Essee: “Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi” – naisen rooli Mirdjassa ja Salakarissa

Miltä näyttää naisen rooli ja asema suomalaisessa vuosisadan vaihteen kirjallisuudessa? Pyrin vastaamaan kysymykseen tarkastelemalla kahta suomalaisen naiskirjallisuuden klassikkoa: Minna Canthin Salakaria (1996 (1887) [= S]) ja L. Onervan eli Hilja Onerva Lehtisen Mirdjaa (2002 (1908) = M). Romaanien naispäähenkilöiden kohtaamat tilanteet ovat erilaisia, mutta kummankin romaanin keskiössä on kysymys siitä, mitä nainen saa tai voi olla.

Salakari käsittelee naisen tekemää aviorikosta. Päähenkilö Alma Karell on naimisissa oleva neljän lapsen äiti, joka ihastuu miehensä tuttavaan, sivistyneeseen ja kiinnostavaan maisteri Nymarkiin. Suhde on lyhyt ja tuhoisa: se johtaa Alman ainoan pojan ja lopulta myös Alman itsensä kuolemaan. Teos asettuu juonensa ja käsittelytapojensa osalta aviorikosromaanien kaanoniin. Tyylilaji oli suosittu 1800-luvulla, sillä se mahdollisti paitsi skandaalimaisten aiheiden, myös yhteiskuntaan ja yksilön psykologiaan liittyvien kysymysten käsittelyn (Isomaa 2013, 55). Pohjoismaisen aviorikosgenren tunnetuin teos lienee Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879), ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary (1857) ja Leo Tolstoin Anna Karenina (1875–77) puolestaan ovat eurooppalaisia aviorikosromaaneja. 

Voidaan sanoa, että Salakari on varsin prototyyppinen aviorikosromaanin edustaja. Siinä voidaan nähdä yhteyksiä muihin saman tyylilajin edustajiin: Saija Isomaa (2013, 66) huomauttaa, että Salakarissa on nähtävissä sama asetelma kuin Anna Kareninassa. Kummassakin nainen kärsii kylmän, työlleen omistautuneen aviomiehen kanssa ja ajautuu intohimoisen rakastajan luokse, mikä lopulta johtaa hänet tuhoon. Aviorikosromaani kuvaa tyypillisesti suhdetta keski- tai yläluokkaisen ja samaan sosiaaliluokkaan kuuluvan, naimattoman miehen välillä, ja suhteesta koituu naiselle vakavia seurauksia (Isomaa 2013, 57). Seuraukset liittyvät usein nimenomaan lapsiin: ei ole epätavallista, että avionrikkojanainen menettää lapsensa (Isomaa 2013, 60). Aviorikoksen tehneen naisen esittäminen huonona äitinä on moraalinen kannanotto: avioliiton ulkopuolinen suhde tekee naisesta vastakohdan 1800-luvun naisihanteelle eli hyveellisen äidin ja vaimon hahmolle (Isomaa 2013, 61).

Noin 30 vuotta myöhemmin julkaistu Mirdja puolestaan ulottaa naisen roolin käsittelyn äidin ja vaimon roolin ulkopuolelle. Romaanin nimihenkilö Mirdja on uuden ajan dekadentti ja vapaa taiteilijanainen. Hänellä on suhteita useiden miesten kanssa, vaikka hän päätyykin lopulta perinteiseen avioliittoon. Romaani itsessään on fragmentaarinen: se koostuu useista toisiinsa löyhästi liittyvistä osuuksista, ja juonivetoisuuden sijaan se on selkeän psykologinen: tarinan keskiössä on Mirdjan itseensä liittyvä pohdinta, johon sisältyy myös naisen asemaan ja rooliin liityvien kysymysten pohdiskelu.

Viola Parente-Čapkován mukaan Mirdja on osa “uutta naista” kuvaavaa kirjallisuutta. Lajin keskiössä on naisen subjektius, joka voi ilmetä esimerkiksi luovuuden kuvauksena. (Parente-Čapková 2013, 195). Mirdja on laulaja ja näyttelijä, ja hän myös pohtii filosofisia ja identiteettikysymyksiä. Toisin kuin Salakarin Almalla, Mirdjalla on pääsy tiloihin, joissa käydään älyllistä keskustelua, ja koska hän on kertomuksen alussa naimaton, hänellä on myös mahdollisuus suhteisiin miesten kanssa. “Vanhaan” Almaan verrattuna Mirdja on kiistämättä uudenlainen, mutta hänellä ei silti ole mahdollisuutta olla sekä vaimo että taiteilija. Mirdjaa voidaankin verrata esimerkiksi Madame de Staëlin Corinne-romaaniin (1807), jonka päähenkilö ei myöskään pysty saavuttamaan onnea sekä rakkaudessa että taiteessa (Parente-Čapková 2013, 197).

Ilo- vai perhetyttö?

