Rainbow Rowell - Eleanor & Park

Silloin tällöin sitä melkein menettää uskonsa nuortenkirjallisuuteen. Sitten lukee sellaisen kirjan kuin Eleanor & Park, eikä voi olla yllättymättä. Harvoin olen lukenut kirjaa, joka on yhtä aikaa toisaalta niin kipeä ja toisaalta toiveikas. Harvoin julistan postauksen neljännessä lauseessa näin, mutta rakastan tätä kirjaa! Rakastan niin paljon kuin tätä kirjaa vain voi rakastaa. Ja jos Basam/mikä tahansa kustantamo ei julkaise lisää Rowellia suomeksi, olen pettynyt ja vihainen... ja saatan tehdä jotain peruuttamatonta kustantamon postilaatikolle.

Eleanor elää äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa kanssa. Hänen äitinsä ei kykene irtautumaan huonosta parisuhteesta edes lastensa takia, vaan käyttäytyy kuin läheisriippuvainen pahimmillaan. Eleanoria kiusataan koulussa ylipainon ja erikoisen tyylin takia.

Myös Park on ulkopuolinen, mutta ei kuitenkaan pahasti kiusattu. Hän kuuntelee The Smithsiä ja lukee sarjakuvia - ja on puoliksi korealainen. Hän on liian outo ja erikoinen "normaalien" ihmisten porukkaan, joten hän vetäytyy yksinäisyyteensä - kunnes eräänä päivänä Eleanor astuu koulubussiin ja istuu hänen viereensä.

Koulubussiepisodista alkaa suloinen ja samaistuttavan realistinen rakkaustarina, eikä Mary Suesta ole tietoakaan. Rowell kirjoittaa hahmonsa todenmukaisiksi ja eläviksi - olen aivan varma, että Eleanorin ja Parkin kaltainen pari elää jossain päin maaailmaa.

Rakastan hahmoja, rakastan miljöötä ja rakastan Rowellin kirjoitustyyliä. Kun aina marisen, että hyviä nuortenromaaneja on niin vaikea löytää, voin ainakin hetkeksi lakata valittamasta. Rowell on harvinaislaatuinen. Aivan ehdottomasti luen hänen muunkin tuotantonsa, mikäli se suomennetaan - ja vaikka ei suomennettaisikaan. Näin mahtavan kirjallisuuden vuoksi olen valmis kärsimään hiukan kolmatta kotimaista.

Suosittelen!

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo

1910-luvun New Yorkiin sijoittuva kirja kertoo tytöstä, jonka Professoriksi kutsuttu isä omistaa ihmeellisiä asioita täynnä olevan museon. Liiketoiminta tekee kuolemaa, mutta isä keksii laittaa Coralien esittämään merenneitoa. Hän on roolissaan loistava - hänen sormiensa välissä olevat sammakkomaiset ihopoimut saavat hänet näyttämään todelliselta ihmeeltä.

Coralie kuitenkin kärsii. Vain Hudson-joessa uidessaan hän tuntee olevansa vapaa. Joki on tietyllä tapaa puhdistautumisen ja välitilan symboli. Coralie on hukkua erilaisuuteensa, siihen että hän on niin poikkeava ja aivan eristyksissä tavallisesta maailmasta.

Joesta Coralie myös löytää tytön, jonka kantaa rannalle. Myöhemmin Ed Cohen, mestarillinen kadonneiden löytäjä, löytää ruumiin. Hän saa kuulla merenneidosta, joka nosti tytön vedestä, ja Coraliesta tulee jonkinlainen legenda paikallisten keskuudessa.

Kun Coralie ei ui, hänen on käytettävä käsineitä peittääkseen kätensä. Kaikkia museon outoja otuksia kohdellaan nimellisesti hyvin, mutta rivien välistä paljastuu Coralien isän inho oman toimeentulonsa mahdollistavia ihmisiä kohtaan.

