Pablo Neruda - Andien mainingit

Jokaisella on nuoruudessaan vaihe, kun Pablo Nerudan sanat virvoittavat sielua ja saavat näkemään maailman uusin silmin. Tietysti puhun nyt niistä, jotka ylipäänsä lukevat kirjoja. Itse asiassa Neruda on juuri sellainen runoilija, jota suosittelisin nuorelle, joka etsii itseään ja potee eksistentiaalista kriisiä. Näissä runoissa nimittäin puetaan olemassaolomme sanoiksi ja sen tarkoitus säkeiksi. Walt Whitmanin rinnalla Neruda on tämän hetken runoilijasuosikkejani, ja varsinkin Andien maininkien alkupuoli sai minut itkemään ja piehtaroimaan syvällisissä pohdinnoissa.

Erityisesti seuraava kohta kosketti minua suuresti.

Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla

Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.

Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää

jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.

Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.

Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.

Kuka piirtää nimesi savukirjaimin

etelän tähtien keskelle?

Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin

kun ei sinua vielä ollut.

Neruda itse on kuin ikuisuus. Runon kuuntelija on hänen rakastettunsa (varmaankin paljon nuorempi tai sitten suhtautuu runon puhujaan muuten vain ihailevasti). Kuitenkin puhujan ja kuuntelijan välillä vallitsee täydellinen yhteys, aivan kuin sanaton ymmärrys.

Rakkauden universaalista luonteesta erityisesti muistuttaa säe: "Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään." Toisaalta kyseisen säkeen voisi ajatella myös kertovan rakastetun ainutlaatuisuudesta - enää hän ei heijasta ketään muuta, vaan on täysin itsensä.

Nerudan varmasti legendaarisin ja tunnetuin runo Tänä yönä voin kirjoittaa... kertoo taaksejääneestä rakkaudesta kauneimmin sanankääntein koskaan. "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. / Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua", hän kirjoittaa. Sydämeni pakahtuu joka kerta nuo säkeet lukiessani. "Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä" taas jollain tapaa muistuttaa, että meidän pitäisi pitää mielessämme ne, joita joskus olemme rakastaneet, sillä tunteet olivat täysin tosia ja ovat yhä.

Alberto Rojas Jiménezille omistettu runo on myös yksi Andien maininkien koskettavimmista runoista. Sen kaksi viimeistä säkeistöä kuuluvat näin:

Kuulen sinun siipesi ja hitaan lentosi,

kuolleitten vesi piiskaa minua

kuin sokeat, märät kyyhkyt:

sinä saavut lentäen

Sinä saavut lentäen yksin, eristettynä,

yksin kuolleiden keskellä, ikuisesti yksin,

saavut lentäen vailla varjoa ja nimeä,

sokeria, suuta, ruusukimppuja

sinä saavut lentäen