Sekä Mirdjassa että Salakarissa miesten asenteet määrittävät naisten roolia ja toimintavapautta. Alman aviomies John ei pidä vaimoaan kovin älykkäänä ja ilmaisee mielipiteensä avoimesti. Kun Alma mainitsee miehelleen, että Nymark on hänestä älykäs, John vastaa: “Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon ajatuksilla päätäsi vaivaa” (S, 59). Nymark puolestaan onnistuu viettelemään Alman pitämällä tätä älyllisenä olentona sen sijaan, että näkisi tämän vain omistautuneena vaimona ja äitinä. Vaikka Alma onkin imarreltu, lukijalle paljastetaan, että kyseessä on ainakin vain viettelytarkoituksessa tehty esitys: tosiasiassa Nymarkin asenteet ovat varsin sovinistisia, sillä hän esimerkiksi toteaa Johnille, ettei tämä osaa “nauttia omaisuudestaan” (S, 35). Nymarkin hahmo kuitenkin haastaa ainakin osittain paitsi Alman elinympäristössä vallitsevan naiskäsityksen, myös sen, kuinka lukija näkee Alman. Romaanin avaa idyllinen kohtaus, jossa Alma kylvettää Helmi-vauvaa. 

“Helmi nauroi ja sanoi ‘gää’. Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, hän nauroi ja sanoi ‘gää’. ‘Gää, gää, gää’, jamasi Alma. ‘Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo sanoa muutakin kuin gää. Sano näin: mam-ma… mam-ma…  Noo, sano nyt: mamma!” (S, 4).

Alma kuvataan kohtauksessa omistautuvana, suorastaan uppoutuvana äitinä. Toisaalta hän toistelee ja imitoi vauvan jokeltelua, mikä samaistaa hänet lapseen. Maisteri Nymarkin ja muiden Karellien vieraina olevien miesten saapuessa Almasta kuitenkin paljastuu toisenlainen puoli. Hän on nokkela, humoristinen, flirttailevakin. Hän keskustelee Nymarkin kanssa rakkauselämästä kevyeen sävyyn, eikä vaikuta pahastuvan, vaikka kaikki Nymarkin huomautukset eivät ole aivan soveliaan rajoissa. “Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii näiden ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen rakkauttaan eleillä.” (S, 12–13). Kontrasti näiden kahden kohtauksen välillä on voimakas: Alma on yhdessä hetkessä äiti, toisessa jotain muuta – älyllinen ja keskusteleva nainen, ehkä jopa huono nainen, johtaahan tämäkin keskustelu vääjäämättömästi kohti aviorikosta.

Mirdjaa ei ole vangittu äidin ja vaimon rooliin, mutta hän joutuu yhtä kaikki häntä ympäröivien miesten määrittelemäksi. Kerta toisensa jälkeen miehet nostavat Mirdjan poikkeusyksilöksi verraten tätä muihin naisiin. Eräs Mirdjan miesystävistä, Eero Selinä, esittelee naiseuden taksonomian. Hän tosin jättää Mirdjan tämän luokittelun ulkopuolelle todeten, että Mirdja elää sukupuolensa “ulkopuolella”.

“Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa? Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö, millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s. o. perhetyttöjä; edellisiä, jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään.” (M, 57).

Mirdja ei asetu ennaltamääriteltyihin kategorioihin (jotka Eero Selinän tapauksessa ovat yleinen ilotyttö ja hyveellinen perhetyttö), ja läpi romaanin miehet kertovat Mirdjalle, kuinka hän on kuin mies – ja poikkeuksellisesti miehen veroinen nainen. Mirdjan pitkäaikainen ystävä ja oppi-isä, kapakkafilosofi Rolf Tanne toteaa hänestä: “Hän on ainoa nainen koko maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän se” (M, 97). Mirdja ei määrittelyistä pahastu, päinvastoin: hänen omat näkemyksensä miehen ja naisen rooleista mukailevat häntä ympäröivien miesten ajatuksia. Kun Rolf Tanne toteaa: “ – – luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus” (M, 24), Mirdja on samaa mieltä ja vastaa:  “– – miehen tulee hallita itseään ja naistaan” (M, 25).

Avioliitto, tuo “kristillisen avioliiton porttovankila”

Sukupuolten väliseen dynamiikkaan liittyvä hallinta kulminoituu kummassakin romaanissa rakkauselämään ja erityisesti avioliittoon. Sekä Salakarissa että Mirdjassa ollaan aviollisessa liminaalitilassa – Alma koettelee avioliittonsa kynnystä erkaantumalla aviomiehestään ja tekemällä aviorikoksen, kun taas Mirdjan tapauksessa nuoruusvuosien promiskuiteetti ja taiteilijaelämä päättyvät avioliittoon. Avioliitto näyttäytyy naisen elämää ja roolia määrittävänä tekijänä: uskollisesti naimisissa olevan naisen toimintavapaus on huomattavasti rajoittuneempi kuin vapaan tai uskottoman naisen.

Mirdjan suhtautuminen avioliittoonsa on ristiriitainen. Häntä ahdistaa avioliitto herkän ja hyvän Runarin kanssa, ja hänestä tuntuu, että hän haluaisi jonkun laittamaan itsensä aisoihin. “Niin, se on todellakin merkillistä… ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa.” (M, 259). Erityisen ahdistavalta Mirdjasta tuntuu porvarisrouvan rooli: “– – minä osaan jo läksyni: vain pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista tädille – –”. Parente-Čapkován mukaan näytteleminen ulottuu Mirdjan elämässä myös muualle kuin teatterilavoille (2013, 207). Avioliitosta muodostuu Mirdjalle eräänlainen teatteri – sen sijaan, että Mirdja olisi näyttelijänä lavalla, hän on nyt sitä omassa kodissaan ja toteuttaa porvarillisen elämän käsikirjoitusta. 

