Tällainen hauska haaste, jonka bongasin täältä.
Vastaan siis hyllyssäni olevien kirjojen nimillä seuraavaan kuuteentoista kysymykseen. Fuskasin vähän, sillä otin muutaman kirjastonkirjankin mukaan, mutta mitä sitten ;) Hauskaa ainakin oli.
1. Oletko mies vai nainen?
-Leijapoika
2. Kuvaile itseäsi.
-Kesytön
3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
-Rintsikoita ja luudanvarsia
4. Kuinka voit?
-Kaikki hajoaa
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
-Painajaisten parantola
6. Minne haluaisit matkustaa?
-Hevosten laakso
7. Kuvaile parasta ystävääsi.
-Muukalainen
8. Mikä on lempivärisi?
-Sinisilmä
9. Millainen sää on nyt?
-Säde
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
-Iltojen sinessä
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä se olisi?
-Synkkä syöveri
12. Millainen on parisuhteesi?
-Kanssasi aina
13. Mitä pelkäät?
-Mammutin metsästäjät
14. Päivän mietelause.
-Se mikä on totta
15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
-Kukaan ei kaipaa sinua
16. Miten haluaisit kuolla?
-Kuvun alla
Kopsatkaa toki omaan blogiinne ja linkatkaa vastaukset vaikka tuonne kommenttikenttään :)
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Maggie Stiefvater - Lament
Voin hyvillä mielin onnitella itseäni, sillä Lament on ensimmäinen englanninkielinen romaani, jonka olen lukenut kokonaan. Olen tutustunut Stiefvaterin suomennettuun tuotantoon, mutten tiennyt, että hän on ehtinyt julkaista englanniksi näin monia kirjoja. Lamentille on julkaistu jatko-osa, Ballad, joka on jo lukulistalla. Häneltä on ilmestynyt myös The Raven Boys, jolle on (tai tulee) luultavasti jatko-osia, sekä The Scorpio Races, joka odottaa hyllyssä.
Mutta asiaan! Eli juoneen, josta en tässä kirjassa oikein saanut kiinni, tiedä sitten mistä sellainen johtui. Ehkä kielimuuri oli tiellä. No, jotain sain silti selville. Deirdre Monaghan on hyvin lahjakas harpunsoittaja ja laulaja, ja hänen olisi tarkoitus esiintyä "kilpailussa", mikä mitä luultavimmin on jokin kykykilpailu. Häntä kuitenkin jännittää, niin että hän antaa ylen ennen esitystä. (Nimimerkillä nyt tiedän, että englannin kielessä on noin kymmenen eri sanaa oksentamiselle.)
Mutta sitten paikalle saapuu Luke Dillon, uskomattoman taitava huilisti joka tahtoo esiintyä Deirdren kanssa. Ja siitä alkaa alamäki. Deirdre menee rakastumaan salamurhaajaan - jonka on lähettänyt itse suuri ja mahtava keijukaiskuningatar. Kovin pelottavaa. Menetin melkein yöuneni.
Ongelma on, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Kaikki keskittyi Luken ja Deirdren suhteeseen. Ja ongelma on myös se, että Luke on salamurhaajaksi aivan liian pehmo. Deirdre itse taas on vain ärsyttävä. Ainoat hahmot, jotka kiinnostivat edes vähän, olivat Deen "ämmämäinen" työkaveri Sara, sekä Freckle Freak, joka edes yritti olla pahis. James oli aivan samanlainen velttoilija kuin Luke.
Älyttömän tylsä. Kansi sentään pelasti ;) Suosittelen, jos haluat parantaa englannintaitoa tai tutustua Stiefvaterin kirjoihin tarkemmin.
