.

Joël Dicker - Baltimoren sukuhaaran tragedia

Tätä kirjaa olen odottanut todella innoissani. Totuus Harry Quebertin tapauksesta imaisi minut mukaansa täysin, ja odotin tältä uudelta kirjalta aivan samaa. Onneksi ei tarvinnut pettyä. Oikeastaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on kököstä nimestään huolimatta vielä parempi! Ja se on paljon sanottu, niin paljon olen näköjään aikoinaan kyseistä kirjaa hehkuttanut.

Tarina alkaa melkein-lopusta erittäin mielenkiintoiseen tapaan. Jotain on tapahtunut. Kirjailija kuvaa postmoderniin tyyliin kirjan päähenkilön pohdintaa ei pelkästään siitä, mitä tapahtui, vaan miksi. Ensimmäinen jätetään lukijan huoleksi, ja Dicker osaa kyllä pitää jännityksen aivan viime sivuille saakka. Tragedia odottaa ja odottaa, kun vyyhtiä puretaan auki luku kerrallaan.

Kirjan päähenkilö on sama kuin edellisessäkin kirjassa. Marcus Goldman elääkin nyt nuoruusvuosiaan muistoissaan. Nostalgiaa on annosteltu aika reippaalla kädellä, mutta mitäs pienistä: nuoruuden, kurjankin, romantisointi kuuluu aina asiaan. Päähenkilö kokee kuitenkin jollain tapaa merkittävänä sen, kuinka hänen sukulaisensa ovat jotenkin parempaa väkeä kuin hän. Välillä näitä tuskailukohtauksia luki turhautuneena sekä Marcusin puolesta että takia.

Marcusin serkut, Hillel ja Woody, saavat myös aika suuren, ellei jopa merkittävimmän roolin koko kirjassa. Marcus on ehkä enemmänkin sivustakatsoja, tietoinen statisti, joka vain seuraa näiden kahden loistokulkua. Myönnän, että välillä Baltimoren Goldmanien palvonta alkoi ärsyttää joissain kohtaa. Aina on kuitenkin se jokin salaisuus tai tragedia, joka heittää varjon idyllin ylle.

Viihdekirjallisuudeksi Baltimoren sukuhaaran tragedia on erittäin syvällistä ja monikerroksista luettavaa. Rakastan myös Dickerin konstailematonta ja epätaiteellista tyyliä kirjoittaa. Hän ei yliyritä, paitsi joissain draaman luomisen kannalta välttämättömissä kohtauksissa - kuten Hillelin koulukiusaamiskohtauksissa. Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä muuten kirja on aivan mahtava.

Lisää Dickeriä odotellessa! Suosittelen.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä - Fintiaanien mailla

Vastikään ilmestynyt tietokirja Fintiaanien mailla avaa unohdetun, monille näkymättömän maailman ovet. Suomalaissiirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläiset eli fintiaanit ovat luoneet oman kulttuurinsa, jossa on piirteitä paitsi suomalaisuudesta, myös Amerikan mantereen alkuperäisasukkaiden mielenkiintoisesta ja vivahteikkaasta elämäntavasta.

Mitenkään romantisoiden tekijät eivät aiheeseensa pureudu. Fintiaanien ja intiaanien elämästä nykypäivänä kerrotaan kaunistelematta ja rehellisesti - juuri sillä tavalla, jota sekä suomalaiset että ojibwat arvostaisivat. Alkoholismi on kaksoisrasitteena sekä pohjolaiselta että intiaaniperimän puolelta, kuten myös diabetes ja mielenterveysongelmat. Rahaa ei ole kunnon ruokaan, eikä terveysvalistustakaan oikein tunneta.

