Toinen osa on tuntuvasti syvempi ja moniulotteisempi kuin aiempaan verrattuna. Sairaus tuntuu myös paljon ihmisläheisemmältä kuin aiempi, lähinnä seksiin ja identiteetin etsintään keskittynyt Rakkaus. Lars-Åken ja Sepon rakkaus on jo vanhaa ja uomiinsa asettunutta, mutta juuri siksi niin kaunista. Pidin tästä varttuneemmasta homoparista paljon enemmän kuin Rasmuksen ja Benjaminin muodostamasta epävakaasta ja myrskyisästä parivaljakosta.
Sairaus perustuu tositapahtumiin ja juuri sen takia ahdistaa ja kuvottaa niin paljon. Toisaalta voin ymmärtää myös niitä, jotka yrittivät sulkea tartunnan saaneita laitoksiin - vielä 80-luvulla kun luultiin että AIDS tarttuu vaikkapa samasta juomalasista juotaessa. Kyllähän mekin sulkisimme omiamme eristettyihin sairaaloihin, jos kyseessä olisi jokin hirveän nopeasti leviävä epidemia.Kirja saa ihan todella miettimään asioita. Mitä jos? Ei AIDSiin ole parannuskeinoa. Kunpa joku päivä olisi. Nyt kuitenkin on lääkkeitä, joilla voi estää taudin etenemisen.
Tarinassa on hämmästyttävää viisautta. Sairaus oli kaikessa hirveydessään kaunis ja sen koko maailma on huolella rakennettu. Jokainen Tukholman katu, valtakunnansali jossa Benjamin kärvistelee syyllisyydenpuuskissaan, Koppom Rasmuksen kasvukertomuksen maisemana... Ja kolkko, kylmä sairaala, jonne kaikki lopulta päättyy.
Suosittelen, jos kestät jonkin verran ahdistusta kirjaa lukiessa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)