Täällä on oikein kunnon murska-arvostelu:http://ninankirjablogi.blogspot.fi/2014/02/lament-maggie-stiefvater.html
Mutta asiaan! Eli juoneen, josta en tässä kirjassa oikein saanut kiinni, tiedä sitten mistä sellainen johtui. Ehkä kielimuuri oli tiellä. No, jotain sain silti selville. Deirdre Monaghan on hyvin lahjakas harpunsoittaja ja laulaja, ja hänen olisi tarkoitus esiintyä "kilpailussa", mikä mitä luultavimmin on jokin kykykilpailu. Häntä kuitenkin jännittää, niin että hän antaa ylen ennen esitystä. (Nimimerkillä nyt tiedän, että englannin kielessä on noin kymmenen eri sanaa oksentamiselle.)
Mutta sitten paikalle saapuu Luke Dillon, uskomattoman taitava huilisti joka tahtoo esiintyä Deirdren kanssa. Ja siitä alkaa alamäki. Deirdre menee rakastumaan salamurhaajaan - jonka on lähettänyt itse suuri ja mahtava keijukaiskuningatar. Kovin pelottavaa. Menetin melkein yöuneni.
Ongelma on, että kirjassa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Kaikki keskittyi Luken ja Deirdren suhteeseen. Ja ongelma on myös se, että Luke on salamurhaajaksi aivan liian pehmo. Deirdre itse taas on vain ärsyttävä. Ainoat hahmot, jotka kiinnostivat edes vähän, olivat Deen "ämmämäinen" työkaveri Sara, sekä Freckle Freak, joka edes yritti olla pahis. James oli aivan samanlainen velttoilija kuin Luke.
Älyttömän tylsä. Kansi sentään pelasti ;) Suosittelen, jos haluat parantaa englannintaitoa tai tutustua Stiefvaterin kirjoihin tarkemmin.
Täällä on oikein kunnon murska-arvostelu:http://ninankirjablogi.blogspot.fi/2014/02/lament-maggie-stiefvater.html
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Eowyn Ivey - Lumilapsi
Vanhasta venäläisesestä sadusta ammentava Lumilapsi on hieno ja erilainen kirja. Itse rakastuin siihen aivan täysin.Tunnelma on mielestäni kirjoissa aina etusijalla. Se menee jopa juonen edelle. Lumilapsi on taianomainen, herkkä, hauras... Ja tunnelmallinen. Aivan kuin ensilumi. Tiedän, että takakannessa sanottiin melko lailla samalla tavalla, mutta sanoisin täysin samaa, vaikka fraasi olisi jätetty siitä pois.
Kirja myös sai minut lähes itkemään, mikä ei ole kovin tavallista. Se siis onnistui koskettamaan - ja syvältä - vaikkei minun elämäni millään tavalla muistuta Mabelin ja Jackin elämää.
Kirja siis kertoo jo edellä mainituista Mabelista ja Jackista, uudisraivaajapariskunnasta jossain kaukana Alaskan perukoilla. Heidän elämänsä on vaikeaa, sillä he ovat aivan yksin. Heillä ei ole edes lasta, mitä Mabel suree paljon.
Eräänä iltana he päättävät tehdä lumesta lapsen. Jack veistää sille kasvot, ja Mabel pukee sille pienet lapaset ja lakin. Seuraavana aamuna lumilapsi on kuitenkin maan tasalla, eikä lapasia tai lakkia löydy mistään. Metsästä alkaa löytyä kummallisia jalanjälkiä - kuin lapsen kengästä lähtöisin olevia.
Metsässä on kuin onkin lapsi, mutta tämä on arka ja säikky, kuin metsäneläin. Jack onnistuu silti houkuttelemaan tämän luokseen. Lapsi säikkyy aluksi Mabelia, mutta tottuu pian tähänkin. Lapsi kertoo nimensä olevan Faina (mikä tarkoittaa alppiaurinkoa).
