Nancy Springer - The Case of the Missing Marquess

Luen taas englanniksi pitkästä aikaa, ja on sanottava, että luetunymmärtämiseni on parantunut lukuisten englanninkielisillä nettisivuilla vietettyjen tuntien jälkeen. Paitsi kielitaidon kohentajana, myös kirjallisena elämyksenä Nancy Springerin The Case of the Missing Marquess on loistava. On myönnettävä, että ihan kaikkea en tajunnut, mutta suurimman osan kuitenkin. Kirjan lukeminen ei ollut ohuudestaan johtuen mikään voimainponnistus, mutta seuraavaksi hyllyssä odottaa... Apua, mikäpä muukaan kuin Rainbow Rowellin Fangirl!

Springer on luonut tunnetulle etsivälle Sherlock Holmesille pikkusiskon, Enola Holmesin. Tämä itsepäinen sankaritar elää viktoriaanisella ajalla, jolloin naisten odotettiin olevan kaikkea muuta kuin itsepäisiä. Suloinen Enola on vähintään yhtä välkky kuin veljensä, mutta sitä ei liioin arvosteta. 

Enolan äiti katoaa. Veljet Sherlock ja Mycroft matkustavat kaupungista heidän maaseutuasunnolleen, joka on aivan rappiolla - ja voi kauhistus, äiti on antanut Enolan villiintyä täysin! Tosiasiassa Enola vain lukee, eikä edes esimerkiksi karkaile.

Isoveljien aikoessa laittaa Enolan tyttökouluun hän kuitenkin karkaa etsimään äitiään. Hän pääsee samalla selvittelemään myös erään markiisittaren katoamista. Älynlahjat joutuvatkin koetukselle hänen löytäessään äitinsä jättämiä vihjeitä. Salakirjoitetut, monimerkitykselliset viestit olivat non-anglofiilille hyvin hankalia ratkaistavia, mutta onneksi Springer ei pitänyt lukijaa jännityksessä kovin pitkään niiden suhteen, vaan välkky Enola ratkaisee vihjeet käden käänteessä.

Minusta kirjan idea on aivan loistava! Myös miljöö, hahmot (joista osa on lukijalle entuudestaan tuttuja) ja kerronta ovat viehkon tunnelmallisia.

Sarjaa on julkaistu vuosina 2006-2010, joten toivoa suomentamisesta tuskin on. Kirjan englanti oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, joten varmaankin (opinnoissaan hyvin edistynyt) yläkouluikäinenkin näitä voisi lukea. Suosittelen tätä erityisesti Flavia de Lucen ystäville.

Andy Riley - Pupujen suuri itsemurhakirja

Kun kerrankin kirjoitan sarjakuvista blogiini, on jo kirjan nimi niin synkkä, että arempi lukija saattaa hieman hätkähtää. Kyseessä on kuitenkin humoristinen sarjakuva, tosin huumorintajun täytyy olla aivan omaa luokkaansa pitääkseen tästä kirjasta.

Kirja siis esittelee suisidaalisen jänön kuolintapoja. Siinä kiivetään Uhrijuhlan pajuviritelmän katolle, potkaistaan alienia haaroihin ja liimataan tassut sukellusveneeseen - mielikuvitusta Rileyn pupulta ei puutu.

Välillä mietin, saako tällaiselle edes nauraa. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson on Rileyhin verrattuna kuin hattaraa valoisana kesäpäivänä. Ja ne, jotka ovat lukeneet Dagssonia, tietävät kuinka hilpeä meno hänen piirroksissaan on.

Nauroinpa kuitenkin. Kirjan lukemisen - vai pitäisikö sanoa katselun, kun kyseessä kuitenkin oli suhteellisen tekstitön sarjakuva - jälkeen oli puhdistunut olo. Kuolemakaan ei enää pelota, kun sille nauraa päin naamaa. Toivoa vain sopii, ettei kukaan ota tästä mallia. Eikä Abban levyillä kannata tappaa itseään, niitä voi käyttää parempiinkin tarkoituksiin!

Täältä ja täältä löydät näytteitä Rileyn hulvattomista piirroksista.

Tuoretta ja laadukasta kotimaista runoutta

Muistan joskus valittaneeni runouden vähäistä näkyvyyttä kirjablogeissa. Lienee siis korjattava asia: tässä postauksessa esittelen uusia runokirjoja kotimaisilta tekijöiltä.