Elaine Baruch (1991, 146) toteaa, että pohjoismaisessa aviorikosromaanissa koti paikka, jossa naiset harjaantuvat rooliinsa näyttelijöinä. Salakarin Alma on suoriutunut roolistaan täydellisesti ennen Nymarkin astumista näyttämölle. Hänen sosiaalistamisensa on käynyt helposti: hän on lauhkea ja lapsirakas, ja hän yrittää vastustella Nymarkin viettely-yrityksiä, kuten uskollisen vaimon kuuluu. Mirdjaa ei kuitenkaan ole kasvatettu vaimoksi ja äidiksi: dekadentin, jopa huysmansilaisen sankarin tapaan hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä hän ole koskaan omaksunut “kunnollisen” naisen roolia. Perheen ja porvarillisuuden kahleista vapautuneena hänen on mahdollista toteuttaa itseään, tehdä taidetta ja matkustella. Hän muistuttaakin enemmän seikkailijaisäänsä kuin äitiään, etäiseksi jäänyttä uskollista “kotikissaa” (M, 137). Avioliitto tekee kuitenkin tehtävänsä, ja Mirdja alkaa myös muistuttaa enemmän kotikissaa kuin seikkailijatarta. Rolf Tanne on pettynyt kuultuaan, että Mirdja on mennyt naimisiin, ja toteaa:

“Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä, joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on maallisista olennoista hurmaavin… Ja ne muut naiset, heillä on kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat, ovat sentään ne kaikista säälittävimmät…” (M, 297).

Rolf, olkoonkin ehdoton ja suorasanainen, on tietyssä mielessä oikeassa. Mirdja on taiteellisen menestyksensä huipulla ollessaan joko miesten ystävä tai rakastaja, mutta avioiduttuaan hän ei enää hyödynnä lahjojaan. “Kristillisen avioliiton porttovankila” raukeaa aviomies-Runarin kuoltua, jolloin Mirdja ryhtyy pohtimaan, kuinka hän on elämässään onnistunut. Avioliitto on antanut hänelle tarkoituksen, mutta sekään ei riitä: Mirdjan lapsettomuus tekee hänestä “ilotytön”:

“Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen valheeksi. Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen eläissäänkään… Totisesti olen minä elänyt kuin ilotyttö. Minulla ei ole lasta…” (M, 348).

Toisaalta Mirdja vertaa itseään ilotyttöön myös sikäli, että hän on jäänyt unholaan nuoruuden menestyksen jälkeen: “Mikä hän on ollut? Ainakin on hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt vanhettumaan” (M, 347). Aviomiehen kuolema mahdollistaa prostituoituun samaistumisen. Parente-Čapková kirjoittaa, että Mirdjan suhde prostituoidun hahmoon on ristiriitainen – toisaalta hän samaistuu siihen ja hyödyntää sitä niin taiteessaan kuin ihmissuhteissaankin, mutta toisaalta hän kokee vertauksen vastenmieliseksi (2013, 210). Avioliitto pelastaa hänet hetkeksi tältä naiseuden kategorialta, mutta Runarin kuolema pakottaa hänet jälleen pohtimaan rooliaan naisena.

Salakarissa koti on avioliiton näyttämö. Elämä pysyy tasapainossa niin kauan kun kaikki esittävät roolinsa odotetulla tavalla. Kun Alma rikkoo vaimon roolin ja tekee aviorikoksen, kaikki hajoaa. Tuula Piikkilä huomauttaa, että koti, joka on ollut Almalle aikaisemmin turvallinen ja lohdullinen ympäristö, vaikuttaa vieraalta, kun hänen suhteensa Nymarkiin syvenee (2001, 179). “Ne [huonekalut] olivat samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. – – Samat olivat, eivätkä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä luotaan” (S, 74).

Avioliiton ja kotiympäristön yhteenkietoutumiselle on vastaparinsa: aviorikos ja luonto. Alma antautuu Nymarkin viettelylle lopulta talvisessa metsässä. Luonnosta on puhe jo alun flirttailuvaiheessa, kun Nymark toteaa: “Kukkien keskeen te sovitte niin hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.” (S, 44). Tässä vaiheessa Alma kuitenkin vielä vastustaa luontovertauksia: Nymarkin puhe tuntuu hänestä “joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä” (S, 44). Kun hän poistuu fyysisesti kodin piiristä, aviorikos muuttuu mahdolliseksi. Nymark koettaa rauhoitella katuvaa Almaa vakuuttelemalla: “Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä. – – Metsä kyllä vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro” (S, 82).” 

Almaa (ja vain Almaa) kuitenkin rangaistaan suhteesta Nymarkiin. Nymark on löytänyt romaanin lopussa jo uuden naisystävän ja jatkaa elämäänsä, kun taas Alma joutuu kärsimään tavalla, jonka voi ajatella olevan tekoon nähden kohtuuton: hän todistaa ainoan poikansa sairauden ja kuoleman ja kuolee lopulta itsekin. Salakari toistaa aikakauden moralistisia näkemyksiä siitä, kuinka naisen, erityisesti äidin, tulisi toimia. Naisiin kohdistuva moraalisen puhtauden vaatimus liittyykin nimenomaan äitiyteen, sillä 1800-luvulla naiset vastasivat jälkeläisten synnyttämisestä ja hoivaamisesta (Isomaa 2013, 59).

Ventovieraita näkyjä: hulluus ja lapset

Sekä Salakarissa että Mirdjassa naispäähenkilö vajoaa lopussa hulluuteen, joka johtaa lopulta kuolemaan. On mielestäni huomionarvoista, että kummassakin romaanissa syy järjen menettämiseen on lapsen (joko todellisen tai syntymättä jääneen) menettäminen. Alma alkaa vieraantua itsestään jo Arvi-pojan sairastuessa:

“Uskollisesti hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri oli käskenyt. Mutta se tapahtui ilman sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain ventovierasta näkyä” (S, 88).

