Alan Bradley - Piiraan maku makea

"Aina kun Feely ajattelee Nediä, hän soittaa Schumannia. Siksi kai sen sanotaan edustavan romantiikan ajan musiikkia. Kerran kun hän soitti yhtä Schumannin sonaattia erityisen haaveellinen ilme kasvoillaan, huomautin Daffylle kuuluvalla äänellä, että minusta lavatansseissa soitetaan aivan ihanaa musiikkia, ja silloin Feely pillastui: sitä pillastumista ei hillinnyt edes se, että astelin rauhallisesti ulos huoneesta ja palasin hetkisen kuluttua takaisin korvallani komerosta löytynyt bakeliittinen kuulotorvi, kädessä tinakuppi ja kaulassa käsinkirjoitettu kyltti, jossa luki: 'Kuuroutunut traagisessa piano-onnettomuudessa. Auttakaa.'"

Tätä on kyllä odotettu! Tai no, ilmestyihän Piiraan maku makea jo ajat sitten, mutta jotenkin en vain saanut sitä varattua. Minulla on ollut viime aikoina hirveästi tekemistä ja lukemista. Aikaa ei ole jäänyt minkään sortin kirjoittamiselle.

Olen nähtävästi palaamassa vanhoihin, hyviin aikoihin - luen kirjan päivässä. Kirja päivässä pitää verisuonitukoksen lähellä, mutta niin myös sivistyksen ja kirjaviisauden - ja siksi minä luen. Kun aamulla herään, ensimmäinen koskettamani asia ei suinkaan ole herätyskellon torkutin vaan sänkyni vieressä odottava kirja. Tietysti olen lukenut sitä edellisenä iltana myöhään yöhön, mutta koska minun on oltava virkeä, kun upeat juonenkäänteet seuraavat toinen toistaan, minun on yritettävä nukkua edes vähän.

Mutta itse kirjasta... En voi kuin äimistellä. En ole koskaan lukenut Marpleja tai Viisikkoja, mutta silti kirja iski minuun ihan täysillä. Jokainen lause on huolella harkittu, ja 50-luvun englantilainen maaseutu on täydellinen ympäristö tällaiselle kertomukselle. Vanha kartano, jossa Flavia de Luce, kirjan nuori sankaritar asuu, on aivan ihanteellinen tapahtumapaikka... Murhalle.

Niinpä niin. Jollain tapaa minua karmii ajatuskin siitä, että 11-vuotias tyttö on pääosassa tarinassa, jossa tapahtuu kylmäverinen murha ja joka muutenkin on aika raaka. Tavallaan olen pettynyt. Tai siis odotukseni eivät täyttyneet ihan täysin, mutta en sitten tiedä, puhutaanko nyt laadusta vai jostain ihan muusta. Luulin, että Piiraan maku makea olisi enemmänkin sellainen kirja, jossa tyydyttäisiin litkimään teetä, kun poliisit setvivät rikoksia. Mutta Flavia onkin aikamoinen tehopakkaus - hän on paitsi lahjakas kemisti, myös virtuoosimainen myrkyttäjä ja salapoliisi.

Tapahtumat alkavat, kun Flavia löytää kotipihaltaan kuolemaisillaan olevan miehen. Tämä on vielä elossa, ja viimeisiksi sanoiksi jää vain latinankielinen hyvästely, "vale". Luulin ensin, että sana tarkoittaisi valhetta. Tässä tulee hyvin ilmi oma latinantuntemukseni. (Jonkin verran sitä ihanista ihaninta kuollutta kieltä on tultu opiskeltuakin, mutta se on suoraan sanottuna aika tylsää kaiken muun paitsi lentävien lauseiden osalta.)

Poliisit tulevat hakemaan ruumiin ja samalla kuulustelemaan Flaviaa ja muita perheenjäseniä. Epäiltyjen listalle joutuu myös Dogger, Buckshawin puutarhuri. Kaikki koettavat suojella toisiaan, ja näin syntyy mitä mahtavin ja herkullisin soppa. Kun päälle lisätään vielä Flavian mitä erikoisimmalla tavalla ilmenevä sisarrakkaus, alkaa keitos (tai siis piiras) olla valmis... Mutta vielä parin postimerkin arvoitus on selvittämättä.

Tämä oli oma "kesädekkarini", josta puhuin silloin aiemmin. Eli jonkin rikoskirjallisuusgenreen kuuluvan teoksen aioin tänä kesänä lukea, ja myöskin luin. Varistyttö kun on vielä varauksessa.

Suosittelen mitä lämpimimmin.

Post Scriptum: (Krhmmm, osaan minä sitä latinaa sentään vähän!) Syyskuun viidentenä päivänä ilmestyy Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. No eihän se olekaan, paitsi jos kyse on Flaviasta. ;)