Kuulin Elämänlangasta ensi kertaa lukupiirimme vetäjältä, joka oli valinnut sen kevään viimeiseksi kirjaksi. Tartuin kirjaan hyvin ennakkoluulottomasti, sillä kaikki lukupiirissä luetut kirjat ovat tähän mennessä olleet erinomaisia. Elämänlanka taas... No, miten sen sanoisi? Minusta tuntui kuin olisin lukenut hyvin puisevaa historiankirjaa. Tietty siellä väleissä oli joitain ihan hyviäkin kohtia, mutta loppua kohden - erityisesti sodan tullessa mukaan kuvioihin - kirja muuttui hankalasti lähestyttäväksi, puisevaksi paatokseksi.
Kirja alkaa siitä, kun nuorelle miehelle (jonka nimeä en enää edes muista, hah) aletaan kertoa hänen isovanhempiensa elämäntarinaa. En ole lukenut kirjalijan aiempaa teosta, Saarta, mutta kiitos erään lukupiiriläisen sain tietää, että myös siinä oli käytetty tätä samaa rakenteellista tyylikeinoa.
Elämänlanka seuraa kahden henkilön, Katerinan ja Dimitrin, elämää Thessalonikin kaupungissa. Dimitri on rikkaan kangaskauppiaan poika, Katerina taas äitinsä kadottanut ja "sijaisperheen" luona elävä tyttö, jolla on mahtava taito: hän on jo kymmenvuotiaana kaupungin paras ompelija. Kirja seuraa lähinnä Katerinan elämää - sitä, kuinka hän kerta toisensa jälkeen onnistuu epännistumisten jälkeen.
Kirjassa ei puitu tarpeeksi sota-ajan rappiollista moraalia, vaan siinä keskityttiin lähinnä maalailemaan idyllistä kuvaa vaikeuksien keskellä luovivista kreikkalaisista. Kirja ei puutu epäkohtiin vaan lakaisee ne maton alle kaikessa hiljaisuudessa, yrittäen miellyttää siinä onnistumatta.
On hassua sanoa, että Elämänlanka on huono kirja, sillä siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Silti siitä jää puuttumaan se jokin. Se ei provosoi tai ärsytä, ei herätä oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Se on yksi huonoimmista lukemistani kirjoista mitäänsanomattomuutensa vuoksi.
Lukupiirissäkin keskityimme lähinnä seuraavan syksyn kirjojen tutkimiseen Elämänlangan analysoimisen sijasta. En viitsisi suositella.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)