Ilokseni olen huomannut, että runoutta julkaistaan Suomessa melko paljon. Joukkoon mahtuu monenlaista lyriikkaa, mutta joitain erittäin hyviäkin on noussut esille.

Aunimarjut Karin Ja kuolema laulaa tuutulaulun edustaa perinteistä, mitallista runoutta olematta kuitenkaan tylsää tai konservatiivista: teemat ovat tästä päivästä, aiheet universaaleja. Lopussa on myös eri runoilijoille omistettuja, pastissinomaisia runoja. Esimerkiksi Anna Ahmatovalle omistettu Rakas muukalainen on äärimmäisen kaunista, hienovaraista ja vihjailevaa runoutta.

Korkeat portaat. Kapeat.
Askelmat ujoina
odottavat.

Muistan rakkaan muukalaisen.
Suudelman suulle.
Toivoinko?

En.

Hyvästit vain mun sielulleni.
En edes tuntenut
omakseni.

Hyvästit. Ilman suudelmaa.
Tai se pian
antakaa!

Karin runous astuu ikiaikaiseen kaanoniin. Hän hallitsee teknisen toteutuksen hyvin, mutta kun hänen lyriikkaansa tarkastelee lähempää, nousee pinnalle kysymys siitä, onko runoissa mitään omaa, sielua täydellisen ulkokuoren alla. Suosittelen silti, onhan Kari aivan hillittömän taitava sanankäyttäjä.

Markku Into on nähtävästi myös mieltynyt runokirjan nimeämiseen pidemmän kaavan mukaan: Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo on kepeää mutta silti sydäntäsärkevää jutustelua oman itsensä kanssa, maailman peilaamista.

Osa runoista on proosarunoja, osa taas "tavallisen" näköistä lyriikkaa. Jollain tapaa (pseudo)kultivoituneille runoilijoille ominainen namedroppailu ja asioiden selittäminen vaikeimman kautta jopa kiehtoo tällaista epäkypsää ja boheemirenttujen perässä juoksevaa tyttöstä, mutta voisin kuvitella vanhemman lukijan hieman tuhahtelevan. Ironista kyllä, herra Into on itse syntynyt vuonna 1945.

Runo Sähkön tukkuhinta kuvaa varmasti parhaiten sitä, mitä tarkoitan.

totta kai asian voisi selittää selkeämmin:

silitän vuosia sitten kuolleen kissan päätä,
todellisuuden suurenmoinen gogolkehys,

lumisateiden menneisyydessä
tainnutuksen pöllö

oli tarpeetonta porata otsaasi turhia reikiä

Esa Mäkijärven Mana puolestaan pitäytyy pienessä merkkimäärässä ja suurissa teemoissa - yhdistelmä, joka onnistuu lähes aina hyvin. Kokoelma koostuu 50 runosta, joilla tuntuu kaikilla olevan sama puhuja. Herkkä ja maailman filosofisesti kohtaava puhuja kulkee läpi megalomaanisen elämän ja kuoleman tematiikan sävyttämän todellisuuden läpi. Kokoelma saa miettimään, mikä todella on oma kohtaloni.

Jokainen lause on kuin aforismi, jonka voisi ripustaa seinälle sellaisenaan. Aforismeista ei kuitenkaan ole kyse, sillä kuten sanottua, puhujalla on myös tarina kerrottavanaan. Mäkijärven runot eivät ole typerää sanahelinää tai karharsis-automaatteja. Ne ovat rehellisen kauniita ja tunteellisia vailla yritystä olla mitään muuta. Juuri tästä syystä ne ovat niin onnistuneita.

Kuolleet unohtavat hyvän
menettäessään ikuisen elämän.
Kuuntelen hengitystäsi: yritän kuulla
mitä puhut unissasi, kenen nimeä toistat.

Mikäli ylistäminen epäilyttää tai ärsyttää, ottakaa huomioon, että olen lukenut noin kolmekymmentä säälittävän surkeaa runokokoelmaa tänä vuonna. Olisi ihme, jos niiden joukosta ei paria hyvää löytäisi.

John Irving - Ihmeiden tie

Ihmeiden tie on ensimmäinen Irvingin kirja, josta blogiini kirjoitan. Olen kyllä lukenut hänen aiempaakin tuotantoaan (Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Minä olen monta). Irvingmäisyys on kohdallani vakiintunut tarkoittamaan sekopäistä perhettä, seksuaalisuutensa kanssa painivaa nuorta miestä ja karhuja ja eksistentiaalista Euroopan-matkailua, mutta nyt kirjailija on... no, repäissyt. Ottanut aivan täydellisen uuden suunnan. Hyvä on, täytyy myöntää, että se tietty täysin kajahtanut pohjavire kirjasta kyllä löytyy, mutta Ihmeiden tie ei ole irvingmäinen sillä tavalla kuin kuvittelisi.