Faina häviää kesiksi jonnekin, mutta aina ensilumen sataessa tämä tulee takaisin vanhan pariskunnan luo. Mabel muistaa venäläisen lumilapsesta kertovan tarinan ja uskoo, että Faina on heidän oma pieni lumilapsensa - korvaus siitä että he eivät saaneet koskaan omia lapsia. Mabelin mielenterveys vaikutti hiukan heikolta, johtuen varmaan hänen kuolleena syntyneestä lapsestaan.
Totuus ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Kuka tai mikä Faina todellisuudessa on, selviää vasta aivan lopussa. Sitä ennen Ivey pistää lukijan miettimään itse, onko Faina todella lumilapsi - vai eikö sittenkään.
Aivan täydellisen ihana kirja! Lukisin tämän vaikka keskellä kesää, mutta talvella tunnelmaan pääsee jotenkin paljon helpommin sisälle. Vielä on vähän aikaa talvea jäljellä. Pitäkää kiirettä! :)
Lumilapsesta on kirjoitettu blogeissa aika paljon:
Luettua
Lumiomena
Olipa kerran kirjablogi
Tuhat ja yksi kirjaa
P.S. Rakastan kirjoja
Leena Lumi
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
La petite lectrice
Lillin kirjataivas
Anuliinin ajatelmia
Kirjakirppu
Järjellä ja tunteella
Kirjakaapin kummitus
Morren maailma
Kirja joka maasta
Lukuisa
Sonjan lukuhetket
Ja paljon muita. Googlesta löytyy kyllä :)
Suosittelen! Lumilapsi ei vain vastaa odotuksia, se ylittää ne reippaasti.
lauantai 22. maaliskuuta 2014
Muumeja siellä, muumeja täällä...
Ihana otsikko, vai mitä? ;)
Tämä on nyt Muumihaaste-postaus. Kiitos, Susi.
http://sanokaavainsudeksi.blogspot.fi/2014/03/haaste-muumikirjat-ja-mina.html
Haasteen säännöt:
-Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
-Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
-Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
Ja minä haastan seuraavat henkilöt:
-Pähkinäkukkula-blogin Marjaana
-Hulluna kirjoihin-blogin Heli
-1001 kirjaa ja yksi pieni elämä-blogin Marile
Eli... No, tämä on ensimmäinen haasteeni. Hankalaa.
Jos sanotaan sana Muumit, mieleeni tulee ensimmäisenä mieleen Muumipeikko ja pyrstötähti-elokuva. Katsoin sen pienenä, ja muistan vain sen, että se oli todella, todella pelottava. Pelkäsin Muumeja pienempänä. Ehkä vähän vieläkin, mutta sitä en tunnusta ;)
Pari vuotta sitten löysin Muumi-sarjakuvia jostain kirjaston syövereistä. Olin ihan innoissani, ehkä siksi koska Itse Suuri Taitelija Tove Jansson oli piirtänyt ne. Luin niitä ja huomasin, että ne oli selvästi suunnattu aikuisille lukijoille. Sarjakuvat olivat aika rohkeita, ja olin aluksi hieman hämmentynyt. Eikö Muumit ole lasten juttu?
Sitten tajusin yhden asian. Tove Janssonin aikana ei oltu yhtä vapaamielisiä kuin nyt. Silloin kaikenlaiset kiertoilmaisut olivat hyödyllisiä, sillä kaikkea ei voitu sanoa suoraan - edes kirjoissa.
Toki muumeja on tehty myös lapsille: Kuka lohduttaisi Nyytiä on selvästi lasten tarina. Kuten myös Muumi-televisiosarja, elokuvat ja jopa lehti. Plus kaikki mahdolliset oheistuotteet, lelut ynnä muut. En tainnut oikein pitää muumeista pienenä. En ainakaan muista omistaneeni mitään leluja tai sellaista. Tiedän, että joillekin muumit ovat olleet todella tärkeitä niin varhaisemmassa kuin myöhäisemmässäkin vaiheessa. Minä vain en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin.