Erityisesti Arne Vainion, alkoholismista tiensä menestyksekkääseen elämään taistelleen lääkärin, tarina jäi mieleeni. Hän on todellinen osoitus siitä, että kurjissa oloissakin kasvanut voi kukoistaa, kun annetaan mahdollisuus. Yliopisto-opettaja oli jopa ottanut Vainion luokseen asumaan, kun tällä ei ollut ollut asuinpaikkaa opiskeluaikoinaan.

Kaikilla (f)intiaaninuorilla ei tietenkään ole samanlaista onnea matkassa. Työttömyys, alkoholi ja huumeet rehottavat reservaateissa, eikä tulevaisuudessa näy mitään odottamisen arvoista.

Kirja keskittyy fintiaaniaiheestaan huolimatta myös intiaaneihin. Se on ymmärrettävää, sillä fintiaaneja ei voi ymmärtää tietämättä Amerikan alkuperäisasukkaiden tilannetta.

Myös Amerikka-kritiikki on kirjassa melko voimakasta. Lokalisaatio, antikonsumerismi ja jopa sosialismi kirjoittajien omina arvoina ovat nähtävissä rivien välissä - mikäs siinä, hienoja aatteita joita kannatan itsekin. Täytyy myös muistaa, että Amerikka valtiona perustuu täysin sorrolle ja riistolle. Tämä valtarakenne elää yhä tänä päivänä.

Koutaniemi on mahtava valokuvaaja. Ilman hänen kuviaan koko kirja ei olisi lainkaan niin hieno kuin se on nyt. Ulkoasuun on muutenkin panostettu.

Sisältöhän on toki pääosassa. Sen verran painavaa asiaa tällä kolmikolla on, että veikkaan Tieto-Finlandiaa heidän teokselleen.

Andrew Michael Hurley - Hylätty ranta

Britannian vuoden parhaaksi kehuttu esikoisromaani saapui luettavakseni jo kesäkuussa. Siihen on hyvä syy, miksi kirjoitan siitä vasta nyt. Hylätty ranta on tyypillinen esikoisromaani täynnä suuria, loppuunhiomattomia ajatuksia sekä täysin vailla kunnollista juonta. Joku kutsuisi sitä tunnelmoinniksi. Minä sanon sitä löysin rantein kirjoittamiseksi. Ehkä suuret odotukset, kirjan rinnastaminen Uhrijuhla-elokuvaan eli The Wicker Maniin (yksi lempielokuvistani) tai yleinen mielenkiinto genreä kohtaan aiheuttivat sen, ettei kirja sytyttänyt sitten lainkaan.

Kirja alkaa hitaasti. Loppujen lopuksi kirjabloggari Marika Oksan postauksesta saatu käsitys siitä, että loppua kohden alkaa hieman tahti kiihtyä sai minut lukemaan Hylätyn rannan loppuun. Yleensä koetan aina saada arvostelukappaleet luettua, mutta tämän kohdalla voimainponnistus oli suurehko. Ei kirja ole huono sinänsä, se on vain äärettömän tylsä ja jotenkin hiomattoman hajanainen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Loneyhin, "hylätylle rannalle", jonne teinipoika Tonto on perheineen matkustanut pääsiäisen viettoon. Tonton pikkuveli Hanny on mykkä ja ilmeisesti myös jollain tapaa autistinen, sillä hän puuhailee omia juttujaan eikä juuri välitä ympäröivästä maailmasta. Veljesten välinen suhde onkin kirjan parasta antia.

Mykkyys ei ole kuitenkaan mikään suotava ominaisuus, ja poikien äiti, tai Äikkä, kuten häntä kirjassa kutsutaan (karmea suomennos, en edes halua tietää alkukielistä nimitystä), haluaa parantaa Hannyn pyhällä vedellä. Kaikenlaista kuitenkin ehtii sattua, ennen kuin minkäänlaisiin parantamisrituaaleihin ryhdytään.

