Asetelma yksinkertaisuudessaan: Nikolai Jeltyšev, selviämisaseman miliisi, onnistuu tappamaan muutaman ihmisen lukitsemalla nämä ilmanvaihdottomaan siivouskomeroon ja saa potkut. Kirjastonhoitajana työskentelevä Valentina-vaimo ei kestä sosiaalista häpeää ja irtisanoutuu. Perhe ei voi asua enää kaupungissa, joten heidän on muutettava maalle Valentinan tädin luokse. Siellä todellinen rappio vasta alkaa. Ihmisistä on pikkukylässä kuoriutunut esiin pahuus, jota ei voi oikeastaan edes pitää pahuutena, sillä eri olosuhteissa asiat olisivat toisin. Rahat ovat kuitenkin loppu, ruoka samoin, autot hajonneet, varkaat mylläävät pitkin poikin... Kaiken päällä leijuu valtava häpeä siitä, millainen arvonalennus Jeltyševien perheessä onkaan tapahtunut. Nikolain ja Valentinan on kuitenkin alistuttava kohtaloonsa.
He itse Valentinan kanssa ovat koko kylän tuntemia pirtukauppiaita, joita lukemattomat täkäläiset vaimot kiroavat raivoissaan. Juoppoja tai sellaisiksi luisuvia kävi yötä päivää, varmaan kaikki Muranovon aikuiset asukkaat olivat jo käyneet täällä, Jeltyševien portilla. Jotkut ostivat tietenkin pirtua vain juhlapäivien edellä, koska ei ollut saatavilla kaupan votkaa, joku mummo tarvitsi puolikkaan pullon maksaakseen polttopuista tai kyntämisestä. Joka tapauksessa niitä tuli ja tuli, ne joivat ja joivat, koputtivat veräjään öin ja päivin. Jotkut ojensivat rahat korostetun välinpitämättöminä tai jopa halveksuen, kuin rikas ostaja köyhälle kauppiaalle. Jotkut taas äkkiä, varkain ja ympärilleen vilkuillen: kunhan vaimo ei tulisi.
Olen miettinyt köyhyyden käsitettä todella paljon. Elän opiskelijabudjetilla eli todella niukasti, mutta silti minulla on varaa nautintoihin ja suhteeni tavaraan tai omaisuuteen on paljon löyhempi kuin ns. tosiköyhällä. Olen päättänyt elää mahdollisimman vähällä, ja toteutan tavoitettani jatkuvasti. Tärkeä ero Jeltyševeihin ja heidän kaltaisiinsa venäläisperheisiin on se, että voin valita. Entä kun elää keskellä ei-mitään, lähimpään kauppaan on kaksikymmentä kilometriä ja ainoa elinkeino on salaviinan myynti? Voiko silloin paasata antikonsumerismista tai minimalismista? Tuskin.
Kirjan perhekin harmittelee sitä, etteivät saa kuljetettua kaikkea tavaraa mukanaan kaupunkiasunnostaan. Ei aineellinen hyvä ole merkityksellistä hyvän elämän saavuttamiseksi, pieni ääni sisälläni sanoo, mutta entä kun elämässä ei kerta kaikkiaan ole jäljellä mitään muuta hyvää? Kaikki energia menee välittömän lähiympäristön ankeuden surkutteluun, ja siitä syntyy näköalattomuus, joka valitettavasti on todellisuutta hyvin monessa Venäjän tuppukylässä.
Tämän kirjan lukemisesta tuli jotenkin hyvin ahdistunut olo. Aina hoetaan, kuinka ihmisen pitää luoda itselleen hyvä elämä ja viitoittaa itse itselleen polkua menestykseen. Tämä on hyväosaisten puhetta. On myös hurjaa ajatella, että loppujen lopuksi Jeltyševien elämäntilanteessa on kyse suhteellisesta köyhyydestä. On myös absoluuttista köyhyyttä, äärimmäistä niukkuutta, joka takuulla ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suhteellinenkin köyhyys tulee toki ottaa vakavasti, varsinkin hyvinvointivaltiossa, jolla on varaa huolehtia kansalaisistaan.
Erikseen täytyy kiittää suomentaja Kirsti Eraa, joka on onnistunut tavoittamaan ns. Русская душа (russkaja duša, venäläinen sielu) -hengen, joka kirjasta suorastaan huokuu. Venäjä on käännettynä aina jotenkin hyvin lakonisen kuuloista, mikä onneksi hieman piristää ahdistunutta lukijaa. Спасибо вам большое!
Samantyylistä kirjallisuutta edustavat Dina Rubinan ja Sergei Dovlatovin teokset. Jeltyševit, erään perheen rappio kannattaa lukea, jos kaipaa muistutusta siitä, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)