Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited
Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.
Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.
Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.
Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.
Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.
Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.
London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.
Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.
Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)