Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa

Kiitos, Leena Lumi!

Olen niin onnellinen, että olen saanut käsiini jotain näin upeaa. Olen vaikuttunut. Olen tyrmätty. En tiennyt, että Suomessakin on näin lahjakkaita kirjoittajia. Jopa kansainvälisellä tasolla Sielut kulkevat sateessa olisi sensaatiomainen. Se on sensaatiomainen. Kaikilla mittapuilla.

Itse asiassa olen niin vaikuttunut, että kirjoitin Jääskeläiselle fanipostia. (Varmaan on muuten tosi imartelevaa, jos saa omistautuneen ihailijan, hah.) Nelisivuinen kirje lähti matkaan... Öö, toissapäivänä (vai eilenkö se olikin?). Ajantajuni on pahasti hämärtynyt. Osittain lukemisen vuoksi, osittain muista syistä. Joita en edes tiedä.

En voi olla ylistämättä kirjailijan nerokkuutta. Jos minä olisin kirjailija, olisin saattanut keksiä korkeintaan yhden tai kaksi kaikista noista elementeistä, joita Jääskeläinen on käyttänyt kirjassaan. Ja jos olisin keksinytkin useamman, en olisi taatusti laittanut niitä kaikkia samaan kirjaan. Olisin säästellyt ideoita seuraavia kirjoja varten. Mutta tässä on toisin. Jääskeläinen selvästi haluaa tarjota lukijalle vain parasta. Sielut kulkevat sateessa on selvästi koko sielulla (hah hah) kirjoitettu kirja. Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte ironisen nauruni.

Sielusta ja sen olomuodosta puhutaan tässä kirjassa paljon. Jotenkin jäin miettimään sitä, että jos sielulla ei ole mitään tekemistä ruumiin tai mielen kanssa, miksi meillä on se? Sielu on kirjassa kuin irrallinen osa, jota kannetaan mukana. Se on kuin loinen, joka syö isäntänsä ruumiin. Aivan kuin sielu olisi jotenkin paha... Mutta ei se ole. Vain tahdoton.

Kirjan päähenkilö on nelikymppinen Judit, joka on äärimmäisen epäkiinnostava tyyppi. Tavallaan kaikki kiinnostavuus syntyy ympäristöstä: kuolevasta Mauri-pojasta, Juditin työstä F-Remediumissa, kristilliset arvot omaavassa hoitofirmassa... Ja Leo Moreausta, ateistista, johon Judit palavasti rakastuu. Kuten kirjoissa yleensäkin saa huomata, rakkaus alkaa olla vaarallista. Ja panoksena on paitsi oma, myös muiden henki.

Judit saa F-Remediumissa töissä ollessaan törmätä mitä kummallisimpiin asioihin. Yksi näistä on  Persinger-hoito, jossa kaikki hoitajat käyvät. Paitsi Judit, tietty. Hän osaa olla varuillaan, sillä hänen paras ystävänsä (ja pomonsa) Martta on aivan hullaantunut Persingeriin, ja Judit alkaa huomata tässä muutoksen merkkejä.

Tavallaan pidin tästä asetelmasta. Uskonto vastaan ateismi. Jotenkin kuitenkin mustavalkoisuus oli silti ylikorostettua. Ateisteissa ei ollut mitään pahaa - he vain taistelivat pahuutta eli fundamentalisteja vastaan. Leo Moreaun motiiveja sain epäillä kylläkin aika pitkään. Kyseessä oli kuitenkin melkoisen pelottava tyyppi. Ihmiset, joilla on vahvoja ajatuksia, ovat aina jotenkin karmivia. He herättävät kunnioitusta, mutta myös kylvävät pelkoa ympärilleen.

Rakastan kirjan symboliikkaa. Erityisesti lopun eeppisessä tornikohtauksessa en voinut olla ajattelematta kaikkia niitä suurempia ja pienempiä yksityiskohtia tienviittoina lopulle, joka oli aika avoin.

Sielut kulkevat sateessa oli upea. Se ahdisti aivan mielettömästi, mutta sai ajattelemaan asioita. Paljon. Suurimpia teemoja kirjassa eivät olleet hyvyys ja pahuus, vaan paremminkin ihmisyys ja jumaluus, usko ja epäilys... Ja raja sielun ja ruumiin välillä. Kirjassa osoitettiin, että sellainen on, mutta sielut vain kärsivät ja kärsivät, loputtomasti. Vailla pelastusta, koska sellaista ei ole. Ja onko Jumalaakaan? Vai onko jokaisen oma jumala vain pään sisällä?

Näitä miettiessä. Suosittelen lämpimästi. Kaikkein herkimmille en todellakaan, mutta jos uskot kestäväsi, kestät kyllä. Ja lukekaa mieluiten aurinkoisella säällä, jos ette halua kyyristellä sohvannurkassa pelosta jäykkänä seuraavaa paria päivää. Sen verran karmiva ja suorastaan kauhistuttava tämä kirja on.