Kirja jätti jotenkin velton jälkimaun. Oli yritetty tavoittaa kuohuvien aikojen keskellä elävän pojan mielenmaisemaa, yliluonnollisia väristyksiä ja ehkä jonkinlaista symboliikkaa. Kuitenkin kaiken tuon keskellä kirja jäi mieleeni esikoisromaanina, josta ei millään keinolla saisi vuoden parasta.

En voi oikeastaan sanoa suosittelevani. Esikoisromaanien kohdalla olen yleensä vähän armollisempi, mutta tämä on aivan täysi floppi. En pitänyt, vaikka niin ennen kirjaan tarttumista luulin tapahtuvan.

Elokuva: Sudet tulevat / The Company of Wolves (1984)

Pidimme elokuvapäivän kahden ystäväni kanssa. Katsoimme tämän 80-luvun kauhuklassikon heti Crimson Peakin jälkeen. Blu-Rayn jälkeen tavallinen DVD-kuva näytti auttamattoman suttuiselta, mutta hetken elokuvaa katseltuani tajusin, että se voisi lavastuksensakin puolesta olla ehkä 50-luvulta. Elokuvista innostunut ystäväni kehui leffan maasta taivaaseen, joten odotin paljon.

Aluksi naureskelin tietysti vanhanaikaisille erikoistehosteille, näytelmämäiselle yleisolemukselle ja absurdeille vuorosanoille. Myöhemmin elokuvan irtonaisina roikkuvat langanpäät solmittiin yhteen, mutta alku oli todella, todella hämmentävä kokemus. Mainittakoon, että tämän elokuvan ohjaaja teki kymmenen vuotta myöhemmin kulttielokuvan Veren vangit.

Vieläkin syvemmälle ihmisluonnon saloihin upotaan tässä satujen ja piilotajunnan inspiroimassa kauhufantasiassa, joka rakentuu kerroksittain. Kuvitelma kasvaa todellisuutta suuremmaksi, kun yhden tytön unet alkavat muodostaa ketjumaisia sisäkkäiskertomuksia, jotka ovat osittain painajaisia, osittain haaveita. Villit ihmissudet symboloivat ihmisluonnon pitelemätöntä puolta sekä uuden pelkoa, jota päähenkilö aikuiseksi kasvaessaan kokee.

Elokuvan seksuaalinen lataus on vahva. Veri on tässä elokuvassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin ohjaajan jo aiemmin mainitussa myöhemmässä teoksessa, vaikkakin hyvin piilotettuna ja erittäin symbolistisesti ilmaistuna.

Välillä elokuvan miljöö oli kuin LSD-tripiltä (tai ainakin siltä kuvittelen sen näyttävän) jättikokoisine, liikkuvine pehmoleluineen ja muine omituisuuksineen. Loppu on hämmentävä: se yhdistää todella tarinan kokonaisuudeksi. Oikeastaan ymmärsin vasta viime minuuteilla kunnolla, mitä elokuva koettaa sanoa. Ensin ajattelin sen olevan vain aivan tavallista satufantasiaa (sellaisena elokuva olisi ollut uskomattoman tylsä), mutta aivan kuten juonikin aukeaa kerros kerrokselta, katsojakin pääsee sisään vasta vähitellen.

Tämä on niitä elokuvia, jotka haluaa katsoa useamman kerran. Suosittelen ehdottomasti! Elokuvahan pohjautuu erään Angela Carterin Verinen kammio -novellikokoelman novelliin Sudet tulevat. Se on minulla tällä hetkellä kesken, enkä ole vielä lukenut juuri kyseistä tarinaa - mutta kirjoitan kokoelmasta varmasti.

Elokuva: Nuori Adam / Young Adam (2002)

Tervetuloa "kirja"blogiini! Olen katsonut niin monia elokuvia, jotka haluaisin kanssanne jakaa ja saattaa tietoisuutenne, mutten tiedä, kuinka paljon voin tehdä "satunnaisia" leffapostauksia muuttamatta Mustetta paperilla -blogia Emulsiota triasetaatilla -blogiksi. Elokuva perustuu kuitenkin kirjaan - eikö se ole ihan tarpeeksi kestävä aasinsilta aiheeseen?