Jospa tutustuisin johonkin Muumi-kirjaan? Edes ihan ohueen. Tuntuu, että Muumit on osa yleissivistystä, ja minun on ehdottomasti paikattava tämä muuminmentävä aukko ;)
Tämä on nyt Muumihaaste-postaus. Kiitos, Susi.
http://sanokaavainsudeksi.blogspot.fi/2014/03/haaste-muumikirjat-ja-mina.html
Haasteen säännöt:
-Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
-Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
-Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
Ja minä haastan seuraavat henkilöt:
-Pähkinäkukkula-blogin Marjaana
-Hulluna kirjoihin-blogin Heli
-1001 kirjaa ja yksi pieni elämä-blogin Marile
Eli... No, tämä on ensimmäinen haasteeni. Hankalaa.
Jos sanotaan sana Muumit, mieleeni tulee ensimmäisenä mieleen Muumipeikko ja pyrstötähti-elokuva. Katsoin sen pienenä, ja muistan vain sen, että se oli todella, todella pelottava. Pelkäsin Muumeja pienempänä. Ehkä vähän vieläkin, mutta sitä en tunnusta ;)
Pari vuotta sitten löysin Muumi-sarjakuvia jostain kirjaston syövereistä. Olin ihan innoissani, ehkä siksi koska Itse Suuri Taitelija Tove Jansson oli piirtänyt ne. Luin niitä ja huomasin, että ne oli selvästi suunnattu aikuisille lukijoille. Sarjakuvat olivat aika rohkeita, ja olin aluksi hieman hämmentynyt. Eikö Muumit ole lasten juttu?
Sitten tajusin yhden asian. Tove Janssonin aikana ei oltu yhtä vapaamielisiä kuin nyt. Silloin kaikenlaiset kiertoilmaisut olivat hyödyllisiä, sillä kaikkea ei voitu sanoa suoraan - edes kirjoissa.
Toki muumeja on tehty myös lapsille: Kuka lohduttaisi Nyytiä on selvästi lasten tarina. Kuten myös Muumi-televisiosarja, elokuvat ja jopa lehti. Plus kaikki mahdolliset oheistuotteet, lelut ynnä muut. En tainnut oikein pitää muumeista pienenä. En ainakaan muista omistaneeni mitään leluja tai sellaista. Tiedän, että joillekin muumit ovat olleet todella tärkeitä niin varhaisemmassa kuin myöhäisemmässäkin vaiheessa. Minä vain en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin.
Jospa tutustuisin johonkin Muumi-kirjaan? Edes ihan ohueen. Tuntuu, että Muumit on osa yleissivistystä, ja minun on ehdottomasti paikattava tämä muuminmentävä aukko ;)
Kjell Westö - Kangastus 38
Nyt, vihdoinkin, olen saanut Finlandia 2013-maratonin loppuun. Westön Kangastus 38 oli hyvä lopetuskirja, ei paras, muttei huonoinkaan - eikä todellakaan huono. Onneksi.
Kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa. Etuliepeessä ehdoteltiin film noiria. No jaa, oli kirjassa myös tiettyä fn-henkeä, mutta se taisi tulla lähinnä kannesta. Enemmän tunnelma muistutti jostain muusta. En osaa oikein selittää sitä. Ehkä jonkinlainen teatterimaisuus?
Joka tapauksessa. Tunnelma oli siis mitä kiehtovin. Juoni ei kuitenkaan säväyttänyt liiemmin. Luulin ihan todella, että Matilda Wiikin vankileirikokemukset olisivat olleet suuremmassa osassa. Nyt kirja keskittyi lähinnä neiti Wiikin esimieheen, Claes Thuneen, ja tämän ryyppyrinkiin, Keskiviikkokerhoon. Jokaisen kerhon jäsenen elämäntarina kerrottiin (vähän turhankin) perusteellisesti, ja Claesin ex-vaimo Gabi sai mielestäni suhteettomasti huomiota.
