Edgar Allan Poe sanoi joskus, että jos jotain lukee kertaistumalta, se on novelli. Minä luin tämän kertaistumalta heti sen ostettuani, sillä tätä on kehuttu reippaasti ja se vaikutti sopivan ohuelta. Novelliksi en tätä ehkä kuitenkaan menisi nimittämään. Ehkä alimittainen romaani olisi parempi nimitys. Kirjassa mentiin eteenpäin rytinällä, ensin Saara tuli mummolaan ja jo lähes heti hän alkoi vajota mielensä syviin syövereihin. Kirjasta selvästi huomaa, että kirjoittaja on aliarvioinut lukijansa todella pahasti ja kuvittelee, että lukija nielee mitä vain. Ei muuten niele.
Ylipäänsä tuntuu, että jos aiheena on insesti tai vastaava (erityisesti jos kirjassa suhtaudutaan siihen kriittisesti), heti pitäisi olla kehumassa ja ylistämässä, ettei vain leimautuisi pedofiiliksi tai sellaisen kannattajaksi. Tai tyhmäksi, korkeakirjallisuutta ymmärtämättömäksi juntiksi.
Minulla on montakin syytä, miksen arvosta tätä kirjaa kovin korkealle. Ensimmäinen niistä tulikin jo, toinen taas on Saaran käyttämien kielikuvien epäuskottavuus. Pienen lapsen suuhun eivät vain sovi sellaiset metaforat, joita Peura on tekstissään käyttänyt. Välillä tietynlaista lapsenomaisuutta pilkahtelee tekstin raoista, mutta muuten teksti oli yhtä kielikuvatykitystä, joka ei onnistunut tavoittamaan traumatisoituneen lapsen mielenmaisemaa. Myös Ukin näkökulmasta kerrotut kohdat saivat minut tuntemaan, että takakannen lupaus syyttelemättömyydestä täytyi jotenkin lunastaa, ja pedofiiliakin ymmärtää.
Myös Saaran näennäinen sekoaminen oli täysin turha lisä jo muutenkin täysin turhaan kirjaan. Jos kirjoittaa insestistä, täytyy se tehdä kunnolla eikä käyttäen väkisinväännettyjä metaforia tai puolustellen syyllistä.
Tästä on kirjoitettu paljon netissä ja muissakin blogeissa. Tässä muutama linkki.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti
Kommentti piristää aina! :)