Coralien hoitaja ja lähin uskottu Maureen on palavasti rakastunut mieheen, joka kärsii liiasta karvankasvusta, myös kasvoissaan. "Ihmissudet" olivat tuon ajan friikkisirkuksissa haluttua tavaraa - nimenomaan kuin esineitä vailla ihmisarvoa. Kun Professori saa tietää, hän lähettää miehen pois. Hän ei salli minkäänlaisia rakkaussuhteita museon työntekijöiden välillä.

Kyseessä on vahvan kertojan traaginen ja lumoava tarina ihmisistä ja heidän kohtaloistaan rajusti muuttuvassa maailmassa. Suosittelen, mikäli pidät maagisesta realismista ja kiehtovista tarinoista.

Arvostelukappale.

Elina Rouhiainen - Vainuttu

Susiraja-sarjan päätösosa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä. Oloni on hiukan haikea nyt, kun kaikille näille ihanille hahmoille pitää sanoa hyvästit.

Parhaiten mieleeni jäivät monenlaiset jännitteet niin yksittäisissä ihmissuhteissa, susilauman sisällä kuin susien ja daimonien välillä. Hieman kliseisesti Raisa saa tietää lisää syntyperästään, minkä seurauksena syttyy suoranainen sota.

Rouhiainen saa "viimeisen osan kirouksesta" huolimatta jopa hieman nostettua tasoa edellisestä kirjasta. Toimintaa Vainutussa on aika paljon, eikä ihmissuhteiden syvällisemmälle käsittelylle jää paljoa aikaa.

Kirjailija vakuuttaa paitsi tyylipuhtaudellaan, myös kielellään. Nuortenkirjojen kieli on harvemmin mitenkään ihmeellistä, mutta Rouhiaisen sanavalinnat ja tekstin rakenne ylipäänsä saavat uskomaan, että kyseessä on yksi tulevaisuuden kovimmista suomalaisista nuortenkirjailijoista.

Kirja on hyvin nautinnollista luettavaa ja juoni nopeatempoisesti etenevä. Edelleen korostaisin, että yhdysvaltalaisiin serkkuihinsa verrattuna tämä kirja ja sarja on kultaa. Rouhiaisella on upea kyky luoda eksotiikkaa tuttuakin tutumpaan ympäristöön.

Arvostelukappale.

Margit Sandemon Jääkansan tarina

Vihdoinkin olen saanut päätökseen tämän valtavan koitoksen. 47 osaa luettuani ja verta joka ikisen kohdalla itkettyäni totean virallisesti Jääkansan tarinan maailman parhaaksi roskaromaanisarjaksi.

Minulla saattaa olla taipumusta masokismiin, mutta vielä enemmän päättäväisyyteen. Kun aloitin kirjasarjan lukemisen, minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö saisi sitä loppuun. Kahdennenkymmenennen osan kohdalla koko urakka alkoi tuntua tervanjuonnilta. Jotenkin kuitenkin sain voimaa jatkaa.

Kyse ei ole varsinaisesti huonosta sarjasta, sen voin sanoa. Sandemolla on persoonallinen tapansa kirjoittaa, ja hahmot olivat vähintäänkin mielenkiintoisia. Verrattuna esimerkiksi Nora Robertsin (haamukirjoittajien) kirjoittamiin opuksiin Jääkansan tarina on kuin keidas. 

Mikäli joku ei ole kuullut tästä vielä (no, nyt olet, joten on aivan liian myöhäistä perääntyä), summaan juonen lyhyesti. Joskus keskiajan pimeinä vuosina eli Tengel Paha, joka valitettavasti pääsi lisääntymään ja siten laittoi alulle Jääkansan suvun. Ensimmäisessä kirjassa sankariksi nousee Tengel Hyvä, joka onnistuu kääntämään sisällään vellovan pahuuden hyväksi - rakkauden avulla, tietenkin. Myöhemmissä osissa puidaan muiden suvun jäsenten kohtaloa pääosin heidän rakkauselämänsä kannalta ja taistellaan ikuisen elämän kieroin keinoin varastanutta pahis-Tengeliä vastaan.

