"Raivon historia on epätoivoa Kauneudessa"
Ihailen runoilijan kykyä haistattaa pitkät suomalaiselle nykykirjallisuudelle ja "turvakirjailijoille" (mikä sana!) ja rypeä omassa pittoreskissa rappiollisuudessaan vaikuttamatta silti lainkaan naurettavalta. Liukkosen runous on unelmoivaa, hekumoivaa ja ravistelevaa. Runoilija kylvettää lukijaa oman päänsä sisällä ja huuhtelee lopuksi hämärillä ja vääristyneillä ajatuksilla. Vaikka Raivon historia onkin runoutta, sillä on paljon yhtymäkohtia proosaan. Välillä havaitsin samantapaista (lähes ilveilyltä vaikuttavaa) näsäviisasta pikkuasioiden huomiointia kuin Liukkosen esikoisromaanissa Lapset auringon alla.
Kuten kahdessa edellisessäkin runokokoelmassa, myös Raivon historiassa on valtavan hienoja, kiinnostavia ja eloisia runoja. Tekstejä voi lukea kaikilla aisteilla. Päässä vyöryy suunnaton assosiaatioketju, jonka ei soisi loppuvan. Liukkosen verraten erikoinen persoonallisuus pirskahtelee siellä täällä esiin.
Kaikista Liukkosen runokokoelmista Raivon historia on ehjin ja säännönmukaisin teos. Oikeastaan kirjaa voisi ajatella yhtenä valtavana runona monen erillisen sijaan. Lempirunoni kuitenkin löydän yhä Elisabet-kokoelmasta: erityisesti itse nimiruno on todella koskettava.
Suosittelen ehdottomasti! Vaikka muuten en olekaan mikään kovin suuri runojen ystävä, Liukkonen tekee aina vaikutuksen. Huhupuheiden mukaan seuraavaksi (milloin, sitä en tiedä) ilmestyy valtaisa eepos, jota Liukkonen itse on verrannut Infinite Jestiin. Sitä odotellessa...
P.S. Kohta alkaa varmasti ilmestyä haastatteluja ja arvosteluja niin nettiin kuin lehtiinkin. Kannattaa olla tarkkana!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)