Beth Lewis - Suden tie

Vuoden paras kirja.

Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.

Noloista noloin työpöytäni sekä Suden tie.

Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!

Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.

Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!

SPOILERIVAROITUS!

Kukista pelkosi, juokse kohti

Beth Lewisin Suden tie (2016, suomennettu 2017) on kertomus post-apokalyptisestä erämaasta. Alun prolepsis, joka on myös kirjan loppukohtaus, paljastaa, mitä tapahtuu - päähenkilö seisoo puun oksistossa kuin hiljainen kuolema ja heittää veitsen kasvatti-isänsä sydämeen. The Revenant -elokuvan survivalistisissa jalanjäljissä kulkeva tarina on ylistys pelkojen voittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle.

17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.

Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”

Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.

Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.

Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.

Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.

Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.