Dissosiaatio-termiä ei todennäköisesti tunnettu Suomessa vielä Salakarin kirjoitushetkellä (ensimmäiset maininnat termin käytöstä psykologisessa kontekstissa ajoittuvat 1880-luvun loppuun), mutta yllä oleva katkelma on selkeä dissosiaation kuvaus. Alma on itsensä ulkopuolella: aistikokemukset tuntuvat tulevan “kaukaa” ja hänen raajojaan liikuttaa “joku muu voima”, ei hän itse. Alma on siirtymässä järjen tuolle puolen, (patologisen) hulluuden tilaan. Toisaalta voidaan ajatella, että katkelma kuvaa aviolliseen ja kotielämään liittyvää disilluusiota. Elämä, jota Alma on elänyt tuntuu vieraalta: hänen kotinsa, ympäristön ihmiset ja esineet ovat “ventovieras näky”. Kertoja käyttää sanaa “panoraama”, mutta yhtä mahdollinen olisi “teatteri” – Alma käsittää olevansa oman elämänsä katsomossa.

Ennen kuolemaansa Alma kokee syyllisyydensekaisia kuumehoureita. Hän päättää lähteä ulos ja päätyy hautausmaalle. “– – kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harottivat ja pieksivät ilmaa…” (S, 104). Aviorikoskohtauksen metsä ei sittenkään ole unohtanut, ja kuolema on saavuttamassa Alman. Pian hautausmaakohtauksen jälkeen Alman tila pahenee, jonka jälkeen kuumehoure käy toteen: Alma seuraa poikaansa hautaan.

Myös Mirdjan johdattaa kuolemaan lapsi tai paremminkin suru lapsesta, jota hän ei koskaan saanut. Alman tavoin hän kävelee kohti omaa hautaansa: tuoksuvaa suota, jolla mielikuva lapsesta odottaa. “Ja hän istuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan. Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan…” (M, 354). Voisi ajatella, että romaanin viesti on samalla tavalla moralisoiva kuin Salakarissa: nainen, joka ei ole toteuttanut tehtäväänsä vaimona ja äitinä, päätyy tuhoon. Mirdjan syntymätöntä lasta ei kuitenkaan tarvitse välttämättä tulkita konkreettisesti, vaan lapsen voidaan ajatella viittaavan myös jonkinlaisen päämäärän etsintään tai luovaan itseilmaisuun, jonka Mirdja on avioliittoaikanaan kadottanut (Parente-Čapková 2013, 200). Elämänsä viimeisillä hetkillä Mirdja ei siis katuisikaan vajavaista perhe-elämää, vaan oman kutsumuksensa hylkäämistä.

Lopuksi: Mitä nainen voi ja saa olla?

Naisen roolia käsitellään Mirdjassa ja Salakarissa perusteellisesti. Salakarissa on vahva aviollisen onnen ja avionrikkojan kohtaaman tuhon kahtiajako, kun taas Mirdjassa valinnanvaraa on enemmän: nainen voi olla vaimo tai näyttelijätär, olla lyhyissä suhteissa miesten kanssa tai sitoutua, filosofoida kapakoissa tai elää porvarisrouvan elämää, mutta yhä roolit sulkevat toisensa useimmiten pois. Fiktiiviset roolit – eksoottinen odaliski, bajadeeri, mytologis-kirjalliset Ofelia ja Salome – näyttäytyvät romaanissa naiseuden arkkityyppeinä, mutta niistä ei ole vastaukseksi todellisen elämän kompleksisuuteen. Mirdja ei saavuta täyttymystä, sillä hänen ei ole mahdollista sekä yksilö että vaimo ja äiti. Maailma on yhä miesten, ja miehet pitkälti määrittävät, mitä nainen voi olla. 

Sekä Salakarissa että Mirdjassa naispäähenkilöt tulevat määritellyiksi suhteessa miehiin, avioliittoon ja äitiyteen. Mirdja ottaa jo askelia kohti edistyksellisempää ja kompleksisempaa kuvausta, mutta Salakarin Almalla on kaksi vaihtoehtoa: avio-onni tai sen vastakohta, täydellinen sosiaalinen ja henkinen tuho.

Romaanien välillä on vain vajaa 30 vuotta, ja silti ero naiskuvauksessa on todella huomattava. Ero voi johtua myös luokasta: Mirdja on ehdottomasti ylempää keskiluokkaa ellei jopa yläluokkaa, sillä hänellä on mahdollisuus lähteä esimerkiksi ulkomaille yksin. Keskiluokkaisen Alman toimintaa kuitenkin rajoittavat porvarillisuuden tiukasti määritellyt raamit. 

Alma ja Mirdja eivät onnistu saavuttamaan onnea rikkomalla yhteiskunnan ja henkisen ilmapiirin asettamia rajoitteita, ja heitä rangaistaan eri tavoin siitä, että he toimivat sukupuolelleen sopimattomalla tavalla. Kuitenkin sekä Salakari että Mirdja kuvaavat naisia, jotka yrittävät kurottaa ennalta määritellyn muotin ulkopuolelle. Teosten saavuttama klassikkoasema on todiste siitä, että kumpikin romaani on kirjoitushetkellään uskaltanut kuvitella jotakin uudenlaista. Ehkä tärkeintä ei olekaan onnellinen loppu, vaan se, mitä lopun jälkeen tulee. Mirdjan sanoin: “Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee!” (M, 157–158).

