Päähenkilö Ottilia muistuttaa aiemmin suomennettujen kirjojen Adaa huomattavasti: Molemmat ovat yläluokkaisen perheen kasvatteja, joilla on eksentriset ja/tai poissaolevat vanhemmat. Palvelusväkeen voi kuitenkin onneksi aina luottaa. Lapsena tämä olisi purrut minuun ihan varmasti, mutta nykyisin, kun luokkatietoisuuden tuntosarveni sojottavat jatkuvasti kattoa kohti, asetelma tuntuu jokseenkin luotaantyöntävältä. Toisaalta työväenluokkaisesta pikkutytöstä olisi tullut aika ankea tarina, jos kirjan olisi sijoittanut samaan aikaan historiassa.
Kuvitukset ovat jälleen kerran mitä kauneimpia. Piirroksia on niin paljon, että kirja muistuttaa aika ajoin sarjakuvaromaania. Juuri lapsille tämä on varmaankin ilo. Minäkin pidin kuvituksista, mutta välillä tuli suorastaan huono omatunto, jos en tutkinut tarpeeksi tarkasti kaikkia piirroksia ja siirryin jo seuraavaan sivuun.
Itse kirjan juoni on aika hupaisa: Ottilian lähipiirissä on kaapattu koiria, ja koska Ottilialla ei ole oikein muutakaan tekemistä, hän päättää ryhtyä selvittelemään rikoksia. Apunaan hänellä on Mauri-herra, hieman moppia muistuttava Norjan soilta noukittu otus. Koko rötöksen takana lymyilee mikäs muukaan kuin kiero kissa, jota ystävykset lähtevät sitten jahtaamaan.
Suomentajana on Jaana Kapari-Jatta, siis legendaarinen Harry Potter -kirjojen suomentaja. Suomennoksessa ei ole mitään valitettavaa, ja joissain kohdissa kieli saa suorastaan mieltäylentävää nostetta.
Ottilia ja keltainen kissa on niin selkeästi lastenkirja (ja täysin vailla Ada Gootin intertekstuaalisia sävyjä, jotka tekisivät aikuisen lukukokemuksesta nautinnollisen), että suosittelen sitä ensisijaisesti lapsille, Odotan tosin innolla tulevia osia.
Arvostelukappale.
Lapsille ja lapsenmielisille;) Minä ihastun kirjaan täysin.
VastaaPoistaLapsenmieliset on hyvä lisäys. Kyllähän tätä tietenkin varttuneempikin voi lukea!
Poista