Kirjailija Juan Diego, jonka hyvinkin voisi kuvitella olevan Irving itse, päätyy kahden naisen, äidin ja tyttären, luotsaamana hienoon hotelliin Manilaan, mutta kas! lääkkeet jäivät ottamatta. Ja kaikkihan me toki tiedämme, mitä sellaisesta seuraa: hirveyksiä. Hän alkaa muistella lapsuutensa tapahtumia, mutta jopa lukija tietää sen kaiken olevan unta: epäselvää on vain, ovatko unimuistot tosia.

En voi olla vertaamatta Ihmeiden tietä Irvingin aiempiin romaaneihin. Vaikka lukijat ylistävätkin häntä kuorossa, minun on sanottava, että hän on toisteinen kuin mikä: hän kierrättää samoja elementtejä ja jopa hahmoja kirjasta toiseen! Ja ei, en usko sen olevan tyylikeino vaan tapa koettaa kertoa sama tarina monta kertaa. Kaikilla kirjailijoillahan on pohjimmiltaan vain yksi ainoa tarina, jonka he haluavat kertoa uudelleen ja uudelleen; Irving vain ei osaa naamioida tätä pakkomiellettä tarpeeksi hyvin. Tai sitten hän on vain erittäin rehellinen.

Miljöö sentään on vaihtunut - seikkailut tapahtuvat Manilassa ja Meksikossa. Hahmot kuitenkin ovat niin tuttuja, että heidät olisi voitu repäistä vaikka suoraan Kaikista isäni hotelleista. Lupe, Juan Diegon pikkusisko, on kuin Lilly (inhoaa seksiä, ei osaa puhua, on hyvin pieni), kun taas päähenkilö itse on kuin kuka tahansa Irvingin päähenkilöistä.

Tyylikeino tahi ei, on ihan hienoa, että Irving on ottanut hieman etäisyyttä entiseen tyyliinsä. Vaikka rakastankin hänen varhaistuotantoaan, ei sitä samaa jaksaisi vuosikymmeniä lukea. Eri kulttuurista kertominen on toki myös mielenkiintoista: tässä maailmassa on niin paljon muutakin kiinnostavaa kuin Pohjois-Amerikan poikakoulut ja Wien.

Suosittelen Irving-faneille (jotka ovat varmasti jo lukeneet tämän kirjan) ja niille, joita tämä vähääkään kiinnostaa. Irvingillä on kuitenkin ainutlaatuinen tapa kertoa täysin päättömistä asioista inhimillisellä lämmöllä.

Winston Graham - Poldark: Kapinallinen

Ah, mikä tunnelma tässä kirjassa on! Vielä nytkin, vaikka pari tuntia sitten laskin kirjan käsistäni, tuntuu kuin vaeltaisin Cornwallin vehreillä nummilla. Winston Grahamin Poldark: Kapinallinen on sikäli kiintoisa kirja, että se on kirjoitettu aikoja sitten (1945), eli se on jonkinlainen historiallinen historiallinen romaani. Kirjoitusaika näkyy lähinnä kerronnassa ja epäsiveiden tapahtumien siveässä esitystavassa. Hurjia juttuja tapahtuu, mutta niihin lähinnä viitataan.

Ilokseni löysin tiedon, että sarja on 12-osainen. Mieleeni tulee Diana Gabaldon Matkantekijöineen, tosin hänen sarjalleen ei loppua näy. Toivottavasti kaikki Poldarkitkin julkaistaan jälleen suomeksi (sarja on suomennettu jo 70-luvulla, mitä en ollenkaan tiennyt). Suomentaja minua mietityttääkin: kääntäjiksi on merkitty Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi. Hassua, melkein voisi ajatella heidän olevan yksi ja sama henkilö. Internetiä avuksi käyttäen pääsin kuitenkin käsitykseen, että kyseessä olisivat äiti ja tytär.