Lähteet

Baruch, Elaine (1991): Women, Love and Power: Literary and Psychoanalytic Perspectives. New York: New York University Press.

Canth, Minna (1996 [1887]). Salakari [= S]. Helsinki: SKS.

Isomaa, Saija (2013). Moraalin ja tunteiden ristivedossa: 1800-luvun pohjoismaisen aviorikosromaanin naiset. Teoksessa Rossi, Riikka & Isomaa, Saija (toim.): Kirjallisuuden naiset: Naisten esityksiä 1840-luvulta 2000-luvulle (55–86). Helsinki: SKS.

Onerva, L. (2002 [1908]). Mirdja [= M]. Helsinki: SKS.

Parente-Čapková, Viola (2013). Corinnesta ja Consuelosta Mirdjaan: L. Onervan Mirdja naisten kirjoittamien poikkeusnaisyksilöiden jatkumossa. Teoksessa Rossi, Riikka & Isomaa, Saija (toim.): Kirjallisuuden naiset: Naisten esityksiä 1840-luvulta 2000-luvulle (194–226). Helsinki: SKS.

Piikkilä, Tuula (2001). Keskustelua ajassa: dialogisuuden ulottuvuudet Minna Canthin Salakarissa. Teoksessa Lappalainen, Päivi; Grönstrand, Heidi & Launis, Kati (toim.): Lähikuvassa nainen: näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin (159–193). Helsinki: SKS.

****************

P. S. Kyllä, olen hengissä (vaikka yliopisto koettaakin sinnikkäästi muuttaa tämän asian...). Koska opiskelu (ja työt, ja toiset työt, ja yhä hämärämmiksi käyvät harrastukset) vievät aikaa kirjoittamiselta, en ole juuri ehtinyt uhrata ajatustakaan blogille. Mutta!! Vaikka olen humanisti, osaan ajatella (kierto)taloudellisesti. Hyvähkö kirjallisuusessee tarvitsee lukijakseen muitakin kuin opettajan. Onneksi on blogi, jossa saan julkaista mitä ikinä haluan, vaikka sitten yliopistoa varten kirjoitettuja esseitä. Tämän esseen olen kirjoittanut kirjallisuuden klassikkokurssia varten. Arvosanaksi sain vitosen, vaikka tietenkään en opiskele arvosanoja vaan elämää (mitä se on?) varten. Your favourite academic weapon/victim kiittää ja kuittaa.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Hanya Yanagiharan Paratiisiin pääsi lukulistalleni heti Pienen elämän luettuani. Pieni elämä vei – ja murskasi – sydämeni, ja hieman epäröiden tartuin tähän 900-sivuiseen järkäleeseen. Romaani vei kuitenkin mukanaan, ja päädyin lopulta lukemaan sen muutamassa päivässä.

Yanagiharan uusimmassa romaanissa (vai pitäisikö sanoa romaanikokoelmassa) henkilöhahmot tavoittelevat vimmaisesti samoja asioita halki vuosisatojen. Vanhassa newyorkilaisessa talossa Davidit, Charliet ja Edwardit taistelevat oikeudestaan vapauteen, terveyteen ja rakkauteen. Jossain toisaalla tuntuu olevan utopia, paratiisi, jota kohti on pyrittävä. 

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa nuori yläluokkainen mies rakastuu köyhään pianonsoitonopettajaan ja kapinoi isoisänsä tahtoa vastaan. Toinen osio keskittyy 1900-luvun puolivälin Havaijille, jossa syrjäytetty kuningas koettaa rakentaa ihanneyhteiskuntaa. Kolmas ja pisin osio sijoittuu 2090-luvulle, jossa aikaisemmin niin liberaali Amerikka on muuttunut totalitaristiseksi, pandemioiden riivaamaksi dystopiaksi. Ensimmäinen ja viimeinen osio ovat selkeän yhtenäisiä tarinakokonaisuuksia, mutta toinen osio jää hidassoutuiseksi ja tuntuu irralliselta.

Hahmojen elämät kietoutuvat yhteen paitsi nimien, myös läpi teoksen toistuvien motiivien, kuten avioliiton ja sairauden kautta. Jokainen uusi sukupolvi pyrkii saattamaan loppuun aikaisempien sukupolvien työn ja punoo samalla itsensä osaksi tarinaa, myyttistä ketjua, joka kestää, vaikka valtiot ympärillä nousevat ja tuhoutuvat.

Teoksen tarkasti muovatun kerronnan lisäksi rakastan sitä, kuinka Yanagihara kirjoittaa: lauseet ovat anteeksipyytelemättömän pitkiä ja kielikuvat dramaattisia olematta kuitenkaan paatoksellisia. Suuri kiitos kuuluu tietysti myös suomentaja Arto Schroderukselle, jonka käyttämä kieli on luontevaa ja vivahteikasta.

Paratiisiin kuvaa erityisen onnistuneesti totalitarismia ja epäonnistuneita ihannevaltioita. Vaihtoehtohistoriallisten ja tulevaisuuteen sijoittuvien maailmojen kautta Yanagihara onnistuu paljastamaan myös nyky-yhteiskuntien heikkoja kohtia ja herättää lukijaa pohtimaan, elämmekö sittenkin totalitarismissa jo nyt. Hän kirjoittaa: “[D]ystopia ei näytä miltään, koska se voi itse asiassa näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat.” (s. 807). Vaarallisimpia eivät suinkaan ole ulkoiset totalismin merkit, vaan unohduksen ja historiattomuuden keinoin toteutuva hallinta. 