Jotenkin tuntui kuin Westö olisi yrittänyt kompensoida vankileirikohtausten vähyyttä tekemällä niistä äärimmäisen kuvottavia. Joissain kohdissa nimittäin oikeasti alkoi oksettaa. Tarinasta olisi voinut muutenkin saada enemmän irti kertomalla Matildasta lisää. Kirjassa oli kaikki ainekset "erinomaiseen", mutta hätiköity lopputulos laskee arvosanaa "melko hyvään".
Mielenkiintoinen kirja. Aloin myös miettiä, mikä oli Kangastuksen merkitys kirjan nimenä. 1930-luvun lopussa ja 40-luvun alussa ajat olivat epävarmoja, ja kaikesta piti pitää kiinni kynsin hampain - ettei mikään vain katoaisi kuin kangastus.
Matilda Wiikin alter ego Miljaneiti herätti huvittunutta hämmennystä. Ensin luulin, että kyseinen sivupersoona olisi niin kutsuttu "järjen ääni", mutta tarinan edetessä se paljastuikin joksikin aivan muuksi.
Suosittelen... kai. Lukekaa toki, jos vähääkään kiinnostaa. Itsellä jäi vähän ristiriitainen olo tästä kirjasta.
Kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa. Etuliepeessä ehdoteltiin film noiria. No jaa, oli kirjassa myös tiettyä fn-henkeä, mutta se taisi tulla lähinnä kannesta. Enemmän tunnelma muistutti jostain muusta. En osaa oikein selittää sitä. Ehkä jonkinlainen teatterimaisuus?
Joka tapauksessa. Tunnelma oli siis mitä kiehtovin. Juoni ei kuitenkaan säväyttänyt liiemmin. Luulin ihan todella, että Matilda Wiikin vankileirikokemukset olisivat olleet suuremmassa osassa. Nyt kirja keskittyi lähinnä neiti Wiikin esimieheen, Claes Thuneen, ja tämän ryyppyrinkiin, Keskiviikkokerhoon. Jokaisen kerhon jäsenen elämäntarina kerrottiin (vähän turhankin) perusteellisesti, ja Claesin ex-vaimo Gabi sai mielestäni suhteettomasti huomiota.
Jotenkin tuntui kuin Westö olisi yrittänyt kompensoida vankileirikohtausten vähyyttä tekemällä niistä äärimmäisen kuvottavia. Joissain kohdissa nimittäin oikeasti alkoi oksettaa. Tarinasta olisi voinut muutenkin saada enemmän irti kertomalla Matildasta lisää. Kirjassa oli kaikki ainekset "erinomaiseen", mutta hätiköity lopputulos laskee arvosanaa "melko hyvään".
Mielenkiintoinen kirja. Aloin myös miettiä, mikä oli Kangastuksen merkitys kirjan nimenä. 1930-luvun lopussa ja 40-luvun alussa ajat olivat epävarmoja, ja kaikesta piti pitää kiinni kynsin hampain - ettei mikään vain katoaisi kuin kangastus.
Matilda Wiikin alter ego Miljaneiti herätti huvittunutta hämmennystä. Ensin luulin, että kyseinen sivupersoona olisi niin kutsuttu "järjen ääni", mutta tarinan edetessä se paljastuikin joksikin aivan muuksi.
Suosittelen... kai. Lukekaa toki, jos vähääkään kiinnostaa. Itsellä jäi vähän ristiriitainen olo tästä kirjasta.
Beth Revis - Across the Universe: Matka alkaa
"Ensimmäinen epäsovun aiheuttaja on erilaisuus. Varjeluksella ei ole uskontoa. Me puhumme kaikki samaa kieltä. Me olemme yksirotuisia. Ja koska me emme ole erilaisia, me emme taistele. Muistatko kun kerroin sinulle ristiretkistä? Ja kansanmurhista? Sellaisista onnettomuuksista meidän ei tarvitse koskaan huolehtia."
