Aleia ja Corildon nousevat laivaan ja matkaavat kohti Seleesiaa, Corildonin kotimannerta. Siellä on tarkoitus selvittää, miksi Aleia pystyy aistimaan seleesien kiehtovan toisen pulssin, vaikka on ihminen, ja millainen lumous hänen sisällään oikein piilee. Mateo, Aleian rakas, jää kuitenkin rannalle ruikuttamaan. Onneksi hänenkin tarinaansa kuullaan aina sopivassa välissä.
Jälleen kerran sain haukkoa henkeä ja kirkua onnesta ja jännityksestä hahmojen puolesta. Vik kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja lukemisen keskeyttäminen tuntui joka kerta siltä, kuin jättäisi hyvästit jollekulle todella rakkaalle. Henkilöhahmojen välisten suhteiden rakentamisessa ja kuvailussa kirjailija on mestari - jännitteet kasvavat vaivattomasti ja purkautuvat tavoilla, jotka saavat herkempien lukijoiden seinänaapurit huolestumaan. En laskenut, mutta epämääräisiä tuskan- ja kannustushuutoja taisi minulta päästä joitain kymmeniä lukiessani.
Hahmojen kehittymistä on kiehtovaa seurata: Varsinkin Mateolta vaikuttaa pudonneen täysin pois se pikkuroiston rooli, jolla hän naamioi todellisen, oikeastaan aika kiltin ja herkän olemuksensa edellisessä osassa. Corildonista paljastuu aivan uusia puolia Seleesiassa, jossa hänen perheensä on, ja Aleia tietysti päähenkilönä oppii itsestään ja kyvyistään aina vain lisää. Seleesian näkijän sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, erityisesti Corildonin sisko Tigran, jonka plot-twistin tosin arvasin heti, kun hahmo esiteltiin ensimmäisen kerran. (Se oli kylläkin hyvin onnekas arvaus, eli mistään ilmiselvästä ei ole kyse.)
Vaikka pidänkin Seleesian näkijästä valtavasti, en voinut olla pettymättä juonen laahaamiseen kirjan keskivaiheilla. Ensimmäiset ja viimeiset 200 sivua olivat kuitenkin sellaisia, että lukemisen keskeyttämisestä edes hetkeksi ei ollut puhettakaan. Juoni ylipäänsä tuntuu erittäin mietityltä, ja tapahtumien jakaminen eri kirjan osien kesken on onnistunut. En voi edes kuvitella, kuinka mahtava kolmas osa on - solmitaanhan siinä yhteen kaikki se, mikä vielä on selvittämättä.
Kirjoitin jo edellisen osan arvostelussa (ja kommenteissa), kuinka tyytyväinen olin siihen, ettei ensimmäisessä osassa Aleian ja Corildonin välille syntynytkään romanssia, vaikka lukija sitä olisi ehkä odottanut. Vik tuntuu kuitenkin jatkuvasti antavan aihetta noiden kahden hahmon shippaamiseen. Tavallaan olen todella iloinen, koska Corildon on todellakin Aleian arvoinen, mutta kuinka Mateolle sitten käy?
Kaksosauringot-trilogia on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Ei ole väliä, oletko nuori vai aikuinen tai mistä spefin lajista pidät. Todennäköisesti pidät tästä.
Arvostelukappale.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)