En olisi arvannut, että vanha venäläinen kirjallisuus voisi olla näin kiehtovaa. Dovlatovilla on omanlaisensa kieroutunut huumorintaju, joka puree ehdottomasti minuun. Ulkomuseossa hän kertoo ilmeisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan alkoholisoituneesta Pushkin-museon oppaasta, joka koettaa pärjätä hankalien asiakkaiden, toisten oppaiden ja maastamuuttoaikeita elättelevän vaimonsa kanssa.
Huumori erityisesti dialogeissa on täysin absurdia ja kuvastaa Neuvosto-Venäjän henkeä niin hyvin, etten ihmettele, miksi lähes koko Dovlatovin tuotanto kiellettiin Neuvostoliitossa. Seuraavassa lainauksessa kertoja-Borisin luokse tulee kyläilemään Tanja, jota museo-oppaan poikamiesboksi ei juuri miellytä.
Jäimme kahden. Tanja kiersi asunnon ja näytti säikähtäneeltä.
- Oletko varma, että tämä on ihmisasumus?
- Kyllä minäkin sitä aluksi epäilin. Mutta nyt olen järjestänyt paikat. Olisitpa nähnyt, millaista täällä oli aikaisemmin.
- Katossa on reikiä.
- Ei niitä hyvällä säällä edes huomaa. Eikä sadetta ole luvattu.
- Ja lattiassa on rakoja.
- Eiväthän nuo mitään rakoja ole. Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.
- Eipä näitä tilkittykään ole.
- Mutta olen kesyttänyt koirat...
Innostuin tästä teoksesta niin, että aion takuulla lukea Dovlatovia lisääkin, ehkä jopa alkuperäiskielellä, jos saan vihdoinkin aloitettua venäjän opinnot. Suosittelen erityisesti, jos pidät John Irvingistä tai ylipäänsä kuivahkosta, sanailevasta huumorista.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)