Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivat

"Hänen päivänsä Shadbagissa olivat luetut niin kuin Shujan. Hän tiesi sen nyt. Hänellä ei ollut täällä enää mitään. Ei kotia. Hän odottaisi talven yli ja kevään koittaessa hän nousisi jonakin aamuna ennen aurinkoa ja astuisi ovesta. Hän valitsisi suunnan ja alkaisi kulkea. Hän kävelisi niin kauas Shadbaghista kuin jalat kantaisivat. Ja jos hän jonakin päivänä vaeltaessaan yli jonkin suuren, aukean niityn vaipuisi epätoivoon, hän pysähtyisi, sulkisi silmänsä ja ajattelisi haukansulkaa, jonka Pari oli löytänyt aavikolta. Hän kuvittelisi mielessään, kuinka sulka irtoaisi linnusta korkealla pilvien keskellä, kaukana maasta, kieppuisi rajujen pyörteiden heittelemänä ja kulkeutuisi tuulenpuuskien mukana kilometrikaupalla poikki aavikon ja yli vuorten, kunnes se lopulta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, laskeutuisi sen yhden lohkareen juureen, mistä hänen sisarensa löytäisi sen. Se herättäisi hänessä ihmetystä ja myös toivoa siitä, että sellaista tapahtuu. Ja vaikka se ei olisi järkevää, hän kokoaisi itsensä, avaisi silmänsä ja jatkaisi matkaa."

On kirjoja, joissa pääosassa on kieli, sanat ja lyyrisyys ja sen sellainen. Tällaiset kirjat jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä ne ovat kiehtovia, joidenkin mielestä taas outoa tekotaiteellista höpinää. Sitten on kirjoja, joissa pääosassa on itse tarina. Ja, uskokaa taikka älkää, tällainen kirja on paljon vaikeampi kirjoittaa. Kaikki kirjailijat eivät saa nostettua tunteita ja ajatuksia tekstin seasta, ja kirjasta tulee tylsä ja lattea - täysin väärinymmärretty. Toisaalta, jos osaa kirjoittaa hyvin - poikkeuksellisen hyvin - lukija alkaa huomata itse, mitä siellä rivien väleissä ja takana piilee. Ja silloin, jos näin käy, on kyseessä mestariteos.

Voisin sanoa muutaman esimerkin näistä mestariteoksista. Pullmanin Kultainen kompassi on tällainen.  Patrick Rothfussin Tuulen nimi on tällainen. Kuten myös Zafónin Enkelipeli.

Mutta tässä postauksessa ei käsitellä noita upeita kirjoja. Ehei. Vaan uutta tähteä kirjataivaalla, Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat-kirjaa, joka lumoaa jo ensimetreillä. Kirjan alussa päähenkilöiden, Abdullahin ja Parin, isä kertoo tarinan miehestä joka luovutti rakkaimman lapsensa hirviölle - vain jotta neljä muuta lasta saisivat elää. Ja mikä pahinta, isällä olisi ollut mahdollisuus hakea lapsensa takaisin, mutta tällä lapsella oli paljon paremmat oltavat hirviön luona.

Alussa oleva tarina kuvaa hyvin koko kirjaa. Siitä välittyy sama tuska, sama luopumisen tunne, ja sama ehdoton rakkaus. Juuri tämä tarinan kertonut mies vie tyttärensä, Parin, asumaan vaimonsa veljen luokse. Parilla on hyvä olla heidän luonaan, mutta hänellä on alituinen tunne siitä, että jotain puuttuu.


Minua harmittaa se, että jouduin lukemaan Ja vuoret kaikuivat-kirjan niin kiireellä. Siitä olisi varmasti saanut paljon enemmän irti, jos sen olisi lukenut kunnolla, tutkien tarkkaan jokaista sanaa. Mutta eräpäivä on eräpäivä, mikäpä siinä. Ehdin sentään lukea kirjan, ennen kuin jouduin palauttamaan sen.

Ja vuoret kaikuivat on voimakas ja liikuttava kertomus. Vaikka kirjassa on äärimmäistä kärsimystä, ja ihmiset kokevat vääryyttä, ketään ei silti syytetä. Hosseini on oivaltanut tärkeän asian - edes syyllisen löytäminen ei voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut. On vain annettava anteeksi.

Suosittelen ehdottomasti. Tästä kirjasta voi todella oppia jotain.