Maan lapset-sarjan toisessa osassa Ayla on karkotettu Luolakarhun klaanilaisten keskuudesta, mutta hänen pieni poikansa, Durc, on jäänyt inhottavan klaanipäällikkö-Broudin luokse. Ayla jää asumaan luolaan, ja saa pian kaksi eläinystävää helpottamaan yksinäisyyttään: Heinä-tamman ja Pentu-nimisen leijonan.
Toisaalla kaksi veljestä, Jondalar ja Thonolan, vaeltavat kohti merta. Hyvin monien ja monimutkaisten tapahtumien kautta Jondalar päätyy Aylan luo. Siinä vain kestää harmillisen kauan, sillä näiden kahden henkilön kohtaaminen on vasta puolessavälissä koko kirjaa. Kärsimättömänä lukijana tietenkin odotin kohtaamista malttamattomana. Vasta nyt, jälkeenpäin osaan arvostaa sitä, kuinka Auel kietoo lukijan tarinan verkkoon hitaasti, ihan huomaamatta. Ja kuinka herkullista (no, vähän brutaalisti ilmaistu, mutta eiköhän se käy tuosta selväksi) sitten onkaan, kun Ayla ja Jondalar tapaavat ja tutustuvat ja kaikkea muuta hauskaa.Ehkä joidenkin kohtausten voisi sanoa olevan vähän turhan härskejä, mutta ainahan voi laittaa silmät kiinni ja ajatella jotain mukavaa - ei kun oho, sanoinko ettei tämän lukemista voi lopettaa? No se siitä sitten.
Hevosten laakso kertoo hienosti ennakkoluuloista, yksinäisyydestä ja itsensä etsimisestä. Vaikka se onkin tietyllä tapaa hyvin kepeästi kerrottu tarina, pinnan alta puskee esiin hienoja teemoja ja ajatuksia.
Edellistä kirjaa, Luolakarhun klaania, suosittelin niille, jotka ovat kiinostuneita esihistoriallisen ajan elämästä. Mutta tätä kirjaa suosittelen kaikille. Ehdottomasti.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)