Olen lukenut tämän kirjan jo aiemmin. Uusintaluvut ovat toden totta aina vähän latteampia kokemuksia, mutta onneksi Matka alkaa ei ollut mikään pettymys. Itse asiassa se oli aika mahtava.
Muistan, kun luin kirjan ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Se oli hurja, ravisteleva ja jotenkin niin erikoinen. En ollut ikinä lukenut mitään vastaavaa. Sci-fi noin tyylilajina oli minulle aivan uusi kokemus. Ja Revisin mielikuvitus oli jotain aivan uskomatonta.
Kirja siis kertoo Amysta, tytöstä joka on jäädytetty kolmeksisadaksi vuodeksi - jotta voisi herätä täysin uudella planeetalla, ja Seuraajasta, avaruusaluksen tulevasta johtajasta. Amy ei kuitenkaan ehdi olla unessa ihan kolmeasataa vuotta, sillä joku vetää hänen kryolokeronsa ulos ja herättää hänet - 50 vuotta liian aikaisin. Hän ei tiedä kuka sen teki, eikä varsinkaan miksi. Amy on niin sanottua "turhaa lastia" eli häntä ei oikeasti tarvita uudella planeetalla. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin tarpeellisia.
Seuraajaa on koko hänen elämänsä ajan koulittu seuraavaksi johtajaksi, Vanhimmaksi, kuten aluksella on tapana sanoa. Aluksen senhetkinen Vanhin ei liiemmin vaivaudu kertomaan Seuraajalle aluksen toimintatavoista - eikä oikeastaan mistään muustakaan. Seuraaja alkaa selvittää asioita omin päin ja löytää mielenkiintoisia asioita ja yhteyksiä niiden välillä. Ja totta kai hän löytää Amyn.
Amy kiehtoo Seuraajaa alusta asti. Seuraajan iho on oliivinvärinen, kuten kaikkien muidenkin, mutta Amy on aivan kalpea - ja vieläpä punatukkainen. Ja ennen kaikkea hän uskaltaa olla erilainen. Hän uskaltaa asettua Vanhinta vastaan ja uhmata tämän valtaa.
Asiat aluksella eivät näytä olevan ihan kunnossa - matkustajat ovat kovin flegmaattisia, kuin huumattuja, ja terveen oloiset ihmiset on laitettu mielisairaalaan. Kirjan edetessä paljastuu, kuinka kieroutunutta kaikki onkaan. Ja mikä ihme onkaan Rutto, joka tuhosi 75% aluksen väestöstä?
En viitsi paljastaa enempää. Kyseessä on kuitenkin aivan mieletön kirja, joka saa pohtimaan tulevaisuutta. Oikeasti, entä jos? Aloin myös miettiä, kuinka helppoa on käyttää valtaa väärin. Hahmot olivat uskottavia, aluksen valtasysteemi oli hyvin rakennettu ja kirjan kieli oli hienoa. Siis ei mitään perusnuortenkirjakieltä, vaan eläväistä ja suorastaan kaunista.
Olen lukenut myös Miljoona aurinkoa -kirjan. Siis jatko-osan. Trilogian päätösosa, Shades of Earth, on ilmestynyt englanniksi jo ajat sitten. Voi, kunpa, kunpa, viimeinenkin osa suomennettaisiin!
Suosittelen erittäin lämpimästi. Ai niin, ja jos kyseessä ei ole kirjaston kirja, niin katsokaa niiden irtokansien alle. Siellä odottaa yllätys ;)
Olen lukenut tämän kirjan jo aiemmin. Uusintaluvut ovat toden totta aina vähän latteampia kokemuksia, mutta onneksi Matka alkaa ei ollut mikään pettymys. Itse asiassa se oli aika mahtava.
