Siinä missä Herakleitos tarkastelee maailmaa universaalina organismina, Whitman pitää itseään kaiken keskuksena: "Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun." Toki ero on vain muotoilussa - Whitman ilmaisee egoistisesti asian, joka loppujen lopuksi koskettaa kaikkia. Kaikkien teot palaavat toisiin ja lopulta myös itseen. Virtaus on yhtä jatkuvaa kuin atomien liike, yhtä pysähtymätöntä. Mukaillen Herakleitoksen sanoja: "Viisasta on myöntää kaiken olevan yksi." Ei siis kyse ole hitaista virroista, vaan liikkeestä, joka tapahtuu kaikkialla ja koko ajan, heijastuen ja palaten lopulta jonkinlaiseen universaaliin ykseyteen. ”Ympäri ja ympäri kuljemme kaikki, palaamme aina samaan”, kirjoittaa Whitman.
On ilmeistä, että sekä Whitman että Herakleitos tulevat puhuneeksi kuolemasta, mutta eivät tavanomaisesti loppuna tai alkuna. Herakleitos kirjoittaa: ”Alku ja loppu ovat yksi ja sama ympyrän kehällä.” Hän ilmaisee asian melko kryptisesti. Elämä siis ei ole jana tai edes suora vaan ympyrä, kuvio jossa jokainen piste on keskustasta yhtä kaukana – eikä etene, vaan piste (x,y) voi olla pisteistä mikä tahansa ja silti sama. ”Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu, ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja onnellisempaa”, kirjoittaa Whitman. Samat asiat ovat kaikkialla yhtä aikaa, ja pinnan alta pyrkii esiin vain väistämätön: kuolema, joka on lopusta kaukana.
Herakleitos uskoo jopa universumin toteuttavan jatkuvuuden ideaa käytännössä: ”Tätä maailmanjärjestystä, kaikille samaa, ei tehnyt kukaan jumalista eikä kukaan ihmisistä, vaan se on aina ollut ja on ja tulee olemaan ikuisesti elävä tuli joka mittansa mukaisesti syttyy ja mittansa mukaisesti sammuu.” Tuli oli Herakleitokselle tärkeä elementti, kenties siksi, että se näyttää virtauksen kaikista selvimmin. Se roihuaa ja sitten sammuu, kuitenkin aina valmiina syttymään uudelleen. Se ei lopu eikä sitä oikeastaan edes ole, mutta kuitenkin se on nähtävissä aivan selvästi. Elämää on usein myös verrattu tulenliekkiin: se syttyy ja sammuu, muttei katoa. Toisaalta Herakleitoksen käyttämään kielikuvaan virtaamisesta voidaan yhdistää myös vesi, sillä se virtaa konkreettisesti. Puron pyörre on sama, vaikka vesi vaihtuukin jatkuvasti.
Whitman kuitenkin vetää kaikki langanpäät itseensä päin. Laulu itsestäni -runossa hän luettelee aivan tavallisia, yhtäaikaisia arkisia tapahtumia ja toteaa lopuksi: ”Kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden, ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän, ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.” Maailma siis heijastelee häntä – ja hän maailmaa. Jatkuva interaktio yhteisön ja yksilön, individualistisen sielun ja universumin välillä saa aikaan virran, joka on pysäyttämätön. ”Liitoksessa kokonainen ja ei-kokonainen, yhdistetty ja erotettu, sopusointu riitasointu, ja kaikista yksi ja yhdestä kaikki”, Herakleitos muotoilee. Yksittäisestä ihmisestä kulkee virta koko maailmankaikkeuteen. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Tämä toisaalta korostaa yksilön ylevyyttä, toisaalta häivyttää hänet osaksi suurta kaikkeutta.
Molemmat ajattelijat tuovat teksteissään ilmi maailman yhtenäisyyden. Se on suuri mutta lohdullinen ajatus: Jokainen on osa maailmaa, mutta toisaalta maailma on myös osa heitä. Herakleitoksen kuolemattomaan aforismiin on hyvä lopettaa. ”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, emmekä me.” Ristiriitaisuudestaan tunnettu filosofi onnistuu yhdessä lauseessa sekä myöntämään yksilön olemassaolon että kiistämään sen. Ympyrän kehälle mahtuu monta totuutta.
Kirjoituksessa on siteerattu seuraavia teoksia:
Herakleitos: Yksi ja sama. Suom. Pentti Saarikoski, Otava 1971.
Whitman, Walt: Valitut runot. Suom. Markus Jääskeläinen, Sammakko 2007.