Sandemolla on muutamia uskomattoman ärsyttäviä maneereja, kuten esimerkiksi sananparsi "yli kaikkien rajojen". Vikaa on toki myös suomentajassa (pääosin Marja Mahlamäki, ensimmäisissä osissa Helene Bützow), mutta ei kirjailija muutenkaan mikään päätähuimaavan taitava kynäniekka ole.

Kehittynyt hän kyllä varmasti on: Jääkansan tarinan jälkeen kirjoitettu Noitamestari-sarja oli paljon parempi (ja lyhyempi...), ja sitä voin oikeasti suositella. Niin, ja siinä on vain 15 osaa.

Wikipediasta löytyy enemmän tietoa Margit Sandemosta, Jääkansan tarinasta ja Noitamestarista. Mikäli päätät lukea koko sarjan, voin toivottaa vain onnea koitokseen. Sandemolla on myös Sandemo-sarjaksi nimetty, lehtiin kirjoitetuista tarinoista koostettu 40-osainen sarja. Se on vuorossa sitten seuraavana, mikäli noudatan suunnitelmaani lukea koko Sandemon suomennettu tuotanto.

Kati Närhen Agnes-sarjakuvat

Löysin Kati Närhen Mustasuon mysteerin ihan sattumalta. Kirjaston sarjakuvaosaston pöydällä nökötti lumoava kirja, jonka piirrokset näyttivät uskomattoman kiehtovilta. Kun huomasin, että tapahtumat sijoittuvat sisäoppilaitokseen, olin niin onnellinen, että teki mieli kiljua (heh heh).

Luettuani Mustasuon mysteerit tajusin, että kyseessä on trilogian toinen osa. Lainasin loputkin kirjat, ja suorastaan ahmin ne. Kyseinen sarjakuva taitaa olla paras koskaan lukemani. Jokin asetelmassa - tyttöjen sisäoppilaitos, salapoliisia leikkivä tyttö ja mielenkiintoisten filosofisten kysymysten pohtiminen huumorin välissä saivat minut innostumaan.

Agnesissa on varmasti jotain sellaista, mitä haluaisin itsessäni olevan. Rohkeutta, oikeudenmukaisuutta ja ei-niin-tervettä uteliaisuutta. Ylipäänsä on helppo ihastella hahmoja, joiden piirteet vastaavat omaa ihanneminää. Agnes selättää vaikeudet neuvokkuudellaan - vähän kuin Flavia de Luce, jota myös ihailen. Salapoliisitytöt ovat vain jotain aivan mahtavaa, siitä ei pääse mihinkään.

Närhellä on mielenkiintoinen tapa käyttää synkähköä, Burton-tyylistä värimaailmaa tunnelman luomiseen. Jokainen kuva on sinisensävyinen, melankolinen mutta silti rauhallinen - tummimmissa ruuduissa kuitenkin on jonkinlainen uhkan painostava vivahde. Piirtojälki on viehättävän spontaania olematta silti sotkuista tai mitenkään epämiellyttävän näköistä (vrt. Salla Savolaisen kuvitustyyli).

Miljöö saattaisi vaikuttaa epärealistiselta, mikäli ei tietäisi paremmin: Suomessa todella on sisäoppilaitos yläkouluikäisille. Niitä on vain yksi, Anna Tapion koulu, josta minäkin olen inspiroitunut kirjoittamaan... no, vaikka mitä. Yläkoululaiseksi Agneksen voisi arvata työssäoppimisjaksosta, jonka hän tekee alusvaateliikkeessä (arvatkaa vain kuka nauroi sydämensä kyllyydestä näitä kohtauksia lukiessaan?).

Suosittelen tätä sarjakuvatrilogiaa niille, jotka rakastavat mysteerejä ja näsäviisaita pikkutyttöjä. Ja mikäli olet jo lukenut tämän ja haluat lisää samanlaista, kannattaa lukea Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaa. Sisäoppilaitosten ystäville Night School -sarja taas on hyvä valinta.

Karmivaa kotimaista vuodelta 2015

Olen nyt tänä vuonna pyrkinyt lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja sitä onkin sitten tullut luettua tiheämpää tahtia kuin koskaan ennen. Erityisesti ajattelin keskittyä tänä ja viime vuonna julkaistuihin romaaneihin (ja runoihin, joista ehkä kirjoitan jonkinlaisen #kirjoitataikuole -postauksen myöhemmin).

