Helsinki, kirjat ja elämän tarkoitus

Olen Helsingissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Hurjaa, ihmeellistä, pelottavaa. Mutta ah, niin inspiroivaa. Kun kävelin Kallion kaduilla, kun katselin Esplanadin upeita, vanhoja rakennuksia, kun istuin ratikassa... Kaikkina noina hetkinä minulla oli vahva tunne siitä, että kuulun tänne. Haluan muuttaa Helsinkiin. Haluan olla helsinkiläinen.

En edelleenkään ole löytänyt inspiraatiota jatkaa kirjoittamista tai saanut uusia ideoita. Mutta, tiedättekö, ei se mitään haittaa. Hyväksyn mukisematta sen, etten kykene tällä hetkellä tuottamaan yhtään mitään. Hyväksyn aikaansaamattomuuteni ja laiskuuteni. Sentään jaksan kirjoittaa blogia. Huomioikaa muuten, että kesän aikana saattaa tulla näitä ei-niin-kirjallisia postauksia vähän useammin, koska en jaksa myöskään lukea.

Todellakin, päätöksenäni oli lukea vähemmän ja tehdä jotain muuta nenä kiinni kirjassa istumisen sijasta. Päätin ryhtyä katselemaan televisiota. Minun tapauksessani se ei ihan onnistunut, koska en löytänyt mitään erityisen upeaa sarjaa. Isä Matteon tutkimuksia on hyvä, mutta seitsemältä illalla olen jossain aivan muualla kuin kotisohvalla. Telkkari on hankala juttu, koska sitä ei voi kantaa mukana kuin kirjaa.

Mutta yhden kirjan olen matkani aikana ehtinyt lukea. Nimittäin... Tulitikkutytön, upeista upeimman kirjan, jota suosittelen kaikille teille. Lämpimästi. Jokin tuossa kirjassa vain on niin sävähdyttävää. Ehkä vanhanaikainen, kielioppivirheillä maustettu kerronta sai minut hullaantumaan kyseiseen kirjaan. Tai sitten päähenkilön suloistakin suloisempi kertojanääni, joka muuttuu aina vain vinksahtaneemmaksi tarinan edetessä.

Tulitikkutyttö on... Kaunis. Ennen kaikkea kaunis, vaikka siinä onkin kaikenlaista kauheaa. Tuo kauneus limittyy vastenmielisyyden kanssa niin hienosti, etten edes tiedä, kumpi on kumpaa. Soucy on taitava tarinankertoja, ja kirja on kaikessa pakkomielteisyydessään nerokas. Se on hauras ja rohkea, peloton ja avuton. Jopa kirjan alkuperäinen nimi, Tyttö joka piti liikaa tulitikuista, kuvastaa upeasti koko tarinaa. Aluksi kaikki on sumeaa, mutta myöhemmin lukija pääsee suoranaiseen hurmoksen tilaan kaikkien ristiriitojen eskaloituessa äärimmilleen. Jokin kirjan rakenteessa nyrjähtää puolessavälissä, kun kaikki alkaa paljastua.

Myös kirjan symboliikka on hienoa - alussa on kuolema, mutta lopussa elämä. Yleensä nämä kaksi ovat toisin päin, mutta niinpä vain kaikki kirjassa vaikuttaa olevan aivan sekaisin. Silti tässä pienessä kirjassa vallitsee täydellinen tasapaino. Kaikki on kohdillaan.

Tulitikkutyttö on niitä kirjoja, joita ei lueta. Ne eletään.

Lähetin kyseisen kirjan muuten kirjeystävälleni. Tai lähetän. Anteeksi, O., kun pilasin yllätyksesi - jos siis pilasin :) Voihan olla, että luet tätä vasta sen jälkeen, kun olet kirjeeni saanut.