Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

"Katosin äärettömiin kaupunkeihin ja niin pieniin kyliin, ettei kenelläkään ollut niissä sen paremmin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakaan. En pysähtynyt minnekään pitemmäksi aikaa kuin oli välttämätöntä. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin pakenin taas sanaakaan sanomatta jättäen vain pari vanhaa kirjaa ja käytettyjä vaatteita synkkiin huoneisiin, joissa aika ei tuntenut armoa ja muistot polttivat. Minulla ei ollut muuta kuin epävarmuus. Vuodet opettivat minut elämään vieraan ruumiissa vailla varmuutta siitä, olinko tehnyt ne rikokset jotka saatoin yhä haistaa käsissäni, tietämättä, olinko menettänyt järkeni ja tuomittu harhailemaan liekehtivässä maailmassa, jonka olin uneksinut parista kolikosta ja lupauksesta huijata kuolemaa, vaikka juuri kuolema tuntui palkkioista suloisimmalta."

Ja minä kun luulin Ajattoman kaupungin varjoja mahtavaksi... En voi uskoa, että Espanjasta löytyy näin lahjakkaita kirjailijoita! Enkelipeli on niin mieleenpainuva, niin koskettava ja niin... Ennennäkemätön? Hieman outo tapa luonnehtia kirjaa, mutta näin vain on. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Zafón ei taiteile korukielellä, vaan Enkelipelin hienous löytyy sen käsinkosketeltavasta tunnelmasta ja upeasta, hieman mysteerisestä kuvailutavasta.

Yksi asia, jota Enkelipelissä rakastan, on sen genrettömyys. Sen voisi luokitella periaatteessa ihan minkä tahansa lajityypin edustajaksi, mutta toisaalta sen tunkeminen johonkin lokeroon ei antaisi sille oikeutta. Siinä on piirteitä monesta genrestä, mm. kauhusta, maagisesta realismista, rakkaustarinoista... Ja niin edelleen.

Kuten (pokkariversion) takakannessa kuvailtiin, kirja todellakin on värisyttävä. Ja toisin kuin monen muun kirjan kohdalla, luulisin että tästä voisi pitää melko moni. Enkelipelillä on tarjota jokaiselle jotain, sillä uskon että jokainen löytää siitä samaistumiskohteen ja jonkin tapahtuman, joka on saattanut sattua omassakin elämässä.

Juonesta tosin oli hieman hankalaa saada kiinni sen polveilevuuden ja rönsyilevyyden vuoksi. Tämän verran sain kuitenkin selville: David Martìn on kirjailija, joka ei saa minkäänlaista arvostusta osakseen huonon taustansa vuoksi. Kuitenkin eräs kustantaja, Andreas Corelli, tarjoaa hänelle valtavan summan rahaa ja ikuisen elämän, mutta vain yhdellä ehdolla: Davidin on kirjoitettava kirja. Yksi ainoa kirja. Sen ei tietenkään pitäisi olla vaikeaa Davidille, joka voi kirjoittaa kirjan kuukaudessa, mutta Corelli vaatii häneltä mestariteosta, uutta uskontoa kansien väliin painettuna.

Eivätkä raha tai kuolemattomuus merkitse Davidille mitään, jollei hän saa Cristinaa, elämänsä rakkautta joka on mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, omakseen. Välillä Davidin pakkomielle Cristinasta tuntui suorastaan hullulta. Ja vielä, kun hänellä todellakin olisi ollut vaihtoehtoja, kuten vaikkapa Isabella, hänen avustajansa.

Mutta silti. Douze points. Täydet pisteet. Eikä viimeisillä sivuilla voi pidätellä kyyneliä, niin tunteellinen ja riipaiseva Enkelipelin loppu on. Aivan täydellinen kirja.