Tästä kirjasta on kohuttu jo jonkin aikaa. Ja lähes jokainen arvio on ollut positiivinen. Ja näin on myös minun kohdallani. Minua viehätti, kuinka peittelemättömästi Bulawayo kuvaa Afrikassa vallitsevaa köyhyyttä ja kurjuutta. Toisaalta kirjassa on myös elämäniloa ja toivoa - ja paljon. Oikeastaan voisi sanoa, että Me tarvitaan uudet nimet on täynnä tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin.Kirjan päähenkilö, Kulta, haaveilee elämästä Amerikassa. Ja hänen haaveensa toteutuukin. Hän pääsee asumaan Fostalina-tätinsä luo, mutta joutuu jättämään ystävänsä Afrikkaan. Vähitellen siteet kotimaahan katkeavat ja Kulta huomaa ajelehtivansa juurettomana.
Kirja oli uskottava, sillä Bulawayo on kokenut itse saman: muuttanut Zimbabwesta Amerikkaan, Michiganin Kalamazoohon. Ainoa asia, joka ärsytti, oli se kuinka kaikin keinoin kirjassa varottiin kutsumasta Kullan kotimaata Zimbabweksi, vaan se oli aina 'minun kotimaani', tai jotain vastaavaa. Kuitenkin yhtäläisyydet on helppo huomata, ja oman tulkintani mukaan tämä 'kotimaa' oli Zimbabwe.
Kirjassa oli joitain kohtauksia, jotka olisin mieluummin hypännyt yli niiden raakuuden vuoksi, mutta erään artikkelin varotteluista huolimatta suosittelen sitä silti jopa herkimmille. Me tarvitaan uudet nimet on realistinen kuvaus afrikkalaisten kokemista kärsimyksistä, eikä kenenkään pitäisi ummistaa niiltä silmiään.
P.S. Tiesittekös muuten, että Zimbabwessa on Bulawayo-niminen kylä? Onkohan kirjailija sieltä kotoisin?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)