Catherynne M. Valente - Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

"Kun Lauantain varjo laskeutui alas, hän näki Syyskuun. Hän loikkasi kepeästi huoneen poikki nauraen, kaappasi Syyskuun syliinsä niin, että tämän tee kaatui sohvalle, ja suuteli tyttöä suoraan suulle. Syyskuusta tuntui kuin hän olisi juuri pudonnut korkealta kalliolta, ja samaan aikaan samalta kuin silloin, kun hän maistoi keijuruokaa ensimmäisen kerran. Oli tapahtunut jotain ihanaa ja pelottavaa ja salaperäistä, eikä hän voinut perua sitä vaikka olisi halunnutkin."

Siis oikeasti. Voiko Catherynne M. Valentea ylistää liikaa? Hänen kirjoissaan on jotain niin älyttömän kiehtovaa, mutta ne eivät ole kuitenkaan vaikeaselkoisia. Ja vaikka niistä löytyy viisautta ja moniulotteisuutta, mikään ei ole päälleliimattua, toisin kuin valitettavan monissa muissa kirjoissa. Valenten Satumaa-kvartetin kaksi ensimmäistä osaa (varsinkin tämä uudempi) tuovat mieleeni Narnian tarinat ja Liisan ihmemaassa. Tiedän, että tätä "yhdennäköisyyttä" on käytetty jopa kirjan mainostamisessa, mutta silti haluan sitä vielä tässä korostaa. Toisaalta Narnian tarinoiden lapsilla on toisensa, mutta Syyskuu, kirjan päähenkilö, on aivan yksin. Tässä suhteessa kirja muistutti enemmän Liisaa ihmemaassa.

Syyskuu on siis palannut kotiin viimekertaisten seikkailujensa päätteeksi. Mutta kuten hauskanpidon jälkeen saa usein huomata, on olo huono ja ikävä raastava. Syyskuu haluaa takaisin Satumaahan, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista. Kuitenkin syntymäpäivänään hän löytää pienen repeämän maailmojen väliltä, ja hän päätyy - minnekäs muualle kuin - Satumaahan. Siellä asiat ovat todella huonolla tolalla: kaikki taikuus valuu sadeveden lailla Alimaahan, Satumaan varjoisaan versioon, maan alle. 

Syyskuu pääsee Alimaahan ja tapaa sen hallitsijan - oman varjonsa! Syyskuun varjo kutsuu itseään Halloweeniksi ja järjestää alimaan asukkaille tekemistä, nimittäin holtitonta, estotonta juhlimista. Syyskuu pääsee yhteen näistä suurista karnevaaleista, ja löytää vanhoja ystäviään - tai paremminkin näiden varjoja. Näillä karanneilla varjoilla on oma tahtonsa, ja niihin kiteytyvät juuri ne salatut ja piilossa pidetyt ominaisuudet, joita varjojen omistajat eivät halunneet näyttää kenellekään. Ujon maridipojan, Lauantain, varjo on hävytön lähentelijä, ja kirlisko-Allun varjo taas muistuttaa oikeaa Allua aika lailla, mutta vain muistuttaa. 

Alimaan alla nukkuu prinssi, joka ei ole herännyt unestaan tuhanteen vuoteen. Kun Syyskuu kuulee tästä, hän päättää herättää prinssin, kuvitellen että hän pystyisi palauttamaan varjot takaisin Satumahan. Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaista, ainakaan Alimaassa. Syyskuulla on jälleen mahdottomalta vaikuttava tehtävä edessään.

Valente on luonut ikimuistoisen kirjasarjan, ja ennustan, että tästä tulee vielä klassikko. Ainakin se on klassikkoainesta. Suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa lukea jotain erilaista.