Ja sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä. Koko sen ajan, kun nukkui, teki työtä, söi, luki lapsilleen tai puhui ystäviensä kanssa, portteja lukittiin, teille pystytettiin barrikadeja, junaradat purettiin, laivat ankkuroitiin, lentokoneet ohjattiin muualle. Jonain päivänä tapahtuu jotain, ehkä vain jotain ihan vähäpätöistä, suklaa esimerkiksi katoaa kaupoista, tai tajuaa, ettei koko kaupungissa ole enää ainuttakaan lelukauppaa, tai näkee kadun toisella puolella olevaa leikkikenttää tuhottavan ja metallista kiipeilytelinettä purettavan ja lastattavan kuorma-auton lavalle ja ymmärtää äkkiä olevansa vaarassa: Että televisio ei tule ikinä takaisin. Internet ei tule ikinä takaisin. – – [K]aikki, mitä olit epäillyt tästä maasta – että Amerikkaa ei ollut tarkoitettu kaikille, ettei sitä ollut tarkoitettu sellaisille kuin minä tai sellaisille kuin sinä, että Amerikka on maa, jolla on synti syvällä sisimmässään – oli totta. (s. 753)

Jokin Yanagiharan dystopiassa kuitenkin tökkii. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneena on ristiriitaista lukea siitä, kuinka lastenhankinnan rahalliset kannustimet näyttäytyvät kertojalle kontrollin muotona. (Ovatko lapsilisät valtion keino hallita kansalaisten lisääntymistä?) On kiinnostavaa, kuinka varsinkin amerikkalaisessa dystopiakirjallisuudessa totalitaristinen yhteiskunta on usein jonkinlainen sosialistinen hyvinvointivaltio – aivan kuin yhteiskunta ei voisi olla yhtä aikaa hyvinvoiva, demokraattinen ja yksilönvapautta kunnioittava.

Ylipäätään romaani on voimakkaan yhteiskunnallinen – paljon yhteiskunnallisempi kuin ihmissuhteita painottavasta kansiliepeestä olisi osannut odottaa. Yanagihara maalaa kuvan Amerikasta, joka on ennen kaikkea kuviteltu paratiisi: unelma, joka ei koskaan toteudu. Paratiisin tematiikkaa voi pitää myös ironisena: vaikka teos liikkuukin pääosin varsin yläluokkaisten ja etuoikeutettujen henkilöiden elinpiirissä, on Amerikka monelle kaukana paratiisista.

Paratiisiin on vaikuttava ja hieno teos, jonka laajuus hengästyttää. Teoksessa lomittuvat onnistuneesti useat tapahtuma-ajat ja -paikat, teemat ja motiivit. Yanagihara on onnistunut jälleen kirjoittamaan suuren romaanin, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Jotakin Pienen elämän majesteetillisuudesta jää kuitenkin saavuttamatta. Samaistun kriitikko Riitta Vaismaahan, jota “Pienen elämän kaipuu jäyti läpi koko yli 900 sivun luku-urakan”. Paratiisiin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta siinäkin näkyy tekijänsä ainutlaatuinen kädenjälki.

Miksi olin poissa

Rakkaat lukijani, jos teitä vielä on,

Olen yhä täällä! Paluutani innoitti erään kirjablogin kommenttikentässä käyty keskustelu lopettaneista kirjabloggaajista. Tajusin, etten halua olla yksi heistä.

Edellisestä postauksestani on kulunut reilusti yli vuosi, ja siitä, kun viimeksi olisin todella nauttinut bloggaamisesta, on kulunut vielä kauemmin. Toisinaan jotain kirjaa lukiessani olisin halunnut sanoa siitä jotain muille, jakaa ajatuksiani, mutta pelkäsin, etten osaa muotoilla niitä oikein ja riittävän kiinnostavasti.

En ole voinut kovin hyvin viime vuosina, ja minusta on tullut kyyninen, ahdistunut, saamaton ja kovin vaativa itseäni kohtaan. Nämä eivät varsinaisesti ole ihanteellisia ominaisuuksia, jos haluaa harrastaa jotain, jossa ei ole valmiiksi täydellinen - kuten nyt vaikka kirjablogin kirjoittamista. Jossain vaiheessa olen alkanut ajatella, että vain täydelliset ja valmiit tekstit ansaitsevat tulla julkaistuksi, ja bloggaamisesta on tullut vain yksi taakka lisää projektiin, jossa koetan saada elämäni näyttämään siltä, että kaikki ei missään nimessä ole romahtamassa.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, olin vasta täyttänyt 14. Olen muuttunut todella paljon, ja vanhat postaukset saavat minut lähinnä kiemurtelemaan häpeästä. Toisaalta niiden piilottaminen tuntuisi pelkuruudelta; enhän kirjoita mitään tärkeää ja virallista sanomalehtipalstaa vaan pidän kirjaa lukemistani teoksista ja niiden herättämistä ajatuksista. Haluankin jatkaa tätä blogia omilla ehdoillani, ilman suorituspaineita.

En lupaa kirjoittaa tiheästi. Mutta lupaan kirjoittaa - ja kenties myös julkaista toisinaan jotain.