Nuori Adam on tunnelmallinen elokuva täynnä vaivihkaisia katseita. Miljöönä on proomu jossain päin Skotlantia. Siellä seilaavat Les, hänen vaimonsa Ella sekä heidän poikansa Jim - ja elokuvan päähenkilö, Joe Taylor. Hän on nuori mies, joka on haudannut kirjailijahaaveensa ja saapunut laivalle ajelehtimaan kuin paraskin beat-protagonisti. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, kun laivalle ongitaan nuori nainen. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Nuoren naisen kuoleman varjossa Joe ja Ella löytävät toisensa, ja alkaa suhde, joka on äärimmäisen pakahduttavaa katsottavaa.

Viehättävää elokuvassa on  - brittiläiseen tyyliin - absoluuttisen hyvän ja pahan puuttuminen. Onko Joe pahis, koska makaa varatun naisen kanssa, vai onko Les paha, kun ei anna vaimolleen tarpeeksi huomiota? Vaikka hahmot ovat vastenmielisiä, likaisia ja arkaaisia, on heissä myös paljon tarttumapintaa.

Syyttä elokuvaa ei ole luokiteltu trilleriksi. Siinä on useita tasoja, ja vasta jonkin aikaa elokuvaa katsottuaan katsoja tajuaa, mistä oikeasti on kyse. Sen takia tästä elokuvasta on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa: Se on kuin kudelma, joka hajoaa heti, kun yhtä lankaa vetää liian lujaa. Kun ei tiedä liikaa etukäteen, tyrmää elokuva täysin. Aikatasoilla leikittely on hämmästyttävän taidokasta. Vasta lopussa katsoja tajuaa, millaisesta ajanjaksosta on todella ollut kyse. Älä siis lue DVD-levyn takakantta, jos saan pyytää. Spoilaat vain kokemuksen.

Näyttelijät tekevät lähes yliluonnollisen taidokkaat ja aidot roolisuoritukset - Ewan McGregor oli niin todellisen oloinen henkilö, että puistatti. Plussaa on myös  ehdottomasti kaikenlaisen sievistelyn puuttuminen - Tilda Swintonkin oli antanut karvojensa kasvaa roolia varten! Vaikka elokuva ei läpäisekään Bechdelin testiä, on Ella silti poikkeuksellinen naishahmo. Siitä hyvästä en tätä elokuvaa sanoisi miehiseksi, vaikka se ehdottomasti tuon ajan miesten maailmaan sijoittuukin.

Kuvakulmat, värilinssit ja muut kuvaustekniset seikat ovat täysin kohdallaan. 50-lukulainen vaikutelma syntyy paitsi elokuvan näennäisesti rauhallisesta tahdista, mutta myös kaihoisasta tunnelmasta, jonka kuvaaja on onnistunut taitavasti vangitsemaan. Musiikkia kehuttiin takaliepeessä runsaasti, mutta itse en sitä ihmeemmin ihastellut: se teki tehtävänsä, mikäs siinä. Elokuvan parasta antia on kuitenkin lähes naturalistinen visuaalinen ilme ja ajankuva.

On hirvittävää tajuta, että elokuvan henkilöistä kuka tahansa voisin olla minä. Tavallisten ihmisten sisällä kuohuu niin, että tyrskyt käyvät lähes yli äyräiden. Syyttä ei tapahtumapaikkana ole proomu: se lipuu kauniisti peilityynessä kanavassa, mutta pinnan alla kuohuvat syvät virrat.

Katso tämä elokuva seuraavaksi! Jos action ja pinnallinen ihmissuhdedraama eivät nappaa, tämä on elokuva juuri sinulle.

P. S. Aion lukea myös kirjan. Siitä tulee postaus myöhemmin!