Jean M. Untinen-Auel - Mammutin metsästäjät

Tällä hetkellä painiskelen hyvin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Osa minusta haluaisi nauraa (hermostuneesti) ja lytätä tämän kirjan nimittämällä sitä paleopornoksi ja listaamalla, mitkä kaikki asiat Mammutin metsästäjissä ärsyttivät. Osa taas haluaisi kertoa, kuinka itkin viimeisten kolmenkymmenen sivun ajan, luin kyseistä kirjaa neljäsataa sivua per yö ja säälin Jondalaria, kun Ayla harrasti seksiä toisen miehen kanssa.

Jotenkin minusta tuntuu, että jälkimmäinen on parempi linja. Kuitenkaan nämä kirjoitteluni täällä eivät ole mitään Parnasson korkealaatuisia kirja-arvosteluja, vaan omia mielipiteitäni. Ehkä menetän nyt kaiken kunnioitukseni lukijoideni silmissä (oletuksena tietty, että sellaista on joskus ollut), kun myönnän rakastavani tätä kirjasarjaa. Jos olisin kriitikko, Hesari (taikka sitten se Parnasso) potkaisisi minut pihalle - ja äkkiä.

Ensinnäkin, saatan olla täysin varma paleoliittisen kauden elintavoista ja muista - eihän Untinen-Auel varmaan huvikseen siellä selviytymisleirillä hillunut ja tehnyt vuosien tutkimusta. En nyt mitään kenties myrkyllisiä kasveja lähtisi keräilemään, mutta jotain osviittaa sentään sain tämän kirjan myötä.

Toisekseen - ihana  rakkaustarina puree aina. Aylassa ja Jondalarissa nyt vain on sitä jotain, mitä täydellinen romanttisen kirjan pari voi olla. Riidat ovat hurjia, mykkäkoulu hermojaraastavaa ja mustasukkaisuus... Paremminkin omistamisenhalua.

Toisin kuin aiemmat kirjat, tämä herätti tunteita todella paljon. Voisin jopa sanoa, että Mammutin metsästäjät on paras kirja koko Maan lapset -sarjasta - tähän mennessä. Kumpikaan aiemmista kirjoista ei herättänyt niin voimakkaita tunteita kuin tämä. Olen jo kyllä aloitellut Tasangon vaeltajia, mutta epäilen, että minulle käy samoin kuin näiden kirjojen kanssa aina - luen noin sata sivua, lepuutan kirjaa kuukauden tai pari hyllyssä ja sitten luen sen kokonaan parissa päivässä.

Jotkut asiat kyllä huvittavat suurestikin, kuten juurikin se Aylan ja Jondalarin täydellinen seksi, joka on kuvailtu pornahtavan yksityiskohtaisesti, ja Jondalarin "Voi Emo!"-huudahdukset milloin missäkin välissä. Ja yksi asia - Aylan täydellisyys. Laulutaidottomuus ei oikein riitä tekemään säröjä Aylan muuten niin siloiseen pintaan.

Mutta kaiken kaikkiaan hieno ja mielenkiintoinen lukukokemus. Tämä kirjasarjahan oli legenda silloin... Milloin se nyt ilmestyikään? 80-luvulla? Kyllä tätä vieläkin lukee. Ei nouse lempisarjaksi tai kirjaksi, mutta erinomaisen hyvä tämä on. Kannattaa ottaa vaikkapa kesäiselle junamatkalle mukaan. Tosin matkakohde saattaa tämän jälkeen tuntua kovin tylsältä ja tavalliselta, sen verran kiehtovaan ja kiintoisaan maailmaan Mammutin metsästäjät sinut tempaisee.