♥
Maria

Antikvaarinen kirjakärry Budapestissa kesällä 2018.

Elina Rouhiainen - Aistienvartija

Elina Rouhiaisen Aistienvartija jatkaa suoraan siitä, mihin Väki-trilogian edellinen osa Muistojenlukija jäi: Kiuru on irlantilaisessa sisäoppilaitoksessa, ja muut ryhmän jäsenet hajaantuneena ympäri Eurooppaa. Heidän on karistettava heitä jahtaava Väki kannoiltaan, mutta organisaatio tuntuu ulottaneen juurensa kaikkialle.

Aistienvartija jatkaa samalla YA-kirjallisuuden konventioita rikkovalla linjalla kuin edeltäjänsäkin. Hahmot ovat monipuolisia, eikä kukaan vähemmistöön kuuluva ole niin sanotusti kiintiössä, vaan saa oman äänensä tarinassa. Esimerkiksi Harpreet (aiemmin Bollywood) on punjabilaistaustainen, aromanttinen, aistiyliherkkä ja muunsukupuolinen sikhi. Hän kuuluu useampaan vähemmistöön ja siten on yhteiskunnallisesti melko marginaalisessa asemassa. Olennaista on se, miten Rouhiainen hahmoa käsittelee: Kaikki Harpreetin ominaisuudet totta kai vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu maailmaan ja miten muu maailma suhtautuu häneen, mutta hän ei kuitenkaan ole yhtä kuin ominaisuutensa, vaan ehjä hahmo omine tunteineen ja motiiveineen.

Taloudellinen eriarvoisuus on yksi kirjan teemoista. Kehuin Muistojenlukijan luokkatietoisuutta, ja samaa ylistän myös Aistienvartijassa. On hyvä, että nuortenkirjailija tiedostaa yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen, sillä lukijoissakin on varmasti nuoria, joiden taloudellinen ahdinko on yhtä paha kuin vaikkapa Dain ja Nelun, kirjan romaniveljesten. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Rouhiaisen hahmot eivät ole heikosta asemastaan tai köyhyydestään huolimatta uhreja vaan selviytyjiä.

Olen todella innoissani siitä, että nuortenkirjallisuudessa on herätty diversiteettiin. Hahmogalleria ei voi olla liian monipuolinen. Vaikka monien vähemmistöjen sisällyttäminen kirjaan ei välttämättä tee itse kaunokirjallisesta teoksesta hyvää, se raivaa tietä kirjallisuudelle, jossa kuuluvat myös muiden kuin valkoisten, cissukupuolisten ja kauniiden heteroiden äänet.

Rouhiainen onneksi kirjoittaa hyvin. Kieli on viimeisen päälle hiottua ja dialogi sujuvaa. Pidän myös Aistienvartijan huumorista; onneksi vakavien aiheiden keskellä on välillä aikaa myös naurulle.

Kannen suunnitellut Laura Lyytinen ansaitsee myös maininnan hyvästä työstä. Eikö olekin upea kansikuva?

Kesäkuun kirjat ja kuulumiset

Kesäkuuni 2018 oli harvinaisen tapahtumarikas; Yleensä en tee alkukesänä mitään ja virkistyn heinäkuun lopussa. Tämä vuosi oli kuitenkin poikkeus. Opiskelin, luin kirjoja ja tein päätöksen, jonka seurauksista nautin paraikaa: Olen Kroatiassa (pian Serbiassa ja Unkarissa) - ypöyksin ja aika eksyksissä, mutta nautin täysillä!

Kesäinen maisema radanvarresta.

Palataan hetkeksi siis vielä kesän ensimmäiseen kuukauteen. Olen pahoillani, että blogini on hiljentynyt lähes täysin: En vain ole oikein ehtinyt lukea, kun kaikki aika ja energia on mennyt matkaan.

Kesäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista pari oli aivan erinomaisia ja loput ihan ok. Erittäin hyvä kirjakuukausi, siis!

Parhaina mieleeni jäivät Katherine Pancolin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Näillä kirjoilla olisi ollut kaikki edellytykset olla höttöistä moskaa, mutta Pancolin tuskallisen tarkkanäköinen kerronta, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja anteeksipyytelemätön absurdius tempaisivat minut mukaansa. Trilogian kolmas osa, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, on vielä lukematta, mutta aion ehdottomasti lukea sen.

Arkadi Babtšenkon Sodan värit oli vaikuttava kuvaus Tšetšenian sodasta venäläisen sotilaan näkökulmasta. Huhtikuussa luin samasta sodasta tšetšeenin näkökulmasta Polina Žerebtsovan teoksessa Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Oli uskomatonta tunnistaa samankaltaisia tapauksia, kuten kerrostalojen valtaukset tai sotilaita ilkkuvat lapset kummastakin teoksesta. Nämä kaksi kirjaa kannattaakin lukea ns. parina, jotta saa mahdollisimman laajan näkökulman. Babtšenkon teos on ajoittain raaka ja rankka, mutta se on aiheen huomioon ottaen välttämätöntä.

Venäjään liittyy myös eräs toinen kesäkuussa lukemani kirja, Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Lukaisin sen nopeasti parissa päivässä, ja vaikka päähenkilö oli jotenkin luotaantyöntävä, venäläisestä yritysmaailmasta lukeminen oli kiehtovaa. Sain kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Niinalta, eli kiitos hänelle!