Kirjan päähenkilö, Ross Poldark, kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun sukuun, jonka omistama kaivos ei paljoa tuota ja maatilakin on rapistumaan päin. Yhdysvaltain sisällissodasta palaava Ross saa myös kiukukseen huomata elämänsä naisen vannovan rakkauttaan hänen serkulleen. Ross ei kuitenkaan ole mikään testosteronia uhkuva typerys, vaan hyväksyy asiantilan sellaisena kuin se on.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse surussa rypeä. Ross pelastaa poikajoukon pahoinpitelemän Demelzan, josta juopon ja väkivaltaisen isän vastustuksesta huolimatta tulee piika Poldarkin taloon. Isännän ja palvelijattaren roolit saavat kuitenkin tytön varttuessa uusia ulottuvuuksia.

Välillä juoni on hiukan pysähdyksissä, mutta tunnelmaa Graham silti luo viehättävän vanhanaikaiseen tapaan. Hieman tuli Iijoki-sarja mieleen. Myös Poldark on nimittäin sukusaaga.

Kirja on kertakaikkisen ihastuttava. Vaikka Poldark ei ole ainakaan Suomessa mikään klassikko, voisi siitä hyvinkin tulla sellainen. Ainakin on hienoa, että TV-sarja (joka esitetään Ylellä syksyllä!) saa vanhan kirjan nousemaan jälleen suosioon. Innolla odottelen seuraavaa osaa.

Arvostelukappale.

Blogger Recognition Award

Kiitos Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Marialle tästä haasteesta!

Haastesäännöt: 
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggaamisen vuonna 2013. Luin paljon ja olin hieman turhautunut, sillä minulla oli lukemastani paljon sanottavaa, mutten voinut jakaa ajatuksiani kenenkään kanssa. Sitten päätin ryhtyä kirjaboggaajaksi. En ollut niinkään kiinnostunut yhteisöstä, jonka olemassaolosta toki tiesin, vaan kirjoittamisen ja mielipiteiden muotoilun kehittymisestä. Lisäksi oli hauska tietää, että oli yleisöä, josta jopa osa kommentoikin tekstejäni.

Aloittelevalle bloggaajalle sanoisin, että pidä oma juttusi ja kirjoita hyvin, siis todella hyvin. Niche-jutut voit unohtaa. Jos osaat kirjoittaa innostavasti ja hauskasti, ihmiset lukevat blogiasi, vaikka se kertoisi autonrenkaiden ominaisuuksista tai vastaavasta, aivan yhtä tylsästä aiheesta. Myös me humanistihupakot. Ainakin minä.

Muista kuitenkin myös asiasisältö. Mikäli sinulla on vaikeuksia joko muodossa tai sisällöstä, älä huoli - hallitset sentään toisen. 90%:lla bloggareista ovat molemmat aivan hukassa. Opettelemalla kirjoittamaan olet jo parhaan kymmenen prosentin joukossa, mutta kuten mainitsin, koeta keksiä jotain sanottavaa.

Mainosta hienovaraisesti. Blogin osoitteen voi ehkä juuri ja juuri vielä liittää kommentin perään, mutta sub4sub-jutut voi ainakin kirjablogeissa unohtaa. Usein kuitenkin seuraan kaikkia, jotka minuakin seuraavat, sillä kirjablogit kiinnostavat. Mutta älä tyrkytä, muuten olet säälittävä. Suomi24:n keskusteluissa ei ainakaan kannata mainostaa tai maine menee. Ei myöskään vauva.fi:ssä.

Tee blogipersoona, harjoittele tyyliä, hio, katso maailmaa myös sen bloggaavan sivupersoonasi läpi. Ai mikä aitous? Unohda. Ei kukaan ole täysin oma itsensä. On ihan okei feikata vähän, erityisesti aiheblogeissa jotka eivät edes keskity bloggaajaan itseensä.

Jos kirjoitat kirjoista, kirjoita niistä. Jos kirjoitat elokuvista, älä kirjoita kirjoista. Jos haluat sanoa painavan sanasi molemmista, risti blogisi vaikka kulttuuriblogiksi. Jos kulttuuriblogi tarkoittaa sitä, että puolet postauksista on sisustusta ja yhteistyöpostauksia, palaa miellyttämään suurta yleisöä ja risti nettipäiväkirjasi lifestyleblogiksi. Tai pistä pystyyn Instagram-tili, se on seksikkäämpää.

Vältä karkeaa kieltä. Lukijaa vain myötähävettää, vaikka kuinka yritit olla cool.

