Susan Fletcher - Tummanhopeinen meri

"Lapset eivät ehkä kiittäneet saadessaan lempileipiään evääksi, mutta Emmeline tietää, että he rakastavat häntä ja rakastavat edelleen. Tom toi joskus päivänkakkaran hänen tyynylleen. Nathan taas saattoi odottamatta takertua häneen kuin iilimato, niin että hänen täytyi irrottaa poika sormi sormelta. He rakastavat häntä ja hän heitä, ja siksi hän tuntee joskus syyllisyyttä vihastaan."

En ole varmaan koskaan itkenyt näin. Vielä nytkin, kun olen jo saanut Tummanhopeisen meren luettua ja aloittelen arvostelua, silmäni punoittavat ja ääneni värisee. En ole kirjoittanut yli viikkoon. Syy ei ole se, ettenkö olisi jaksanut, vaan se, ettei minulla ole ollut mitään kirjoitettavaa. Luin tätä kirjaa aika kauan ja lainassa se on ollut joulukuusta asti. Aluksi - siis alkaessani lukea tätä - ajattelin, että kirja on aivan pitkäveteinen makuuni. Koska kuitenkin haluan lukea kirjan aina loppuun, mikäli mahdollista, jatkoin lukemista. Ja se kannatti.

Tummanhopeisen meren tapahtumat sijoittuvat karulle Parla-saarelle, jonka jokaisella asukkaalla vaikuttaa olevan jonkinlainen salaisuus - tai mieltään painava asia, sillä Parlassa kuten ei missään muussakaan pikkupaikassa tunnetusti salaisuuksia ole - joihin kirjan aikana sitten perehdytään. On perheväkivaltaa, hukkumisia, itsemurhia... Suurin onnettomuus ja menetys on varmastikin rakastetun Thomas Bundyn hukkuminen neljä vuotta sitten. Kukaan saarelaisista ei ole päässyt tästä kunnolla yli.

Kirjan tapahtumat alkavat, kun nuorimies nimeltä Sam Lovegrove löytää rannalle huuhtoutuneen miehen. Tämä on elossa, mutta menettänyt muistinsa. Miestä aletaan ulkonäkönsä vuoksi kutsua Kalamieheksi, sillä tämä muistuttaa parlalaisessa kansantarussa esiintyvää olentoa. Kalamiehen tehtävä on tarinassa tuoda toivoa - jota Parlan asukkaat todellakin tarvitsevat - mutta kaikki eivät ota tätä erikoista vierasta avosylin vastaan.

Oli upeaa lukea näinkin toivoa ja rakkautta täynnä oleva kirja. Juoni on punottu kuin kalastusverkko, ja sanoista huokuu hiljainen meren kuiske. Kirja herätti syviä ja voimakkaita tunteita, ja pystyin samaistumaan jokaiseen kirjan hahmoon ja ymmärtämään heidän valintojaan. Fletcherillä on upea taito kuvata tavallista arkielämää kauniisti ja runollisesti sortumatta kuitenkaan melodramaattisiin ylilyönteihin.

Olen lukenut myös Noidan ripin, josta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Suosittelen lukemaan sekä sen että tämän. Kummatkin ovat oikein mainiota kesälukemista!