Muistan, kun luin kirjan ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Se oli hurja, ravisteleva ja jotenkin niin erikoinen. En ollut ikinä lukenut mitään vastaavaa. Sci-fi noin tyylilajina oli minulle aivan uusi kokemus. Ja Revisin mielikuvitus oli jotain aivan uskomatonta.
Seuraajaa on koko hänen elämänsä ajan koulittu seuraavaksi johtajaksi, Vanhimmaksi, kuten aluksella on tapana sanoa. Aluksen senhetkinen Vanhin ei liiemmin vaivaudu kertomaan Seuraajalle aluksen toimintatavoista - eikä oikeastaan mistään muustakaan. Seuraaja alkaa selvittää asioita omin päin ja löytää mielenkiintoisia asioita ja yhteyksiä niiden välillä. Ja totta kai hän löytää Amyn.
Amy kiehtoo Seuraajaa alusta asti. Seuraajan iho on oliivinvärinen, kuten kaikkien muidenkin, mutta Amy on aivan kalpea - ja vieläpä punatukkainen. Ja ennen kaikkea hän uskaltaa olla erilainen. Hän uskaltaa asettua Vanhinta vastaan ja uhmata tämän valtaa.
Asiat aluksella eivät näytä olevan ihan kunnossa - matkustajat ovat kovin flegmaattisia, kuin huumattuja, ja terveen oloiset ihmiset on laitettu mielisairaalaan. Kirjan edetessä paljastuu, kuinka kieroutunutta kaikki onkaan. Ja mikä ihme onkaan Rutto, joka tuhosi 75% aluksen väestöstä?
En viitsi paljastaa enempää. Kyseessä on kuitenkin aivan mieletön kirja, joka saa pohtimaan tulevaisuutta. Oikeasti, entä jos? Aloin myös miettiä, kuinka helppoa on käyttää valtaa väärin. Hahmot olivat uskottavia, aluksen valtasysteemi oli hyvin rakennettu ja kirjan kieli oli hienoa. Siis ei mitään perusnuortenkirjakieltä, vaan eläväistä ja suorastaan kaunista.
Olen lukenut myös Miljoona aurinkoa -kirjan. Siis jatko-osan. Trilogian päätösosa, Shades of Earth, on ilmestynyt englanniksi jo ajat sitten. Voi, kunpa, kunpa, viimeinenkin osa suomennettaisiin!
Suosittelen erittäin lämpimästi. Ai niin, ja jos kyseessä ei ole kirjaston kirja, niin katsokaa niiden irtokansien alle. Siellä odottaa yllätys ;)
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Elina Rouhiainen - Kesytön
Kiitos kirjakaupan loppuunmyynnin, sain Kesyttömän vihdoinkin hyllyyni - parilla eurolla. Luin tämän noin vuosi (ehkä vähän enemmänkin) sitten, ja pidin tästä. Suorastaan hullaannuin.
Mutta ikävä kyllä toinen lukukerta on aina vähän latteampi kokemus. On tylsää, kun tietää, kuinka käy, ja jää aikaa arvostella kirjailijan sanavalintoja ja kerrontatapaa.
Juoni on tuttuakin tutumpi: 17-vuotias Raisa saa tietää äitinsä kuolleen, ja hän joutuu muuttamaan Hukkavaaraan - keskelle ei-mitään. Aluksi tuo pieni turismin avulla hengissä pysyvä kylä vaikuttaa Raisasta vain tylsältä ja mitäänsanomattomalta paikalta, kunnes hänelle paljastuu jotain järkyttävää - lähes kaikki Hukkavaaralaiset ovat ihmissusia. Eikä tietenkään pidä unohtaa Konstantinia, joka on vampyyri.
Raisa on siis vihaisten ja arvaamattomien villipetojen kynsissä, ja hän tekee kaikista typerimmän teon, minkä vain voi tehdä: rakastuu laumanjohtajan poikaan, Mikaeliin.