Lue Auli Hakulisen Iso suomen kielioppi. Pari kertaa, jos tuntuu, ettet tajua mitään. Mikään ei ole kamalampaa kuin kirjablogi, joka vilisee kirjoitusvirheitä. Seikka pätee myös mihin tahansa blogiin.

Älä bloggaa omalla nimelläsi. Anonyymiäkin pelottaa joskus, enkä halua edes kuvitella kuinka huonosti julkkisbloggaajat nukkuvat yönsä.

Pidä säännöllinen postaustahti. Kerran tai kahdesti viikossa on ihan hyvä. Ei-päivänpolttavia postauksia voi myös kirjoittaa etukäteen.

Siinäpä oli pari vinkkiä. Haastan heidät:

Kirjoitan ja luen, siis olen
Sanokaa vain Sudeksi
Lasisipulissa
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjaneidon tornihuone
Pihin naisen elämää
Samakuu - blogi kirjoittamisesta
Iltatähden syttyessä
Unelmien aika
Kirjojen kamari

Julie Murphy - Dumplin

"Isosti tai ei ollenkaan!" julistaa jo Dumplinin kansi. Nuorille tarkoitettu, päähenkilönsä mukaan nimetty teos on täynnä tätä tematiikkaa: joko olet oma itsesi tai et ole mitään.

Dumplin, oikealta nimeltään Willowdean, asuu pienessä teksasilaiskaupungissa, työskentelee pikaruokapaikassa ja on täysin sinut itsensä kanssa. Kuitenkin hyvännäköisen Bon astuessa mukaan kuvaan Dumplin alkaa muuttua epävarmaksi. Bo haluaisi suudella ja ehkä vähän muutakin, mutta päähenkilö panikoi, koska on sittenkin kovin epävarma vartalostaan.

Ohuehkoksi jäävä tarina kantaa suurta teemaa. Itsensä hyväksyminen, erilaisuuden kunnioittaminen ja vallitsevien, sortavien normien purkaminen nousevat esiin. Erityisesti yksi kohta painui mieleeni oivaltavana. Dumplin on allekirjoittanut osallistumislomakkeen kotikaupunkinsa missikisoihin, ja hänen perässään seuraa pari muutakin tyttöä, jotka eivät sovi vallitseviin kauneusihanteisiin.
Kuitenkin Dumplinia tympäisee ihailu, jota hän on saanut osakseen: hänestä ylipainoisen tytön osallistumista kisoihin ei tulisi pitää erityisen rohkeana tekona, vaan normaalina asiana.

Kirja liputtaa selvästi sen puolesta, että jokaiselle tulisi taata sama arvo koosta, ihonväristä ja taustasta riippumatta: kaikkihan me olemme jollain tapaa samanlaisia. Kuitenkin koin hyvin ahdistavana kuvauksen Lucy-tädistä, joka menehtyi melko nuorella iällä - yli 200-kiloisena. Itsensä ja toiset on hyväksyttävä, mutta entä kun henki on vaarassa?

Tarina itsessään jää silti hyvin ohueksi (juonta olisi voinut vähän lihottaa, heh heh). Lucyn ja Dumplinin äidin suhde oli kirjassa kuvattu mielenkiintoisesti. Poikakuviot puolestaan tuntuivat tavallaan turhilta, vaikkakin genren huomioonottaen välttämättömiltä: onko tarinaa, jossa tyttö löytäisi voiman/elämänhalun/minkä tahansa tavoiteltavan asian aivan itse, ilman vastakkaisen sukupuolen avustusta? Ei rakkaus tosin mitään ruusuilla tanssimista tässä kirjassa ole.

Miljöön kuvaus on kiinnostavaa ja elävää. Lukija saattaa nähdä silmiensä edessä tomuisen, rasvaisen pikkukaupungin ja sen enemmän tai vähemmän väsähtäneet asukkaat. Kuten usein Teksasiin tai jonnekin USA:n eteläosiin sijoittuvissa tarinoissa, saatan tässäkin tuntea jonkinlaisen haikean ja sisäänpäinlämpiävän menneen maailman tunnelman.

Hienoa sanomaa kirja silti kantaa. Rakastakaa itseänne, olitte sitten millaisia tahansa.

Tässä on hyvä artikkeli rohkaisua kaipaaville. Suosittelen myös saman teeman ympärille kietoutuvaa, Italiaan sijoittuvaa romaania Ihan kivat kasvot. Luin sen ennen kirjablogiaikaa, mutta muistan
pitäneeni siitä kovasti!

Arvostelukappale.