Grace McCleen - Ihana maa

Tällaisten tapausten vuoksi luen kirjoja. Mitä enemän lukee, sitä todennäköisemmin vastaan sattuu koko elämän muuttava kirja. Kirja, jonka kuvailemisesta sanalla "hyvä" pitäisi rankaista. Ihana maa nyt vain sattuu olemaan niin paljon enemmän kuin "hyvä".

Kirja kertoo Jehovan todistajista. Sitä ei koskaan sanota kirjassa ääneen. Vähän samaan tapaan kuin Bulawayon Me tarvitaan uuden nimet -kirjassa: siinä ei mainittu sanaa Zimbabwe. Kertaakaan. Kirjaa voisi toki tarkastella myös nuoren tytön kasvutarinana, mielikuvituksen voimasta kertovana selviytymiskertomuksena, mutta mielestäni uskonto näyttelee kirjassa pääroolia. Vaikka se kulisseissa lymyääkin.

Hauskaahan tässä on se, että kirjassa esiintyvän uskonnon voivat tunnistaa vain ne, jotka ovat olleet sen kanssa tekemisissä. En ole kuulunut tuohon ryhmään, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat kuuluneet. Kaikkien kokemukset eivät ole olleet sieltä aivan parhaasta päästä. Olen saanut seurata ihmisten romahtamista ryhmästä lähdön jälkeen. Jos uskonto on pohja, jonka päälle rakentaa, ei rakennus voi pysyä pystyssä ilman sitä.

McCleen on tehnyt taustatyönsä huolella. Ja tämä on nimenomaan ironiaa, sillä kirjailija on itse kuulunut Jehovan todistajiin. En tiedä, kuuluuko enää. Mieleni tekisi sanoa "toivottavasti ei", sillä tunnen vain kyseisestä uskonnosta kärsineitä ihmisiä. Olen saattanut saada liian negatiivisen kuvan. Toki kirjassa kuvataan myös sitä lämpöä ja yhteisöllisyyttä, jota varmasti löytyy jokaisesta hiukan pienemmästä uskontokunnasta. Kaikki tukevat toisiaan ja murheet jaetaan useammille harteille kannettaviksi.

Kirja siis kertoo Judithista, kymmenvuotiaasta Jehovan todistaja -tytöstä, jonka vankkumaton usko on jotain suorastaan liikuttavaa. Hän uskoo pääsevänsä paratiisiin, jos vain jakaa lehtisiä ahkerasti ja "pelastaa" tarpeeksi monia. Hänellä on kuitenkin salaisuuksia - ensin vähän, mutta myöhemmin paljon enemmän. Salaisuudet alkavat kasaantua toistensa päälle - ja lopulta niistä alkaa tulla aivan liian raskas taakka kannettavaksi.

Ensinnäkin, salaisuus numero yksi. Judithia kiusataan koulussa. Eräs poika, Neil, hänen luokallaan kohtelee tätä todella julmasti, haukkuu tätä jatkuvasti ja uittaa hänen päätään vessanpöntössä. Judith päättää maksaa samalla mitalla. Hänen "Ihana maansa", roskista tehty minimaailma, alkaa elää omaa elämäänsä, kun Judith käyttää sitä koston välineenä. Judith ymmärtää, että hänellä on voima tehdä ihmeitä. Tuossa taisivat olla salaisuudet numero kaksi ja kolme.

Ja neljänneksi - Judith kuulee Jumalan äänen. McCleen saa kyllä lukijan epäilemään, onko ääni Judithin pään sisällä sittenkin Paholaisen puhetta. Tai sitten vuodet yksinäisyydessä ovat tehneet tehtävänsä, ja Judith alkaa itse työntää itseään eteenpäin - kohti muutosta, kohti Harmageddonia, kohti maailmanloppua. Ja nimenomaan ymmärrys omasta mahdistaan saa Judithin lopettamaan voimansa käytön. Mutta on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Kirja on pakahduttava, sykähdyttävä ja vavahduttava lukukokemus. Se tuo mieleeni Hiljaisuus soi H-mollissa -kirjan. Judith muistuttaa Gwenniä, ja on sunnilleeen saman ikäinen. Maailma muistuttaa Gwennin maailmaa - sekin on rakentunut mielikuvituksen ja epätodellisuuden varaan.

Kirjan aikakausi on mielenkiintoinen - se sijoittuu suunnilleen samoihin aikoihin kuin Billy Elliot -elokuva.  Kirjassa ja elokuvassa ei kuitenkaan ole mitään samaa. Tiettyä toiveikkuutta on kummassakin, mutta toivoa nyt voi löytää mistä vain.

Luin Ihanan maan kahdessa päivässä. Lukemisen keskeyttäminen - ja lopulta lopettaminen - oli yhtä tuskaa. Halusin vain päästä loppuun mahdollisimman äkkiä. Suorastaan ahmin kirjaa. Vaikka juoni on - kaikessa mielikuvituksellisuudessaankin - hyvin yksinkertainen, pinnan alla piilee jotain paljon, paljon suurempaa. Ihana maa herätti minussa tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ja puhdistava, helpottava itku tuli vasta jälkeenpäin. Tämä kirja muutti minua paljon, ja tunnen olevani nyt erilainen. Suosittelen jokaiselle, joka haluaa lukea niin-paljon-enemmän-kuin-hyvän kirjan.