Eihän siinä mitään ongelmaa tietenkään olisi, mutta kun Mikaelilla vain sattuu olemaan tyttöystävä Jenni, joka on kaunis (mutta luonteltaan inhottava ja ilkeä). Totta kai Mikael vaihtaa Jennin Raisaan. Ja vannoo rakkauttaan estottomasti. Mikä liero.
Paranormaali romantiikka on vähän hankala genre sen vuoksi, että siihen on hankalaa keksiä mitään uutta. Silti Kesytön onnistuu olemaan erilainen - kuinka monen kirjan tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin? Veikkaisinpa, että aika harvan, varsinkin kun nuortenkirjoista puhutaan.
Silti Kesytön sortuu myös kliseisiin - Twilight-vaikutteita ei voi olla huomaamatta. Ei kai tästä sarjasta tule niin sanottua "Suomen Twilightia"? Myös kerrontatapa ärsytti. Joistain kohtauksista olisi voinut saada paljon enemmän irti oikeanlaisella, hieman hidastempoisemmalla kerronnalla.
Vaikka kirja on paksu (426 sivua), sen lukee lähes päivässä. Suosittelen niille, joita kiinnostaa suomalainen paranormaali romantiikka. Vaikka tässä postauksessa onkin vähän negatiivinen sävy, se on vain oma mielipiteeni. Lukekaa vain, saatatte yllättyä positiivisesti!
Mutta ikävä kyllä toinen lukukerta on aina vähän latteampi kokemus. On tylsää, kun tietää, kuinka käy, ja jää aikaa arvostella kirjailijan sanavalintoja ja kerrontatapaa.
Juoni on tuttuakin tutumpi: 17-vuotias Raisa saa tietää äitinsä kuolleen, ja hän joutuu muuttamaan Hukkavaaraan - keskelle ei-mitään. Aluksi tuo pieni turismin avulla hengissä pysyvä kylä vaikuttaa Raisasta vain tylsältä ja mitäänsanomattomalta paikalta, kunnes hänelle paljastuu jotain järkyttävää - lähes kaikki Hukkavaaralaiset ovat ihmissusia. Eikä tietenkään pidä unohtaa Konstantinia, joka on vampyyri.
Raisa on siis vihaisten ja arvaamattomien villipetojen kynsissä, ja hän tekee kaikista typerimmän teon, minkä vain voi tehdä: rakastuu laumanjohtajan poikaan, Mikaeliin.
Eihän siinä mitään ongelmaa tietenkään olisi, mutta kun Mikaelilla vain sattuu olemaan tyttöystävä Jenni, joka on kaunis (mutta luonteltaan inhottava ja ilkeä). Totta kai Mikael vaihtaa Jennin Raisaan. Ja vannoo rakkauttaan estottomasti. Mikä liero.
Paranormaali romantiikka on vähän hankala genre sen vuoksi, että siihen on hankalaa keksiä mitään uutta. Silti Kesytön onnistuu olemaan erilainen - kuinka monen kirjan tapahtumat sijoittuvat Kajaaniin? Veikkaisinpa, että aika harvan, varsinkin kun nuortenkirjoista puhutaan.
Silti Kesytön sortuu myös kliseisiin - Twilight-vaikutteita ei voi olla huomaamatta. Ei kai tästä sarjasta tule niin sanottua "Suomen Twilightia"? Myös kerrontatapa ärsytti. Joistain kohtauksista olisi voinut saada paljon enemmän irti oikeanlaisella, hieman hidastempoisemmalla kerronnalla.
Vaikka kirja on paksu (426 sivua), sen lukee lähes päivässä. Suosittelen niille, joita kiinnostaa suomalainen paranormaali romantiikka. Vaikka tässä postauksessa onkin vähän negatiivinen sävy, se on vain oma mielipiteeni. Lukekaa vain, saatatte yllättyä positiivisesti!
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)