Marianna Kurton Rottakuningas on runokirja, joka on samaan aikaan kiehtova ja kauhea. Rotta on evoluution veturi ihmisen katsellessa vierestä milloin ihmetellen, milloin katuen. Sanoisinpa melkein, että Kurtto on kirjoittanut scifi-runoutta - niin erikoisia ja ikään kuin toisesta maailmasta tempaistuja tarinoita hänen runoissaan on. Veera Antsalon Pölyn historia on hieman samankaltainen kirja, jonka senkin luokittelisin scifi-runoudeksi.

Janne Koivulan Pariisin noita -esikoisromaanissa liikutaan hiukan steampunk-tyylisissä tunnelmissa muun muassa Helsingissä ja Pariisissa. Pääkallon sisältä löytyvä muistikirja johdattaa päähenkilöt seikkailujen äärelle. Arvostelukappaleena saamani kirja ei ehkä aivan vakuuttanut, mutta mikäli Koivula hiukan tiivistäisi ilmaisuaan, voisi tämän kyseessä olevan romaanin jatko-osa olla oikein viihdyttävä.

Miina Supisen Mantelimaa taas kertoo Mollista, entisestä lapsitähdestä, jonka on otettava vakanssi inhan kaupallisesta Mantelimaa-nimisestä epämääräisestä kauppa-huvipuistovirityksestä pelastaakseen perheensä taloudelliselta ahdingolta. Supisen edellinen kirja, Säde, oli uskomattoman tökerö ja sanalla sanoen surkea teos, mutta tämä uusin oli huumorintäyteinen, aivan uskomattoman hauska mutta silti viisas. Supisen hahmot ovat karikatyyrejä mutta silti hämmentävän tosia - jokainen henkilö on samaistuttava jollain tapaa.

Olen iloinen, että Supinen on ottanut varovaisen askeleen kohti vanhaa tyyliään. Saatan jo nähdä Liha tottelee kuria -kirjan hillittömän humoristin palaavan sanan säilä pistävämpänä kuin koskaan. Lisäksi maaginen realismi oli tässä kirjassa todella suuressa osassa - Mantelimaa sopii siis myös fantasian ystäville.

Viiden kirjan haaste

Kiitos Mustelumo-blogin Hennille tästä mielenkiintoisesta haasteesta! Ideana on siis keksiä yksi kirja jokaiseen viiteen kategoriaan. Lähetän tämän eteenpäin Samakuulle.

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Anneli Kannon Pyöveli. Päähenkilö edustaa ammateista jalointa, ja onpa keskiaikaisessa draamassa mukana myös apteekkari ja tuomarikin. Olen aika alussa tämän kanssa, mutta enköhän saa viikonloppuna luettua Pyöveliä ainakin jonkin verran.

2. Kirja, josta pidin lapsena

TARNIAN NARINAT! Oi, ihan vieläkin liikutun, kun muistelen niitä kaikkia tunteja, jotka vietin sulloutuen kaappiin ja odottaen, että takaseinän tilalla olisikin luminen havumetsä ja siellä suloinen fauni odottamassa minua. Totta puhuen Narnia on aika pelottava kirja 8-vuotiaalle luettavaksi, mutta ainakin se ruokki mielikuvitustani kiitettävästi.

3. Kirja, joka jäi kesken

Hannu Raittilan Terminaali oli kyllä sellainen terminaalivaiheen kirja, että huh sentään. En aio yrittää lukea sitä enää koskaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Miki Liukkonen koko tuotannollaan. Ei lisättävää.

city.fi

5. Kirja, johon palaan uudelleen

 Linnanneidon lokikirja onnistuu aina lumoamaan. Tarkoin rakennettu miljöö, sydäntäsärkevät rakkausjutut, ihanat hahmot ja hiukan ironinen huumori saavat minut aina paitsi hyvälle tuulelle, myös mietteliääksi.