Yksi kirja, jonka luin käytännössä yhdeltä istumalta, oli Jay Asherin Kolmetoista syytä. Luin pari ensimmäistä sivua kirjastossa ja otin kirjan mukaani. Kotimatkani varrella on (turmiollisesti) pikaruokapaikka, joten istahdin sinne, join pirtelöä ja luin. Ja luin... En kirjaimellisesti voinut laskea kirjaa käsistäni, mutta. Nyt pääsemme mutta-osuuteen, joka lyhykäisyydessään kuuluu näin: Kolmetoista syytä on huono kirja. Kieli on tylsää, hahmot latteita, motiivit hölmöjä ja rivien välistä saattaa haistaa naisvihan ummehtuneen lemahduksen. Kirjan ainoa ansio on koukuttava rakenne, joka sai minut lukemaan sen loppuun.

Vaikka kuinka koetin lupailla itselleni, etten enää osta kirjoja, Ruotsista tarttui mukaan Diana Gabaldonin Sudenkorento på svenska. Toisaalta tuntuu, etten saa sitä koskaan luetuksi, toisaalta olen yllättynyt, kuinka paljon ymmärrän. Kesäkuussa luin muuten Muukalaisen uusiksi. Olin jo ajattelemassa, että se on viimeinen kerta, mutta en malttanutkaan vielä luopua tuosta kirjasta. Jätin sen sitten kirjahyllyyni - sentimentaalinen hölmö kun olen.

Pian tulee postaus siitä yhdestä ainoasta kirjasta, jonka matkustaessani olen saanut luetuksi - Diana Gabaldonin Syysrummuista nimittäin!

Philip Pullman - Vedenpaisumus

Kultaisen kompassin kirjoittanut Philip Pullman on vihdoinkin, parinkymmenen vuoden jälkeen, palannut luomaansa fantasiamaailmaan. Vedenpaisumus aloittaa Lyran kirjat -trilogian, jossa seikkailee jo Universumien tomusta tuttuja henkilöitä - kaikkein tärkeimpänä toki Lyra Coulter itse.

11-vuotias Malcom auttelee vanhempiensa majatalossa ja vierailee usein läheisessä luostarissa. Eräänä päivänä sinne tuodaan vauva, joka on (kukapa muukaan kuin) Lyra. Pienokaista tavoittelee yksi jos toinenkin taho, ja utelias poika kiinnostuu asiasta. Joen tulviessa vesi uhkaa kuitenkin upottaa kaupungin, ja Malcom lähtee 15-vuotiaan Alicen kanssa karkumatkalle Lyra-vauva mukanaan.

Huolimatta vauhdikkaasta ja seikkailuntäyteisestä pääjuonesta huomioni varasti kompleksinen aletiometrin tutkija, Hannah Relf. Hän ajaa samaan aikaan omaa etuaan ja oikeudenmukaisuutta, ja vaikka hän koettaakin onkia Malcomilta arkaluontoisia tietoja, hän myös auttaa tätä saamaan lisää tietoa Lyrasta.

Aletiometrista ylipäänsä on mielenkiintoista lukea, sillä se valottaa Pullmanin luoman rinnakkaismaailman asukkaiden tiedekäsitystä. He ovat löytäneet Tomua, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja vahvassa asemassa oleva kirkko vastustaa sen tutkimista. Konsistorin kirkkokurioikeudeksi kutsuttu joukko salamurhaa harhaoppisia tutkijoita ja kasvattaa uutta sukupolvea uskontomyönteisemmäksi tunkeutumalla koulumaailmaan - aivan Hitler-Jugendin tyyliin.

Kirjailijaa moititaan usein kristinuskon esittämisestä huonossa valossa, ja hänen teoksiaan on laitettu useiden yhdysvaltalaiskoulujen mustille listoille samasta syystä. Itse näen kuitenkin suurimpana ongelmana sen, että Vedenpaisumuksen juoni on liian pitkä ja polveileva. Lukukokemus olisi ollut huomattavasti parempi, jos tarinasta olisi maltettu karsia enimmät rönsyilyt pois.

Yleensä ottaen Pullman on kuitenkin mainio kirjoittaja, ja hänen tekstiään on ilo lukea. Oli myös nostalgista päästä sukeltamaan uudelleen hänen luomaansa fantasiamaailmaan, joka on lähes samanlainen mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen omamme kanssa.

TV-sarja: London Spy

Ehdin jo hehkuttaa London Spytä Twitterissä, mutta nyt, kaikki viisi jaksoa katsottuani, tuntemukseni ovat todella ristiriitaiset. On vaikeaa pitää sarjasta, joka on todella hidastempoinen, osin epärealistinen ja epätoivon tunteita aiheuttava. Kuitenkin jokin sarjassa saa minut uppoutumaan jaksoihin uudestaan ja uudestaan, etsimään lisää johtolankoja, pohtimaan, oliko koko totuus sittenkään siinä, mitä sarjan yhden kerran katsova näkee.

Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited

Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.

Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.

Ehkä London Spyn viehätys on siinä, ettei se ole mikään sankaritarina. Danny on järkyttävän peloissaan, mutta päättää olla luovuttamatta. On virkistävää nähdä sarja, jossa sisukkuutta ei palkita muulla kuin jatkuvilla vaikeuksilla. Sarjassa on joitain todella pahoja ylilyöntejä juurikin vastoinkäymisten suhteen, eikä niitä voi perustella oikein millään muulla kuin shokkiarvolla.

Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän  Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.

Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.

Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.

Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.

London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.

Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.

Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).